Luettuaan rypisti tuomari otsaansa, katsoi Einoa ja sanoi hetkisen
vaiti oltuaan:
-- Jaa! No, mitä vastaaja sanoo tähän todistukseen?
-- Että se on valetta! Hän valehtelee, sanoi Heikki epävarmasti.
-- Sinä valehtelet, mutta hän puhuu totta! huusi Amalia epätoivoisen
tavoin, mutta hillitysti.
-- Hiljaa! ärähti tuomari tuimasti. Sitten jatkoi: -- Kyllä ne
vastaajat tällaisissa asioissa useimmiten valehtelevat, mutta te siis
yhä edelleen kiellätte olleenne kantajan kanssa suhteissa?
-- Kiellän!
-- Entä todistaja. Pysyttekö todistuksessanne?
-- Pysyn.
-- Saatte mennä odottamaan, sanoi tuomari Einolle viitaten ovea kohti.
Eeva kutsuttiin sisään.
-- Mitä te tiedätte tähän asiaan?
-- Mi-mi-minäkö?
-- Niin, juuri te!
-- Eeenhän mi-minä siihen mitään tiedä! Mutta kun tämä Amalia. Niin
nähkääs, herra korkea tuomari ja laki ja oikeus... että minä kun
sanoin tälle Amalialle, että... tuota, että...
-- Että, että! Puhukaa asiaa, ärähti tuomari.
-- Ka, asiaahan minä. Niin että tuota... soperti Eeva vavisten.
-- Ei täällä pelätä tarvitse!
-- Eenhän minä, ka, tiedänhän minä, ettei herra tuomari minua syö,
ka, että ei syö! Enkähän mi-minä pel-pel-kää-kään...
-- Asiaan!
-- Ka, asiaahan tämä onkin. Että tuota...
-- Että tuota, että tuota! Siitä ei tule sen valmiimpaa!
-- Ka, miks'ei tulisi. Mutta kun minä vanha ihminen...
-- Vaikka olisitte vieläkin vanhempi. Se ei kuulu minulle! Asiaan,
asiaan, sanon minä! huusi tuomari lyöden nyrkillään pöytään.
Eeva vavahti, ja sanat takertuivat entistä enemmän kurkkuun. Vihdoin
hän sai taas soperretuksi:
-- Herra laki ja tu-tuomari. Minä en tiedä tähän asiaan mitään. En
kerrassa mitään, en vaikka minut hirtettäisiin.
Tämän jälkeen Eeva jo hengitti vähän keveämmin, mutta vapisi vielä.
-- Ettekö siis tiedä mitään, ettekö ole nähnyt heitä vierettään tai...
-- En, jumala varjelkoon! Vai vierettäin! Mitä se tuomari nyt
sellaisia...
-- Sanoittehan te tietävänne. Ja kylläpä kylällä tiesitte, ehätti
Amalia.
-- En ole tietänyt! Mutta sinähän nyt olet -- kylällä...
-- Hiljaa! huusi taas tuomari ja samalla viittasi Eevaa ulos. Elli
sai tulla sisään. Hän ei tiennyt enempää kuin Eevakaan; sanoi
jyrkästi, ettei hän tiedä mitään.
Kaikki käskettiin eteiseen ja taas vähän ajan kuluttua sisään
päätöstä kuulemaan. Tuomari luki:
-- Oikeus on käsitellyt tätä asiaa ja harkinnut oikeaksi
toteennäyttämättömänä kumota kanteen sekä määrätä kantajan
suorittamaan kaikki kulut.
Päätöksen kuultuaan Amalia parahti katkeraan itkuun. Heikki hymyili.
Järjestystä valvova poliisi kehoitti heitä pian poistumaan.
-- Eikö vihittykään? pisti Vanhalan emäntä Amalialle, tämän päästyä
eteiseen. Sitten hän astui Einon luo ja jatkoi: -- Huono puhemies!
Eino rypisti otsaansa, puraisi huultaan ja aikoi juuri sanoa jotain,
kun eräs lautamies löi häntä olalle ja sanoi:
-- Oikein, että piditte köyhän tyttöparan puolta ja rehellisesti,
pelkäämättä kerroitte kaiken. Jos hänellä olisi ollut toinen
sellainen todistaja kuin te, niin aivan varmasti hän olisi voittanut.
Mutta eihän sitä yhdellä...
-- Olisi vedonnut, sanoi eräs. Toinen jatkoi:
-- Ei maksa vaivaa!
Usealle läsnäolijalle oli tämä juttu mielenkiintoinen, ja useat
keskustelivat nyt vain tästä.
-- Raukka, sopersi Amalia itkunsa lomassa. -- Sinä olet, jumalan ja
omantuntosi edessä sinä olet lapseni isä, vaikka kuinka koetatkin
kieltää.
-- Eiköhän lähdetä jo, virkkoi Eino Amalialle ja käski kyytimiehen
hevosta kääntämään.
Tyrskien ja riehuvin tuntein asettautui Amalia rattaille. Raskas
oli mieli Einolla ja kyytimiehelläkin, sillä he olivat sydämestään
toivoneet, että Amalia olisi voittanut.
Heidän lähdettyään käräjätalon pihalta räkätti harakka heidän päänsä
päällä, ja taivas kaartui yhä vieläkin synkkänä, vettä tihkuen.