IX

-- Se on nyt niin, että ellet sinä tapojasi paranna, niin saat lähteä

talosta, kivahti Vanhala Heikille heidän aterioidessaan.

Heikki mutisi joitakin käsittämättömiä sanoja ja siirtyi, vielä pala

suussa, uunin viereen jakkaralle.

-- Niin, niin, jatkoi Vanhala, keittokupista ottamaansa luuta

kaluten. -- Hm. Tässä -- tässä on tosi edessä. Sinä häpeemätön,

varastat kotiasi. Viidettä sataa markkaa! -- Hm. Sanoppas, mihinkä

olet oikein ne tuhlannut? Viinaan kai ja huvitteluun! Ja sanoppas

suoraan, kuinka paljon olet eläissäsi minua kavaltanut? Riittääkö

edes viisi tuhattakaan!

-- No, älä tuossa aina sitä summaa suurentele, tokaisi emäntä Heikkiä

puolustaakseen.

-- Su-suurentele! Aina sinä puolustat tuota junkkaria. Ilmankos siitä

on sellainen kasvanut. Kun olisin hiukan ilkeämpi mies, niin ajaisin

teidät molemmat talostani.

-- Talostasi! Puhuthan aivan kuin tämä olisi isäsi perintö.

Muisteleppas, mikä sinä olit tähän taloon tullessasi! Häh? Köyhä kuin

kirkon rotta! Ei edes kunnollisia vaatteita ollut selässäsi. Kaikkien

pilkkaama rengin rötäle olit. Häh? Mitäh? Etkö ollut?

-- Mutta muisteleppas sinä, kuka tämän talon maat on laittanut

kuntoon! ärähti nyt puolestaan Vanhala. -- Ja sitäkin, kuinka köyhiä

alkaessamme olimme. Enkö minä ole omaisuuttamme hankkinut?

-- Sinä! Puuska!

-- Olenpa mikä tahansa, mutta kieltämättä olen ollut mies! Enkö minä

hankkinut rahoja lainaksi, että pääsimme kaupan alkuun, häh?

-- Hyvähän oli hankkia, kun oli takana talo ja maat, jotka takasivat

luoton.

-- Siinä kunnossa kuin nämä silloin olivat, eivät ne olleet kovinkaan

suuriarvoiset.

-- Vähät siitä, kunhan vain olivat lainan saannin takeina. Sinä,

tyhjä mies, et kuitenkaan olisi saanut, ellei olisi ollut takana tämä

talo, sen maine ja minä!

-- Sinä! Pyh! Ja tämän talon ja muka suvun maine. Tiedätkö sinä

minkälaisessa huudossa sinä ja sinun entinen miehesi olitte? Kaikki

sanoivat, ettette te koskaan velkojanne maksaneet. Minkä teille

antoi, se meni kuin Kankkulan kaivoon.

-- Tuhat turkkilaista! kivahti emäntä lopettaen syöntinsä. --

Sanoppas, kuka niin on sanonut! Sano, sano, sano!

Tiuskiessaan hän pudotti keittopadan liedeltä. Liemen räiskähtäessä

tahrautuivat Heikin housut, joita puhdistelemaan hän siirtyi oven

ulkopuolelle.

Nyt olivat riitakumppanit vähän aikaa vaiti. Isäntä pyyhkieli

partaansa ja katseli ylimielisen näköisenä emäntää, joka kuivasi

permannolle levinnyttä keittolätäkköä.

Saatuaan sen kuivatuksi istahti emäntä hengästyneenä Heikin

äskeiselle paikalle ja loi vielä vihasta säihkyvän katseen

isäntään, joka tyynen, mutta silti riidanhaluisen näköisenä latasi

käyrävartista piippuaan. Emäntä ei voinut vieläkään hillitä

kiukkuaan, vaan pisti hetkisen äänettömyyden jälkeen:

-- Ettäkö sinä muka olisit niin loistavasti kaikki asiasi hoitanut!

Et edes rahojasi osaa tallettaa sellaisiin pankkeihin, jotka eivät

tekisi kuperkeikkoja.

-- Taasko sinä vetelet sitä Maanviljelyspankin konkurssia?

-- Eikö sitten kannata? Ei niitä viisiä tuhansia noin vain

kannattaisi heitellä pankkiherrojen kitaan!

-- Mikä mennyt, se on mennyt, siitä ei enää kannata puhua, ärähti

Vanhala yksikantaan.

-- Mutta kannattaapas siitä, jos oma poikasi tuhlaa jonkun satasen.

-- Kannattaa niin! Turhuuksiin eivät jouda rahat -- eikä turmelusta

tuottaviin...

-- Vielä turhemmassa ne ovat pankkiherrojen --

-- Älä natkuta aina sitä yhtä. Ja sanon minä sen, että ellei

Heikki muuta tapojaan, niin... Eikä siinä tästä lähtien ole

armoa sinullakaan. Sama tuomio. Kuulitko! Minä en kärsi, että te

yksissä tuumin kavallatte minua. Jos olisitte vieraita, niin en

ihmettelisi. Mutta kun oma väki viitsiikin varastaa! Olen jo pitkän

aikaa huomannut. Teissä on kaikissa sitä vikaa, niin pienissä kuin

suurissakin. Tuokin nuorin tytön kehveli, vaikk'ei vielä osaa erottaa

hyvää pahasta, niin varastelemiseen sillä jo on taipumuksia. Ja se on

sinun syysi. Sinä olet itse sellainen. Ei siis ihme, että lapsetkin

oppivat. Vaikka sehän taitaakin olla perittyä.

-- Häpeemätön nahjus, saituri, saivartelija! hihkui emäntä, joka ei

mielestään löytänyt kyllin sopivia nimityksiä.

-- Tuki suusi, sanon minä, kivahti Vanhala kimmoten seisoalleen. Hän

asteli muutamia kiivaita askelia permannolla. Aikoi sitten ulos,

mutta kun Heikki tuli ovessa vastaan, estyi hänen menonsa.

-- Sinä kuulit mitä sanoin. Paina se mieleesi, murahti hän Heikille,

pysähtyen tämän eteen uhkaavana.

-- Kuulinhan tuon jo, äännähti Heikki alakuloisena, samalla siirtyen

pois isänsä julman katseen alta.

-- Hyvä että kuulit, jatkoi Vanhala entiseen tapaansa. -- Mutta

muista myöskin tästedes olla kajoamatta piikaan, jos sellaisen

sattuisi saamaan. Olen koettanut kysellä, mutta eivät tytöt näy

olevan halukkaita tulemaan meille. Sitä paitsi olemme sinun tähtesi

joutuneet naurunalaisiksi. Emmekä suotta olekaan. No! Mitä toljailet?

Laittau valjastamaan hevosta ja vedättämään pellolle lantaa. Mutta

valitse sulempia paikkoja, mihin kaadat kuormat, äläkä hangelle.

Yläpää peltoa on jo sulaa.

Sen sanottuaan Vanhala livahti ovesta ulos ja kotvasen kuluttua hän

oli jo iljanteisella kujalla samoamassa Laitilan kylää kohti.

Kevätahava puhalteli hänen hartioihinsa ikään kuin kehoittaen

häntä kiivaampaan käyntiin. Aurinko paistaa lekotteli täydeltä

terältään, sulatellen hankia ja pehmitellen maassa olevaa routaa.

Järvi kalisteli kahleitaan, ja suuria jääröykkiöitä ajautui

Vanhalanpuoleiselle rannalle, josta levisi kosteankoleata ilmaa

lähiseudulle.

Vanhalan lähdettyä istuivat äiti ja poika hyvän aikaa vaiteliaina,

kunnes koulusta palaavat lapset katkaisivat hälinällään hiljaisuuden.

Heikki nousi lähteäkseen, ja emäntä äännähti pitkäveteisesti:

-- Olipas se tänään tulisella päällä.

-- Oli, virkkoi Heikki lyhyesti. Ja meni.

* * * * *

Jo viikon päivät oli Heikki ollut kovin miettiväinen. Missä vain hän

liikkuikin, niin aina askartelivat hänen aatoksensa toisaalla. Hän

oli käynyt entistä harvasanaisemmaksi ja hitaammaksikin kaikissa

liikkeissään. Hän näytti niin salaperäiseltä, että hänen äitinsä oli

jo pari kertaa kysäissyt: -- Mitä sinä oikein haudot?

Mutta suoraa vastausta hän ei antanut. Murahtipahan vain jotain ja

meni menojaan. Isäntääkin jo vaivasi tämä nuhjailu ja salaperäisyys,

ja hän alkoi epäillä pahinta. Rahoja hän ei uskaltanut pitää

paljoakaan käsillä ja niitä vähiäkin käyttörahoja piilotteli ja

varjeli kuin silmäteräänsä. Hän oli ruvennut epäilemään, että Heikki

kenties kähveltää ja toteuttaa sitten jo aikoja uhkaamansa Amerikkaan

lähdön.

Siitä päivästä lähtien hän sitä enemmän pelkäsi, kun tuo kova riita

oli ollut ja hän tuli uhanneeksi ajaa pojan pois kotoa. Siinä hän

katsoi olevan kyllin syytä pelkoon, sillä siitä astihan Heikin käytös

oli ollut toisenlaista kuin ennen.

Päivä päivältä heidän elämänsä jännittyi, ja yhä enemmän he rupesivat

toisiansa epäilemään ja pelkäämään, eikä oikein missään asiassa

tahtonut puhe luistaa. Tosin tuo silloinen riita oli jo unohdettu ja

isännän ja emännän välit ennallaan, mutta Heikin omituinen käytös

antoi kumpaisellekin päänvaivaa.

Tänään he taas olivat tavallista hiljaisempia, kun Heikki äsken

kylälle lähtiessään ei ollut vastannut heidän kysymyksiinsä.

Mihinkähän se meni ja viipyneeköhän kauankin? aprikoivat he

kumpainenkin, saamatta kuitenkaan vastausta.

Heikki kulki kylän kujalla pää kumarassa, suunnitellen lähtöä näiltä

mailta. Helsinkiin hän oli päättänyt. Siellähän se Eino kertoi olevan

jos jotakin kummallista. Saisihan tuota katsella maailmaa, ajatteli

hän. Ellen viihdy siellä, niin tulenpahan takaisin. Pyydän ukolta ja

äidiltä anteeksi, sillähän siitä pääsee. Eivät he niin kovia ole,

etteivät takaisin ottaisi. Tunnenhan minä jo heidät. Ja onhan hauska

peloitella äijää: näyttää, ettei sitä hänen armojensa alla eletä, ja

että on sitä maata muuallakin! Se on päätetty!

Hän nosti äkisti päänsä ja ojensi vartaloaan ikään kuin pudistaakseen

luotaan kaikki pelonaiheet ja epäilykset.

Kunpa nyt sattuisi se Kettusen Iivari olemaan kotona. Hän se on aina

intoillut lähteäkseen. Nyt nähdään onko pojalla sisua.

Näissä ajatuksissaan hän oli ehtinyt veräjälle, josta erkani polku.

Se johti peltojen poikki Kettusen talolle ja oikaisi melkein puolisen

kilometriä. Polku oli nyt sitä paitsi parempi kävellä kuin veden

vallassa olevat kujaset, vaikka se olikin toisin paikoin pehmeätä.

Hän kiipesi yli veräjän ja kiiruhti ripein askelin Iivaria tapaamaan.

Lähetessään taloa hän näki vähän matkan päässä aitovierellä jonkun

mieshenkilön ahertelevan aidan korjauksessa. Ensin hän luuli

tätä Iivariksi, mutta tarkemmin katsottuaan tunsi hänet Amalian

keskenkasvuiseksi veljeksi. Hän käänsi päätään ja mitään virkkamatta

painalti ohitse ajatellen: mitähän tuo täällä -- onkohan palkkautunut

Kettuselle paimeneksi ja nyt kesää odotellessaan teeskentelee minkä

mitäkin talon töitä?

Pihamaalla tervehti Heikkiä murahtaen talon tuuheakarvainen, isohko,

hyvin syötetyn näköinen koira, joka hampaitaan näytellen asettautui

hänen tiellensä. Mutta kun Heikki lausui koiran nimen, poistui se

häntä koipien välissä pirtin portaiden viereen, asettuen siihen maata.

Pistäydyttyään pirttiin Heikki kohtasi odottamattoman henkilön:

Amalian äitimuori istui isohkon pirtin peräseinällä olevan akkunan

ääressä kehräten nyt keväällä kerittyjen lampaiden villoja. Hänet

huomattuaan Heikki aikoi vetäytyä ovelta takaisin, mutta muori ehti

huomata hänet ja äännähti silmiään siristellen:

-- Heikki tulee vain peremmäksi -- en minä syö.

-- Mitäpäs minä... On vain vähän kiire... Eiköhän Iivari olekaan

kotona?

-- Kotonahan se... Eikö lie kujassa havunhakkuussa. Siellä tuo äsken

oli. Mutta kovinpa ylpeäksi tämä Heikki on käynyt, kun ei enää hyvää

päivääkään sano.

-- Olin niin ajatuksissani, koki Heikki selittää.

-- Ka, niinhän te nuoret. Ette välitä meistä vanhoista, semminkään

ruotilaisista. Ja mitäpä minusta. Eiväthän ne rikkaat köyhistä.

Mutta jumalan edessä olemme kuitenkin yhdenarvoisia, puheli muori ja

polkaisi muutamia kertoja, että hänen käsissään ollut leve vetäytyi

rukinrullan ympärille.

Heikki seisoi ovipielessä neuvottomana, pidellen kädellään kiinni

ovesta ja kykenemättä vastaamaan. Hän olisi halusta poistunut muorin

nuhdesaarnaa kuulemasta, mutta tuntui siltä, kuin jokin näkymätön

olisi estänyt.

-- No, mitä se Heikki siellä ovensuussa -- käypi vain nyt peremmäksi,

niin kerron kuulumisia ja terveisiä Amalialta.

-- Lähettikö hän terveisiä? kysyi Heikki tylysti, siirtyen samassa

keskemmälle. Hän tunsi olevansa utelias tietämään Amalian kohtalosta,

vaikk'ei muuten hänestä välittänytkään.

-- Lähetti, vastasi muori. -- Hän sanoo antavansa kaikille anteeksi

-- sinullekin, vaikka oletkin hänet syössyt turmioon.

-- Turmioon? kertasi Heikki kylmäverisesti, vähääkään kasvojaan

väräyttämättä.

-- Niin, kaikesta päättäen hän on hyvin onneton. Hänen kirjeensä on

niin sekava, ettei siitä kaikin paikoin saa selvää.

-- Missä hän nykyisin on? kysyi Heikki hetkisen kuluttua.

-- Helsingissä. Silloin kun mökkimme ja tavaramme myytiin, hän

meni Viipuriin. Palveli siellä pari kuukautta, mutta muutti sitten

Helsinkiin erään toisen tytön kehoituksesta. Ja nyt on tyttöraukka

ollut siellä palkattomana. Viikon päivät oli ollut jossain

tupakkatehtaassa työssä, mutta sairastui ja täytyi jäädä pois. Nyt

tuntuvat olevan hänen asiansa huonosti. Epäilen, että hän on...

Sanat takertuivat kurkkuun, ja muori pyyhki esiliinallaan kyyneleitä

kurttuisilta poskiltaan. Heikkiin tämä kertomus ei tehnyt juuri

minkäänlaista vaikutusta. Hän näyttikin ajattelevan jo aivan toisia

asioita ja tähysteli akkunasta pihalle.

-- Eikö se käy yhtään Heikin sydämelle? kysyi muori kyyneltensä

lomassa.

-- Minunko? Mitäpä minä toisista. Tässä on tietämistä itsestänikin.

-- Kovin on kova. Vaikka juuri Heikin tähden olemme joutuneet

mierolle, niin ei edes sääli.

-- Minunko tähteni! kivahti Heikki. -- Enhän minä teitä mökistänne

häätänyt.

-- Vaikk'ette, niin teillä siinä on suurin syy. Ellei Amalia

olisi joutunut sellaiseen tilaan, että tuli siihen mökkiin meidän

rasitukseksemme, ja ellei isänne olisi kiirehtinyt meiltä velkaamme,

niin aivan hyvin me olisimme voineet maksaa maanvuokran, eikä

kartanonherra olisi meitä vielä hätyyttänyt, ei ainakaan muutamaan

vuoteen.

-- Eihän ole minun syyni, että isäni ja äitini teitä siitä velasta

ahdistivat. Ja ellei Amalia olisi ruvennut käräjöimään, niin he

olisivat kyllä odottaneet.

-- Vai emme me olisi saaneet edes koettaa onkia lapselle eläkettä!

Kyllä minun täytyy sanoa, että Heikki on aivan tunnoton!

Tätä ei Heikki ollut kuulevinaankaan. Jatkoi vain:

-- Ja sitä paitsi oli herra sanonut isälle, että hän olisi jo

muutenkin teidät käskenyt maaltaan pois -- ainakin siltä paikalta,

sillä hän rakennuttaa siihen huvilan. Oli kehunut sitä rinnettä

kauniiksi.

-- Se on väärää puhetta! Hän ei olisi vielä käskenyt, jos vain

olisimme voineet maksaa vuokran. Se oli hänelle hyvä tekosyy. Isäsi

ja äitisi olivat sitä paitsi yllyttäneet...

-- Se ei kuulu minulle, ärähti Heikki matalasti ja kääntyi

lähteäkseen.

Iivari tuli ovessa vastaan ja vetäytyi Heikin kehoituksesta takaisin

eteiseen. Kursailematta Heikki kävi asiaan ja virkkoi:

-- Nyt on Simo sillä päällä, että lähtee! Tuletko mukaan, kun aina

olet uhkaillut?

-- Nytkö? Een minä... En tällä kertaa. Joskus toiste sitten. Olemme

nyt isäukon kanssakin sovinnossa, niin...

-- Sovinnossa päivän pari ja sitten taas riidoissa!

-- Ei tiedä. On kulunut jo useita viikkoja, ettei ole ollut väärää

puhetta. Ukko on ruvennut antamaan perään. Eikä tässä sitä paitsi ole

rahojakaan.

-- Niistä ei huolta! Olen saanut kähvelletyksi lähes puolen tuhatta.

Kyllä me jonkun aikaa pärjäämme. Ja pääseehän sieltä sitten takaisin,

ellei vetele. Mutta kunhan saadaan ukoilta sisu pois. Ja näkeehän

siellä vähän maailmaa.

-- Ei, en minä nyt viitsi.

-- Siispä lähden yksin.

-- No, kirjoitahan, jos pitempään viivyt. Heikki aikoi lähteä ja oli

jo ulkopuolella veräjän, kun hän taas näki Amalian veljen.

-- Kuulehan, Iivari! huusi hän.

-- No? kysyi tämä lähestyessään.

-- Onko tuo poika ja muori nyt teillä?

-- On. Ukko ne huusi.

-- Eivät siis joutuneetkaan kirkonkylän Karvoselle?

-- Eivät. Se peruutti huutonsa.

-- Hihhih, vai peruutti, nauroi Heikki. -- Et siis lähde?

-- En.

-- No, terve sitten.

-- Terve.

Pettyneenä alkoi Heikki astella samaa tietä, jota oli tullutkin. Taas

hän vaipui ajatustensa valtaan, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä

ahtaammalta hänestä nämä kotitanhuat tuntuivat. Kotitalonsa veräjälle

hän pysähtyi ja heitti kaihoavan katseen kauas etäisyyteen. Ja kun

hän asteli pirttiin ohi kujan, jossa Rusko rouskutteli päivällistään

ja höristeli hänelle korviaan, niin hänen mielensä teki sanoa sille

hyvästit sekä lisätä: ottaisin sinutkin mukaani, kun se vain kävisi

päinsä.

Pirttiin päästyään hän oli niin hajamielinen, ettei osannut

istuutuakaan, vaan tallusti akkunan ääreen ja tähysteli ulos,

kuulematta edes äitinsä ensi äännähdystä:

-- Mikä sinua vaivaa?

Vasta kun tämä oli toistanut samat sanat, kääntyi Heikki verkkaan ja

sanoi:

-- Mitä?

-- Sitä minä vain, että mikä sinuun on mennyt? jatkoi emäntä.

-- Ei mikään, vastasi Heikki huoahtaen ja istui.

Vähän ajan kuluttua laahusti Vanhalakin puodista ja uteli, mikä

Heikkiä vaivaa, mutta tämä ei selittänyt sen paremmin asiata;

keksipähän vain joitakin verukkeita ja pysyi omissa ajatuksissaan.

Illallisen aikanakaan ei Heikki ollut kotona. Oli lähtenyt naapuriin

ja kulutti siellä iltansa. Vasta makuulle menon aikana kähmi

vuoteeseensa.

Aamulla Heikki nukkui tavallista kauemmin, eivätkä vanhuksetkaan

häntä herättäneet, kun tiesivät, ettei hän ole hyvällä tuulella.

Vanhala oli ehtinyt käydä jo pellolla tarkastuksillaan ja istui nyt

pirtin penkillä katsellen savisia saappaitaan ja imeskellen juuri

sammunutta piippuaan, kun Heikki vääntäysi kamarista pirtin puolelle

katsomaan, oliko jäänyt kahvia.

-- Istuhan! Minä laitan heti kahvia, liverteli emäntä. -- Eikö se

tuo ukkokin jo juone toisen kerran ja minäkin... Nousimme jo ennen

auringon nousua, niin kyllähän se taas jo maittaakin, puheli hän

kuppeja pöydälle asetellessaan.

Koko kahvinjuonnin aikana ei puhuttu halaistua sanaa. Juotuaan ja

noustuaan pisti Heikki lakin päähänsä, painaen sen niin syvälle kuin

voi, ja äännähti kylmäkiskoisesti:

-- No, hyvästi nyt.

-- Mihinkä sinä --? ehätti Vanhala, mutta Heikki oli jo silloin

ovesta ulkona.

Emäntä hypähti pystyyn ja laahasi kiireimmän kaupalla lihavan

olemuksensa portaille sekä huusi siitä Heikin jälkeen:

-- Heikki, sinä! Mihinkä sinä --?

Mutta kujalla kulkija ei kääntänyt päätään, muutteli vain tavallista

rivakammin jalkojaan, aivan kuin joku olisi häntä kiirehtinyt.

Vanhalakin oli vaistomaisesti noussut pystyyn ja katseli nyt

akkunasta poikansa menoa.

Emännän palattua ja Heikin kadottua näköpiiristä istahtivat molemmat

huoahtaen.

Kului kotvanen äänettömyydessä. Sitten emäntä äännähti:

-- On se aika tuittupää!

-- Sellaiseksipa sinä sitä kasvatitkin. No, kaadahan kahvia kuppiin.

Taas istuivat vanhukset pöydän ääressä, kumpainenkin vaiteliaana

ja raskain mielin. Ulkona puhalteli kevätahava taivaan vetäytyessä

synkkään pilveen. Variksetkin pellonpientareilla näyttivät

alakuloisilta.

X

-- Onko päällä?

-- On, kuului kolmesta suusta yht'aikaa. Mutta neljäs sanoi:

-- Ei! Älähän vielä. -- Hetkisen selattuaan kahta korttia hän jatkoi:

-- No, pata pitää!

-- Eipä pitänytkään, äännähti ensin puhunut voitonriemuisesti ja löi

samassa ruutusotamiehen kivelle.

Toisten kasvot vetäytyivät happamen näköisiksi, kun voittaja veti

rahat taskuunsa.

-- Jo viides katko, murahti eräs tyytymättömänä. -- Onkohan tämä vain

rehellistä peliä!

-- Rehellistä, matki voittaja. -- Tee työ ja opi pelaamaan!

-- Ei se ole minun työni, jamasi taas edellinen. Jamaaja oli Heikki

Vanhala.

-- Onhan. Minä tein viimeksi.

Heikki otti korttipakan ja alkoi sekoittaa sitä. Toiset tiputtelivat

äänettöminä rahoja kivelle, ja kun Heikin silmä vältti, iskivät he

toisilleen silmää ja vaihtelivat kortteja.

Pelaajia oli viisi. He istuivat puolitiessä kallion rinnettä

sokkelontapaisessa muodostumassa. Vähän alempana kallionkielekkeellä

loikoi kaksi kohta keski-iässä olevaa naista päivää paistattaen.

Toista heistä nimitettiin Pensas-Leenaksi ja toista Turun-Kaisaksi.

He olivat väsyneen ja elämäänsä kyllästyneen näköiset, ja

kumpaisenkin poskipäillä oli juovikas, ruskeahko juoponpuna,

joka selvästi erottui ohuen ihomaalikerroksen alta. Kaisan nenän

vierustat ja silmänalustat olivat sinertävät, todisteena elostelusta,

kasvot kaidat ja poskilihakset kuihtuneet. Hänen ohuet, tiukasti

yhteenpuristetut huulensa olivat kellertävänpunaiset ja tekivät

nyt, hänen elottomien harmaiden silmiensä tuijottaessa, melkeinpä

inhoittavan vaikutuksen.

Leena sitä vastoin oli verevämpi, pyöreäposkisempi, eikä näyttänyt

aivan niin rappeutuneelta kuin edellinen. Eivätkä hänen silmänsäkään

olleet yhtä elottomat, vaan kajasti niiltä väsymyksen ilmeestä

huolimatta jonkun verran elämänhalua, vieläpä iloisuuttakin.

Naisten vieressä virui Jaska, aina vähän väliä kääntäen kylkeänsä ja

pakisten minkä mitäkin rivouksia naisille, jotka välinpitämättömän

näköisinä, kuitenkin silloin tällöin hymähtäen, häntä kuuntelivat.

Kallionhuipulla oli pyöreähkö, muutaman leiviskän painoinen kivi.

Tätä vasten, auringonpuoleisella sivulla, nojasi keskikokoinen,

terveeltä näyttävä, noin 25-vuotias nuori mies. Hänellä oli tuuheat,

vaaleat kulmakarvat ja samanväriset pienet, kiverät viikset,

jotka näyttivät hyvin hoidetuilta, vaikkei hänen muu ulkomuotonsa

ollutkaan kehuttavassa kunnossa. Hänen pukunsa oli tumma ja niin

lian tahraama, että hädin tuskin saattoi erottaa sen alkuperäisen

värin. Housut olivat kovin huonot, takapuolella löi riekale

riekaletta, ja jaloissa oli hänelle liian isot kengänrisat. Siinä

lojuessaan verestävin silmin, karkeine parransänkineen ja likaisine

kasvoineen, hän teki kolkon, melkeinpä peloittavan vaikutuksen.

Mutta kun lähemmin tarkasti hänen pystynenäänsä, joka kiilsi ja

punoitti, ja kun syvemmälle katsoi häntä silmiin, niin hänestä sai

aivan toisen käsityksen. Hänessä näki veitikkamaista huolettomuutta,

joka kuitenkin saattoi aavistamaan, ettei hän ole syntyisin aivan

näistä piireistä, joissa hän nyt eleli. Hän oli jonkun verran

sivistynyt, mutta rappeutunut pikkuporvarin poika ja oli jo vuosia

kulutellut täällä juoppojen, huonomaineisten, varkaiden, porttojen,

markkinahuijareiden y.m. rikoksentekijäin ja vankila-asukasten

parissa.

Hänen nimensä oli Perttu Pennala. Hänellä oli heleä ääni, ja usein

hän lauluillaan ilahutti toisia. Nytkin hän siinä puoliviistossa

istuma-asennossa hyräili jotain rekilaulua ja maistoi silloin tällöin

pullostaan, jonka aina asetti kalliolle seisoa töröttämään.

Päivä oli helteinen. Kultaisena keränä vieri aurinko taivaalla,

jossa vain muutamia valkeita pilvenhattaroita leijaili kevyinä kuin

joutsenet lammikossa. Laaja, matalan havumetsän ympäröimä kallio

hohti kuumuutta kuin kokkotulen hiillos, ja nuo kodittomat ihmiset

näyttivät tässä helteessä tyytyväisiltä. Näki selvästi, että he

ihan nauttivat vapaudesta, mutta samalla kuvastui jonkinlainen

pelko jokaisen kasvoilla, ja vähän väliä he höristivät korviaan ja

aivan kuin vavahtivat kuullessaan outoa ääntä. Aina silloin välähti

kaikkien mieliin pako ja vaistomainen aavistus tämän rauhaisan

piilopaikan kadottamisesta. Tämä oli siksi paljon syrjässä, että vain

kaukaisena huminana kuului tänne kaupungin melu ja hälinä.

Kului aikaa.

Naiset ja Jaska olivat jo hetkisen nukahtaneet ja heränneet taas.

Jaska haukotteli ärjähdellen ja ojenteli jäseniään. Sitten hän

taas vaihtoi muutamia sanoja Leenan kanssa. Vähän ajan kuluttua he

siirtyivät jotain rahasta puhuen metsään.

-- Sinulla ei ollut herttaässä päällä, vasta jälkeenpäin muutit!

kuului Heikin vihasta sähisevä ääni.

-- Älä mökötä, sanoi toinen.

-- Mikäs on mököttäessä, kun uskaltaa! kivahti taas Heikki.

-- Älä sinä nulikka kinastele aikamiesten kanssa! ärähti eräs

vanhempi joukosta. -- Ei tässä kukaan ole vääryyttä tehnyt!

-- Mutta on! Taidatte olla kaikki samassa juonessa.

-- Tuki nyt ajoissa suusi, muutoin sinun ei käy hyvin, poika.

Nyt kuohahti Heikin sisu. Hän meni aivan sanattomaksi, veti puukon

tupestaan ja aikoi hyökätä riitakumppaninsa kimppuun, mutta samassa

hän sai takaapäin niin voimakkaan iskun, että kaatui ja ase kimposi

hänen kädestään loitolle. Ylös päästyään hän hyökkäsi käsiksi

vihamieheensä, mutta taas he miehissä löivät hänet maahan ja alkoivat

piestä.

-- Hei pojat, helkkarissa! Ketä te peittoatte? kaikui vasemmalta

kallionrinteeltä käheä ääni.

Kurittajat keskeyttivät ja käänsivät katseensa tulijaan.

Hän oli pienehkö, laiha ja kalvas keski-ikäinen mies. Hänen

tummat, harvat viiksensä räpättivät suun päällä, ja hänen pienet

tihrusilmänsä säteilivät iloa, mutta samalla jonkun verran pelkoakin.

Vaatteet olivat risaiset ja lian tahraamat, ja päässään oli hänellä

leveälaitainen huopahattu, joka oli päältä rikki. Reiästä pisti esiin

muutamia hiuskarvoja, jotka tekivät hänet lystikkään näköiseksi.

Hänen nokisia kasvojaan pitkin virtailivat hikikarpalot piirrellen

uomia, joista tummahko iho pääsi pilkistämään.

-- No, eikö totta vie olekin Tanu! Mutta missä helkkarissa sinä olet

rypenyt? Olethan musta kuin kekäle, puheli eräs miehistä.

-- Eikä ihme, vastasi Tanu vielä läähättäen ja astuen lähemmäksi

toisia. -- Olinhan kekäleelle kuuluvassa paikassakin.

-- Missä, missä? utelivat toiset melkein kuin yhdestä suusta.

-- Selitähän toki mistä tulet ja mikä lempo sinut noin on noennut.

-- Jaa, että mistäkö tulen! Kiirastulesta, hyvät ystävät.

-- Siltä näyttää kuin sieltä tulisit. Poltit nahkasi?

-- Kärähti vähän. Olisittepa vain olleet sellaisessa pätsissä kuin

minä, niin eipä jumankavit olisikaan ikenenne irvessä. Niin, niin!

Hyvä sitä täällä on lekotella ja päivää paistattaa ja odotella

valmista! Mutta nyt tulee, pojat, minun vuoroni huilata ja te saatte

hankkia. Ensi viikolla minä makaan kuin lehmä suossa enkä nosta

päätäni muulloin kuin ruoka-ajoilla.

-- Hoo! Taisipa onnistaa, koska noin kerskailet, puheli eräs. --

Mutta älä ylvästele. Olet sinäkin meidän ansioillamme elänyt.

-- Olet niin, äännähti toinen sylkäisten pitkän tupakkasyljen.

-- Mutta kukas on kahdella viimeisellä viikolla hankkinut, häh? Kuka?

No, vähät siitä, virkkoi Tanu sitten muuttaen äänensä sävyä. --

Arvatkaapas, missä minä olin.

-- Hiisikö sinun teitäsi tietää. Lienevät käyttäneet sinua sutina

jotain savupiippua nuohotessaan.

-- Etpä suuresti erehtynyt, riemastui Tanu. -- En aivan sutina ollut,

mutta en paljon muunakaan. Olin nähkääs höyrykattilan tulipesässä.

Niin, niin, aivan totta.

-- No, ka, eihän sitä kukaan epäilekään, hihihihi! nauroi eräs, ja

toiset säestivät.

Metsässä risahti. Tanu vavahti ja pälyili ympärilleen. Tämän

huomattuaan kysäisi eräs:

-- Näetkö kärpäsiä?

-- Mitä helkkarin kärpäsiä? kysyi Tanu ihmeissään. -- Mitä sinä

oikein meinaat?

-- Että olisiko päästäsi irtautunut joku ruuvi.

-- Kuinka niin?

-- Kun vilkuilet tuonne, vaikk'ei siellä ole mitään!

-- Pelkään, että jos poliisit... Ja sinulle minä sanon, että pidä

vain omasta knupistasi huoli äläkä minun pääkoppani ruuveista.

-- Älähän suutu! Leikkiä se vain oli.

-- No, olkoon! -- Mutta sanon minä sen, että ellei raha rupea

helpommalla heltiämään, niin en jatka tätä ammattia.

-- Oho! Ethän vain aio papiksi? pisti eräs.

-- Vaikka lukkariksi! Mutta pois minä tämän ammatin heitän.

-- Mene helvettiin! kuului etäämpää Kaisan ärtyisä ääni.

-- Se on oikein! Iske sitä talonjussia päin kuonoa, kehoitti äskeinen

Heikin tappelutoveri.

-- Niin pitäisi pirua, virkkoi taas Kaisa. -- Ensin häviää kortilla

rahansa ja sitten mouruaa siitä minulle. Minun pitäisi hänelle...

-- Iske jo, kehoitti edellinen. Huomattuaan, että toiset häntä

vihaavat, hipui Heikki pitkin kallion sivua ja alkoi painautua

metsään.

Samassa tulivat toisaalta Jaska ja Leena.

-- Mikä tomppeli se tuo oikein on? kysyi eräs miehistä osoittaen

menevää Heikkiä.

-- En minä tiedä. Jaskahan sen tuntee.

-- Jaska, mistä ja mikä se on tuo, joka tuolla menee?

-- Se on Karjalasta erään talonjussin ja kauppiaan poika. Varakkaasta

kodista, mutta lähti maailmalle, kai oppiakseen...

-- Oppirahoja se on saanut maksaakin. Viime viikolla voitimme siltä

toista sataa, kerskui eräs.

-- Missä ne rahat ovat? kysyi Tanu.

-- Kysy itseltäsi! Olithan osallisena juomassa.

-- Hihihii! nauroivat toiset. Jaska jatkoi:

-- Se mies sietäisi pirusti rokkiinsa. Se on kelju. Siellä

kotipuolessaan veivaili palvelustyttöjä eikä huolehdi lapsista. Eikö

tuo niitä tekosiaan lienekin paossa.

Tämän sanottuaan Jaska heittäysi kalliolle pitkälleen, ja hänen

antamaansa esimerkkiä seurasivat kaikki toiset paitsi Tanu, joka yhä

seisoi siinä hajasäärin, likaisen näköinen käärö kainalossaan.

-- Minustakin se on niin keljun ja lehmämäisen näköinen mies, että

oikein iljettää, puheli eräs.

-- Kun se pahus ei vain menisi antamaan ilmi sitä meidän

suunnitelmaamme, epäili toinen. -- Hänhän kuuli keskustelumme.

-- Kuuli, sanoi Jaska haukotellen. -- Mutta jos hän sen ilmaisee,

niin pannaan henki pellolle kuin hiireltä.

-- Se tehdään, myönsivät toiset. Mutta Tanu äänsi:

-- Ei helkkarissa! Siitä voi joutua linnaan. Ja mitä me hänen

hengellään... Parempi kun panemme pakaroille!

-- Aina sinä niistä pakaroista... Niitä sinä olisit aika poika

pehmittämään. Mutta vähät niistä! Mitä sulla siinä käärössä on?

-- Tässäkö! Siinä on kolme pulloa holia, pari reikäleipää ja

muutamia maksanpalasia, jotka ostin toriämmältä tullessani. Sitten

siinä on tupakkaa ja kimpale voita ja läskiä, jotka löysin erään

sekatavarakaupan kellarista.

-- Löysit?

-- Niinpä kyllä. Tai oikeammin otin omin lupini.

-- Ja mitä siinä vielä on?

-- Ei mitään. Eikö siinä jo olekin täksi kertaa?

-- On, on, myönsivät toiset.

-- No, aukaisehan se, että saamme maistaa. Tanu istuutui miesten

viereen ja alkoi aukoa kääröään.

-- Op helkutti, kun vesi jo valuu kielelle, äänteli eräs.

-- Älä nuolaise, ennen kuin tipahtaa, sanoi Tanu kiskoessaan pullosta

korkkia.

-- Lyö vain kaikki auki yksin tein, puheli taas eräs. -- Kyllä ne

kuitenkin juoduksi tulee.

Tanu levitti ruokavarat kalliolle, asetettuaan ensin siihen

sanomalehden. Sitten hän aukaisi toisetkin pullot ja virkahti:

-- No nyt, pojat!

Ahnaasti tarttuivat miehet ruokaan ja tyytyväisyydestä myhäillen

nauttivat saalistaan.

-- Tuota, kuinkas sinun sitten kävikään, Tanu, sillä retkelläsi?

Kerrohan! Hyödyitkö muuta kuin nämä ruokavarat? äänteli harvaan

syöntinsä lomassa eräs miehistä.

-- Tosiaankin, virkahti Tanu kuin heräten. -- Kysyit, sainko muuta.

Sain! Rahaa sain, mutta en tiedä kuinka paljon. Ei ole ollut aikaa

laskea.

-- Onpa ollut kiirettä, virkkoi Jaska. -- Sielläkö sinä sen tehtaan

konttorissa käväisit?

-- Siellä. Sain kaapin auki ja pari kourallista ehdin pistää

taskuuni, niin kasööri perhana yllätti.

-- Os saakeli! pääsi toisilta.

-- Akkunastako pääsit sisälle?

-- Niin, se oli auki. Siihen saakka kävi kaikki hyvin. Kasöörin

lähdettyä päivälliselle hypähdin minä sisään. Viereisestä huoneesta

kuului ääniä ja tehtaan puolelta kolinaa, mutta niistä en välittänyt.

Arvelin, etteivät sinne toiset tule kuin kasööri, ja hänhän oli juuri

lähtenyt. Mutta se peijakas palasikin takaisin. Lienee unohtanut

jotain --

-- Entä sitten?

-- No sitten tietysti minulle kelpasi tie. Ei ollut aikaa katsoa

mistä ulos pääsisin! Ovi oli lähinnä, siis siitä! Se johtikin

viereiseen huoneeseen. Konttoristit hypähtivät ylös kuin ammutut.

Ennen kuin he kerkisivät ällistyksestään tointua, painalsin minä

ovesta... Ja vie sun helvetti, taas väärästä... Se vei näet

tehtaaseen... Oli alkanut vimmattu takaa-ajo. "Ottakaa kiinni,

ottakaa kiinni!" kuulin huudettavan. Minä pujottelin kuin kärppä

kivikossa, hyppelin kuin orava... Se oli villiä tanssia, pojat!

-- Sen uskomme, myönsivät toiset.

-- Pääsin viimein pannuhuoneeseen. Lämmittäjä oli onneksi hiiliä

kärräämässä. Näin, ettei toisessa tulipesässä ollut tulta. Pälkähti

päähäni pistäytyä sinne. Ellen sitä tehnyt, olisin aivan varmasti

poliisien käsissä.

Päästyäni tulipesään vedin luukut perässäni kiinni ja painausin

pesän pohjalle. Tuhat lempparia, kuin siellä olivat paikat kuumat

ja nokiset! Arvattavasti se oli jätetty jäähtymään puhdistamisen

tarkoituksessa, eikä siitä pitkää aikaa ollut kulunut, kun siellä oli

ollut tuli.

Peräpakaroitani poltti niin vietävästi, mutta ei auttanut ähkiä eikä

liikkua, vaikka hikoilin pahemmin kuin saunan löylyssä ja vaikka

siihen paikkaan olisin paistunut.

-- No, sitten?

-- Kun he aikansa olivat turhaan etsineet, niin palasivat töihinsä.

Pidin silmällä, milloin lämmittäjä ei ollut saapuvilla, ja tulin ulos

sekä samalla painalsin metsänpuoleisesta avoimesta akkunasta tieheni.

Ja nyt olen tässä!

-- Oletpa -- oletpa ollut kiipelissä.

-- On se ollut, myönsivät toiset.

-- Eivätköhän poliisit ole jäljilläsi?

-- En luule olevan.

Samassa osui Tanun katse Kaisaan, joka yhä lojui kalliolla, ja hän

sanoi hiukan ihmetellen:

-- Tuossahan tuo Kaisa on, vaikka Jeremias sanoi, että poliisi häntä

eilen kuljetti.

-- Olivat laskeneet vapaaksi, tiesi eräs.

-- Sanoit Jeremias, yhtyi Jaska puheeseen. -- Milloin näit hänet?

-- Tänä aamuna Kaartin torilla. Eikö hän ole käynyt täällä?

-- Ei. Lupasiko tulla?

-- Lupasi, vastasi Tanu kaataen pullonpohjassa olleen nesteen

kurkkuunsa.

-- Minä vähän epäilen sitä Jeremiasta, virkahti kulmiaan rypistäen

eräs miehistä, jonka nimi oli Anttoni ja joka tunnettiin ovelaksi

taskuvarkaaksi.

-- Kuinka niin? kysyi Jaska kellistäen itsensä kalliolle.

-- Muuten vain. Hän näyttää niin aralta ja kömpelöltä. Ja aina hän

puhuu vaimostaan ja lapsistaan ja rehellisyydestään ja katuu, että

tuli lyöttäytyneeksi joukkoomme. Voiko sellaiseen mieheen luottaa?

Kun hyvin sattuu katumapäälle, niin menee ja ilmaisee aikeemme.

Silloin olemme kiipelissä joka sorkka.

-- Ei mene. Ole huoletta, vakuutti Jaska. Ja jatkoi pienen vaitiolon

jälkeen: -- Minä tunnen miehen. Jyrkkä ja suoraluonteinen, pitää

sanansa, sen takaan. Onhan hänestä tietysti ensin outoa tämä

tällainen elämä -- oli se minustakin -- mutta pian hän tähän tottuu.

Ja silloin saamme uskoa, että joukossamme on mies eikä vain paljaat

housut.

-- Kyllä hänestä ennemmin mies tulee kuin pienestä pojasta, sitä

mieltä minä olen, yhtyi eräs. Mutta toinen taas jatkoi:

-- Epäilen sitä. Sillä ei pieni poikakaan vuodata kyyneleitä,

jouduttuaan joukkoomme, niin kuin Jeremias. Hän toissa päivänä itki

ihan selvästi.

-- Siitäpähän karaistuu. Tässä tapauksessa kyyneleet tekevät hyvää

jälkeä. Itkiessä katkeroituu mieli. Se lisää sisua ja nostattaa

vihaa. Se on poikaa se. Sitä tarvitaan tässä ammatissa enemmän kuin

kivitöissä, puheli Jaska harvakseen.

Toiset vaikenivat.

Vähän ajan kuluttua kysyi eräs joukosta:

-- Missähän se Perttu --?

-- Tuollahan se kuorsaa, tuolla kiven kupeella, sanoi toinen

osoittaen ylös kalliolle.

-- Perttu hoi! Nousehan ryypyille! huusi Tanu. -- Peijakas, kun

unohdimme parhaan miehen. Hei, Perttu! Kuulitko!

Hän oli todellakin helteen ja pullonsisällyksen vaikutuksesta

nukahtanut ja kähmi nyt öristen ylös.

-- Mikä siellä on hätä?

-- Tule ryypyille!

-- Enpä välitä nyt. Minulla on itsellänikin. Kyllähän te miehissä ne

vähät juotte.

-- Kyllä niin, mutta ajattelin, ettei se tuohesta ole sinunkaan suusi.

-- Ei niin! Ja hyvähän tuo on, että muistitte minuakin raukkaa...

Viimeiset sanat tulivat laulamalla.

Miehet muuttivat puheenaihetta, ja jokaisen kieli alkoi laulaa

entistä ehommin. Pohmeloisiin päihin oli tuo vähäinenkin juoma

vaikuttanut, niin että he olivat jo hienossa hiprakassa. Perttu

asettautui taas entiseen asentoonsa ja lauloi:

"Yhdeksän vanhana

kotoani läksin.

Oliko se vieläkin aikaista --"

-- Kitas kiinni! ärähti Kaisa. -- Saat mölinälläsi poliisit niskaamme.

-- Paljonko tahdot, jos olet hiljaa etkä sekoita lauluani, pisti

Perttu ja alkoi taas alusta:

"Yhdeksän vanhana

kotoani läksin --"

Pitemmälle hän ei ehtinyt, kun Kaisa jo taas sanoi:

-- Lieneekö sinulla kotia ollutkaan!

-- Olisinhan silloin sinun veroisesi, sinun, joka olet

roskalaatikosta löydetty. Sellainen oli sinun synnyin majasi, ja

eiköhän sinua sieltä kuollessakin tavata. Sinun ei kannata puhua

minun kanssani. Ethän tiedä edes isäsi nimeä -- tuskin äitisikään.

Eikä sitä tiedä, vaikka olisit taivaan lintujen tipauttama!

-- Älkää te viittikö riirellä, sanoi eräs miehistä siirtyessään

naisten luo.

Perttu oli hetkisen vaiti. Sitten hän kohottautui kivelle,

asetti kätensä poskelle ja kyynärpään polvensa varaan ja katseli

kaihomielisen näköisenä kaupungille päin auringon kultaaman metsikön

yli. Vähän aikaa siinä istuttuaan hän alkoi laulaa ääntään hilliten:

"Vanki raukka, valjuposki

joskus lauluun laukeaa.

Ääni särkyy sellin seiniin,

kaltereihin kajahtaa."

Ennen kuin hän oli päässyt säkeistön loppuunkaan, kiilsi hänen

silmänurkassaan kirkas kyynel. Viimeistä säettä laulaessa värähteli

hänen äänensä, ja rinnassa oli pelon, kaihon ja muistojen synnyttämä

polttava tunne. Hänen mieleensä palasi vankila, jonka muurit nyt

tuolta auringon valaisemina hänen silmiinsä kangastivat. Hän muisti

siellä oloaikaansa: pientä koppia, jossa hän rangaistustaan kärsi ja

jonka pienestä ristikkoakkunasta aurinko silloin tällöin pilkisti,

synnyttäen katkeran vapaudenkaipuun; tuo sama aurinko, jota hän nyt

saa vapaudessa ihailla ja joka häntä hyväilee.

Tukalalta tuntui olo siellä, mutta ei suloiselta täälläkään, jatkoi

hän ajatuksiaan. Olihan siellä edes ruokaa, joka aika, jota ei ole

täällä vapaudessa. Sen pieni, ahdas piha, kaikuvat käytävät ja

ankarat vartijat, ne olivat tulleet jo tutuiksi, ja melkeinpä nytkin

nämä olosuhteet niihin jälleen vaihtaisi!

Kun hän tähän asti oli päässyt ajatuksissaan, silloin yht'äkkiä

kuului metsästä aivan läheltä hevosten jalkain kapsetta. Kaikki

miehet ja naiset hypähtivät pystyyn huudahtaen:

-- Ratsupoliiseja!

Samassa nämä hyökkäsivätkin kallionrinnettä ylös, ja etumainen ärjyi:

-- Täälläkös te senkin roistot nyt majailette! Piiskat vingahtelivat

ilmassa, ja kalliolla lojuneet pakenivat kuin henkensä edestä.