Oli sunnuntai-iltapäivä joulun alusviikolla. Kylmä tuuli puhalteli,
ja astuessa narskui lumi jalkojen alla. Heikosti valaiseva aurinko
näytti ikään kuin sairaalta laskeutuessaan vuorten ja metsäin
taa. Viluisen näköiset kaupungin asukkaat liikkuivat virkeinä
kaduilla. Nikolainkirkon kello kumahteli harvaan. Aleksanterinkatua
pitkin kulki komea ruumissaattue, jota Eino Löytölä oli pysähtynyt
hetkiseksi katselemaan. Mutta kauan hän ei siinä tarennut seisoa:
tuima tuuli pakotti liikkeelle.
Astellessa kiitivät hänen ajatuksensa yhtäällä ja toisaalla,
mutta pysähtyivät hetkiseksi Amalian kotimökille, siirtyen siitä
viimesyksyisiin käräjiin. Hänen mieleensä palasivat ne katkerat
ivasanat, joita siellä sai kuulla. Mutta samassa hän muisti Amalian
kyyneltyneen, kiitollisen katseen, muisti hänen sydämellisen
kädenpuristuksensa ja sanansa:
-- En milloinkaan unohda sinua, Eino. Hyvästi...
Kuinka kelpo tyttö hän onkaan tuo Amalia...
Ajatustensa vallassa hän oli jo saapunut Mikon- ja Vilhonkatujen
kulmaukseen. Tässä hän ikään kuin havahti, nosti katseensa ja kääntyi
Vilhonkadulle. Hänen mielenkiintoaan herätti erään hänen edellänsä
kulkevan miehen rivakka kävely. Tuo mies näytti takaapäin tutulta. --
Olisikohan se hän, Jeremias? mietti Eino. -- Mutta eihän hän ennen
ole noin ravakasti liikkunut! Ehkä olen erehtynyt. -- Hän katsoi,
katsoi yhä vieläkin. Ei. Kyllä se on sittenkin Jeremias.
Eino joudutti kävelyään, saavuttaakseen tuon edellä kulkijan. Hän
pääsi jo aivan taakse. Jeremiashan se...
-- Terve, virkahti sitten Eino lyöden samalla Jeremiasta olkapäähän.
-- Terve, vastasi Jeremias reippaasti, ennen kuin ehti kunnolleen
kääntyäkään. -- Kas, sinäkö se. No terve, terve. Mihinkä matka?
-- Söörnäisiinhän minä, asuntooni. Mutta sinähän näytät kovin
huolettomalta. Tulet ehkä hyvin toimeen. Olet kai saanut työpaikan?
-- Vielä mitä, vastasi Jeremias kylmähkösti. -- Sitä ei näy saavan,
vaikka vähän maksaisikin.
Einon huomio kiintyi nyt erääseen ajajaan, ja hän melkein pysähtyi.
Jeremias kysäisi:
-- Mitä sinä nyt?
-- Katsohan, sanoi sitten Eino.
-- Mitä niin? kysyi Jeremias silmiään siristäen.
-- Etkö näe?
-- Mitä minun pitäisi nähdä?
-- Tuota kuormaa tuossa.
-- Tuotako, jossa on kaksi ruumisarkkua?
-- Juuri sitä.
-- No, mitäs ihmettelemistä siinä on?
-- Ei juuri ihmettelemistä, pääsi Einolta merkitsevästi. -- Entäs,
näitkö Aleksanterilla sitä -- sitä saattuetta?
-- Näinpä tietenkin. Tulenhan juuri sieltäpäin.
-- No, vertaapas sitä ja tuota. Eikö noilla hautajaisilla ole iso ero?
-- Sitäkö sinä tarkoitatkin?
-- Sitä. Katsohan! Tuossa on kaksi vainajaa yhdessä reessä, mustissa,
kömpelöissä arkuissa. Ja katsohan, mikä ero on ajopeleissä, hevosessa
ja ajajassa. Entäs saattajia! Ei yhtään! Ellemme ota lukuun tuota
perässä juoksevaa isoa koiraa.
He vaikenivat. Eino vaipui mietteisiin. Mutta Jeremias ei ottanut
asiaa kovin syvälliseltä kannalta, koskapa hän pian käänsi katseensa
toisaalle ja tokaisi Einolle:
-- Eiköhän jatketa matkaa? Vastaamatta kääntyi Einokin ja alkoi
astella Jeremiaan rinnalla.
-- Mutta jospa niissä arkuissa ei ollutkaan ruumiita, sanoi Jeremias,
heidän hetkisen käveltyään.
-- Oli, sen tiedän. Ne ovat olleet köyhiä ja patologissa
leikattavana. Niin niitä hautaan viedään, ellei kellä ole omaisia,
jotka heidän hautauksestaan huolehtisivat.
Taas he kulkivat vähän matkaa vaiteliaina. Sitten Jeremias käänsi
äkisti päätään aikoen sanoa Einolle jotain. Mutta tällöin Eino
tunsi Jeremiaan hengityksessä voimakkaan alkoholinhajun. Hiukan
ällistyneenä hän katsoi Jeremiasta ja virkahti:
-- Mutta sinähän löyhkäät väkijuomille.
-- Ehkä vähän.
-- Vai kannattaa sinun juodakin!
-- Minunko? Ei, ei minun kannattaisi, mutta kun ilmaiseksi saan,
niin...
-- Ilmaiseksi?
-- Niin. Minulla on eräitä tuttavia, tuolla Punavuorella. Ne pojat,
ne sitten juovat joka päivä.
-- No, kuinka heidän kannattaa?
-- Mene tiedä, mutta juovat ne vain ja laulavat. Ja perhanan hauskoja
poikia ovatkin! Etenkin eräs Perttu-niminen...
-- Taidat olla ihan juovuksissa?
-- No, en kai. Mutta hiukan tuntuu kihisevän.
-- Oletko sinä jälleen ruvennut juomaan. Sanoithan lakanneesi jo
ainaiseksi.
-- Sanoin, mutta hitto huoli kaikista sanomisista. Minä olen
päättänyt, etten enää rupea suremaan. Minä tahdon elää!
-- Onko se sitten elämistä, kun juo...?
-- Onhan sitä silloin iloisempi, huolettomampi ja häikäilemättömämpi!
Sinä et ehkä ole kokenut niin paljon kovaa kuin minä. Ja jos olet,
niin älä ihmettele, miksi juon! Elämäni käy kirotun tuskalliseksi
selvänä, mutta kun on hienossa hiprakassa, niin sitä vain hihkaisee
kaikelle. Silloin ei ole köyhä eikä kipeä eikä...
-- Mutta vaimosi ja lapsesi, kuinka he voivat? Onko heillä edes
syötävää? ehätti Eino.
-- Heillä on helvetti edessä. Kotona ei ole leivänpalaa, eikä tuota
näy juuri saavan. Kykenisinhän minä jo työhön, mutta sitä kun ei
saa! Viikon päivät olin Raitiotieyhtiöllä lunta luomassa, ansaitsin
18 markkaa, ajatteles, 18 markkaa! Olimmeko sillä autetut? Se ei
riittänyt edes vuokraan. Meidät heitettiin kadulle. Ja ellemme
olisi päässeet Hermanniin erään perheen luo väliaikaisesti, niin
saisimme viettää yöt taivasalla. Tai olisimme jo jäätyneet kapulaksi.
Yhteiskunta ei meidänlaisista näy kovinkaan huolehtivan; elleivät
armeliaat ihmiset olisi auttaneet, niin jo aikaa sitten olisimme
kuolleet. Ja tiedätkö, miltä minusta tuntuu armoilla eläminen? Ehkä
tiedät, siksi en sitä selitäkään.
-- No, etkö ole käynyt pyytämäsä kunnalta apua?
-- Olen koettanut sitäkin. Monien juoksujen, rukoilemisten ja
tarkastusten jälkeen heittivät sieltä muutamia murusia, jotka me
söimme hyvin kolmessa päivässä, mutta joiden olisi tullut riittää
kuukaudeksi. Ajattele, kuukaudeksi kolmen päivän ruoka, hahahaa! --
Hän nauroi katkerasti. Jatkoi sitten: -- Antaessaan nämä muutamat
armopalat he vielä haukkuvat silmät korvat täyteen. Nimittelevät
laiskaksi, lurjukseksi, joka ei viitsi tehdä työtä. Heidän päähänsä
ei mahdu se, ettei sitä saa. He vain inttävät, etten ole hakenutkaan,
vaikka viikkokaudet olen juossut työn etsinnässä ja ollut juoksusta
väsynyt kuin koira, joka päivän on ollut jäniksen ajossa. Tämä kaikki
koettelee kärsivällisyyttä, paisuttaa sappea, paisuttaa siksi, kunnes
se kohoo yli äyräittensä. Pelkään, että minut on jonkun ajan kuluttua
suljettava hulluinhuoneeseen.
-- Älä menetä toivoasi, hyvä mies, sillä siten teet elämäsi yhä vain
mustemmaksi. Toivo edes jotain. Odota ja luota tulevaisuuteen. Eihän
tuo sinunkaan kohtalosi toki niin kova liene, että kurjuuteen kuolet.
-- Minä olen jo puolikuollut; minun sieluni ainakin tapettu, revitty,
raadeltu. -- Entäs perheeni! Se nääntyy nälkään. Mutta siitä ei
välitä kukaan, ei kukaan muu heistä huolehdi kuin minä! Mutta mitä
minulla on heille antamista? Ei mitään, ei yhtään mitään!
-- Johan sanoin, että älä ole noin toivoton. Etköhän sinä nyt
jonkinlaista työpaikkaa saane. Minä koetan hankkia.
-- Ei, ei tarvitse. Minä en enää tarvitse heidän töitään. Miks'eivät
niitä ajoissa antaneet.
-- Mitä? Etkö aio enää töihin tarttuakaan?
-- En!
-- No, miten aiot itsesi ja perheesi elättää?
-- Sittenpähän nähdään.
-- Taidat olla aika hiprakassa, vaikk'et siltä näytä -- ja siksi
puhut noin. Eiköhän sittenkin olisi parasta, että heittäisit tuon
juomisen. Silloin saisit työpaikankin paljoa paremmin.
-- Saa sitä rahaa muutenkin eikä vain työnteolla! On täällä
Helsingissäkin paljon sellaisia, jotka elävät ilman työtä --
tarkoitan köyhiä niin kuin minä ja moni muu -- mutta tulevat toimeen
kuin -- mitkä sanoisinkaan...
-- Tarkoitat kai noita kaikenlaisia markkinahuijareita,
kortinpelaajia, varkaita, roistoja...
-- Niitäkö lienevät.
-- Ettäkö aiot lyöttäytyä heidän joukkoonsa?
-- Enpä tiedä, vaikka...
-- Mies, sinä et ole järjissäsi, sanoi Eino pysähtyen samassa.
He olivat tulleet Einon asuntotalon kohdalle, jossa piti erota, mutta
jäivät vielä kuitenkin siihen tarinoimaan.
-- Vai sellaisia olet ajatellut, jatkoi Eino äskeistä ajatustaan.
-- Sitä en olisi sinusta uskonut. Varmaankaan ne, joiden luota nyt
tulet, eivät ole kunnon ihmisiä.
Jeremias vavahti, mutta samalla hän tekeytyi tyyneksi, aivan kuin tuo
sana "kunnon ihmisiä" ei olisi häneen lainkaan vaikuttanut. Eino sen
kuitenkin huomasi ja jatkoi:
-- On parasta, että ajoissa luovut heidän seurastaan.
Jeremias ei vastannut, tuijotti vain jäisellä käytävällä olevia
hiekkajyväsiä. Kului hetkinen. Sitten Eino jatkoi:
-- Sanoit, ettei kotonasi ole mitään. Vaimosi ja lapsesi ovat
ehkä nälässä. Minä voin antaa sinulle muutaman markan, vaikk'ei
itsellänikään ole paljoa. Mutta enhän tarvitsekaan tällä kertaa.
Minulla on työpaikka, ja sitä paitsi ehkä parin viikon kuluttua menen
sairaalaan, sillä päivä päivältä olen käynyt heikommaksi. Kävin
lääkärillä. Sain suosituksen ja pääsen ehkä vapaalle paikalle.
Hän kaivoi rahakukkaronsa ja antoi viisimarkkasen Jeremiaalle. Tämä
otti sen vastaan kädet liikutuksesta vapisten ja kiittäen.
-- Kun sinulla olisi nyt aikaa, niin lähtisit käymään meillä, lapset
ovat kovin ikävöineet sinua, puheli Jeremias. Ja taas oli hänen
sanoissaan entinen hellä ja sävyisä sointu.
Tuo viisimarkkanen muutti miehen mielen, ja äskeinen raaka, melkeinpä
hurja ja välinpitämätön ilme katosi hänen kasvoiltaan. Humalakin oli
vähitellen haihtunut ja synkät ajatukset poistuneet. Mutta olisipa
tuon rahan antanut joku toinen, niin se ei olisi tehnyt samanlaista
vaikutusta.
-- Nyt ei minulla ole aikaa, mutta ehkä pistäydyn siellä kotonasi
tässä jonakuna päivänä. Osoitteesi?
Jeremias mainitsi sen. Sitten miehet erosivat toverillisesti kättä
puristaen.