Taivas oli tummanharmaa. Kolea tuuli tohahteli, ja tihusade himmensi
akkunaruudut, niin että Amalian kotimökin jo ilmankin puolipimeässä
pirtissä hädin tuskin erotti peräseinällä olevaa öljypainotaulua:
"Jeesuslapsi ja Neitsyt Maria".
Pirtissä oli hiljaista. Amalian lapsi nukkui vielä yöuntaan, ja
Amalia itse istui pöytään nojaten ja ulos tähystellen kuin kiihkeästi
odottava, aina vähän ajan kuluttua pyyhkäisten hikeä akkunaruudusta.
Muori, Amalian äiti, seisoi hänkin akkunasta ulos katsellen,
odotellen.
Nyt -- nyt hän tulee, välähti Amalian mielessä yht'äkkiä, samoin
muorin, kun he näkivät kaukana kylänkujalla jonkun hevosmiehen
ajavan heille päin. Nyt, nyt, yhä vieläkin he ajattelivat, ja
heidän kasvoistaan laukesi odotuksen jännittynyt ilme. Mutta yhä he
katsoivat. Ajaja läheni. Jo alkoi kuulua kärryjen jyrinää. Kohta,
kohta hän on tässä -- lähenee, lähenee...
Muori sieppasi vipupuun päältä likaisen vaateriekaleen, kiiruhti
akkunan luo, pyyhkäisi hikeä ruudusta ja sen tehtyään tuijotti
tulijaa.
Kului tuokio.
Ajaja läheni.
Ei, ei se olekaan hän, ajattelivat molemmat pettyneinä, huoahtivat,
painoivat päänsä alas, mutta eivät vieläkään sanoneet toisilleen
sanaakaan.
Kun he nostivat päänsä, väreili heidän kasvoillaan taas odotuksen
jännitys.
Ulkona tuuli, tohisi, tihkui ja rapsahteli. Ajaja ajoi ohi, jyrinä
vaimeni -- vaimeni kuulumattomiin.
-- Mutta eipäs sitä Einoa vain kuulu, virkahti vihdoin Amalia nousten
ja luoden samalla taas katseensa akkunaan.
-- Eipä kuulu, ei, pääsi muorilta huokauksen yhteydessä. -- Ja kello
on jo seitsemän. Moneltako sinä sanoitkaan sen istunnon alkavan?
-- Yhdeksältä, vastasi Amalia akkunasta päätään pois kääntämättä.
-- Mutta sinnehän olisi nyt jo lähdettävä. 22 kilometriä, ei se ole
noin vain ajettu. Kyllä hänen nyt jo tulisi olla täällä, puhui muori
puoliksi itsekseen. -- Mutta minä pelkään...
Amalia kääntyi äitiinsä päin äkisti ja kysyi:
-- Mitä?
-- Niin... ilman minä vain... omia luulojani...
-- Pelkäättekö, että hän ei tulisikaan?
-- Niin -- sitähän minä. Ei tiedä, vaikka Heikki olisi saanut hänet
lahjotuksi.
-- Olisikohan sittenkin? välähti Amaliankin aivoissa. --
Olisikohan?... Ei, ei, se ei voi olla mahdollista! Mutta missä hän
viipyy?
-- Onhan sellaista ennenkin tapahtunut, jatkoi muori äskeistä
ajatustaan.
-- Mutta nyt ei! Ei, ei! pääsi Amalialta tuskansekaisesti.
-- Enhän väitä sitä, mutta...
Taas ilmestyi ajaja näköpiiriin. Amalian kasvot saivat kirkkaamman
ilmeen.
-- Nyt se on kuitenkin hän! Muorikin astui taas akkunan luo.
-- Taitaapa olla. Mutta ei tuo ainakaan Pellonperän hevoselta näytä.
Eikö hän sanonut sitä tilanneensa?
-- Sen, vastasi Amalia lyhyesti ja katsoi, katsoi.
-- Hän se on, hän se on, pääsi sitten Amalialta, ja hän alkoi
kiireesti pukeutua.
Eikä aikaakaan, niin rattaat pysähtyivät veräjälle.
Eino yksin siinä perässä istui, kyytimies edessä, piippunysäänsä
imien. Eino ei edes astunut rattailta alas, viittasi vain Amaliaa.
Mutta heti oli hänkin valmis, ja taival alkoi.
-- Kylän kohdalla kovasti, metsätiellä hiljaa, komensi Eino, hän kun
arvasi, että akat akkunoista katselevat.
Vanhalan väki oli niin ikään käräjiin lähdössä, valjastivat juuri
hevosta, kun Eino ja Amalia ajoivat ohitse. Emäntä näkyi hymyilevän
pirullisesti ja kuiskaavan jotain Heikin korvaan.
Jo viitisen kilometriä he olivat ajaneet kohtaamatta ainoaakaan
kulkijaa. Mutta heidän ehdittyään valtamaantielle liittyi heidän
jälkeensä ajaja ajajan perään. Nyt alkoi matka kulua rattoisammin,
sillä jälkipään ukot pitivät kovaa ääntä. Se olikin heistä mieleistä,
he kun jo pitkän matkaa olivat kulkeneet vaiteliaina. Missä lienee
syy ollut, mutta ei heiltä vain oikein puhe luistanut.
Käräjäpaikan pihamaalla seisoi kymmenittäin märkiä, valjaissa
olevia hevosia, korvat luimussa heiniä pureskellen. Istuntosalin
eteisessä leijaili paksu savupilvi, tunkeutuen puolittain avoimesta
ovesta ulos, siellä häipyäkseen avaruuteen. Mutta yhä uutta savua
tupruttelivat joutilaan näköisinä istuskelevat ukot, jotka olivat
tulleet liian varhain ja kuluttivat nyt aikaansa tupakoiden.
Eteisen ovipielessä olevassa isohkossa leipäuunissa räiskyivät
närehalot rivakasti palaessaan, ja yhä kiihtyvä puheensorina kuului
ympäri huonetta. Ukot ja akat kiistelivät, syyttäen toisiaan turhasta
rettelöimisestä; jokaisella oli olevinaan oikeus puolellaan,
eikä kukaan tunnustanut olevansa väärässä. Kinastelu paisui niin
valtavaksi, että järjestystä valvovan poliisimiehen täytyi sekaantua
asiaan.
Amalian, Einon ja heidän kyytimiehensä astuttua eteiseen hymyilivät
muutamat ukot voitonriemuisesti, heidän sukupuoleensa kuuluvan
kunnostautumisesta. Mutta naisväki katseli pikemmin säälien Amaliaa,
ja muutamat heistä kävivät häntä puhuttelemassakin. Oli heidänkin
joukossaan sentään sellaisiakin, jotka nyrpistelivät nenäänsä ja
katsoivat halveksien sekä mumisivat, että tuollaiset ne pilaavat koko
naisväen maineen.
Kun vielä oli hetkinen kulunut, niin jo ilmestyi ovensuuhun Vanhala
emäntineen ja Heikki.
-- Kas, täällähän sinä olet, pisti emäntä Einolle. -- Missäs se
sinun...? Ahaa! Tuollahan se. Vai tänne te tulittekin! Ja minä kun
luulin, että olitte pappilaan menossa, hahahaa.
-- Hihihii, kuului yhtäältä, hahahaa ja hehehee toisaalta.
Ja eräs äännähti:
-- No, kyllä se tuo Vanhalan emäntä osaa... Eino käänsi selkänsä
ja siirtyi uunin luo. Mutta Heikki ja Amalia! Näytti siltä, kuin
he eivät olisi tunteneetkaan toisiaan, niin välinpitämättömiä he
olivat ja niin hyvin osasivat itsensä hillitä. Vanhalan väen jäljestä
tulivat Eeva ja Elli, Amalian toiset todistajat.
Eeva, iäkäs, melkeinpä keukkaleukainen, ryppykasvoinen
ja kumaraharteinen, astui arastellen naisten joukkoon,
ensin tervehdittyään Vanhalan väkeä. Samoin Elli, nuori,
yhdeksäntoistavuotias tyttö. Ei hänkään ollut Amaliaa näkevinään.
Heitä katsellessaan alkoi Amalia aavistaa, ettei hänen juttunsa
onnistu. Hän näki noiden kahden kasvoilla aran, raukkamaisen ilmeen.
Mitä enemmän hän heitä katseli, sitä tuskallisemmalta hänestä tuntui
ja sitä enemmän hän kiinnitti toisten huomiota. Heikkikin, joka istui
vastapäisellä seinämällä, katsoi häntä pirullisesti virnistellen.
Hän näytti Amalian mielestä niin voitonvarmalta, että hän olisi
mielellään huutanut: "Konna! Heittiö! Sinä sittenkin olet lapseni
isä! Jumalan ja omantuntosi edessä sinun täytyy se tunnustaa,
vaikk'et nyt täällä sitä tekisikään." Amalia tunsi itsensä niin
kiihtyneeksi, että hänen oli vaikea olla. Hänestä tuntui, kuin
joku olisi häntä kuristanut kurkusta. Häntä ahdisti, ja muutamia
hikipisaroita ilmestyi hänen otsalleen. Hän olisi jo tuskasta
huudahtanut, ellei Einon katse juuri silloin olisi osunut häneen.
Se helpotti. Se sai hänet ajattelemaan, että onhan hänellä edes yksi
ystävä, vaikka kaikki nuo toiset olisivatkin hänen vihamiehiään.
Sitten hän ikään kuin havahtui kuullessaan hillityn, mutta vihaisen,
hampaiden välistä tulevan äänen:
-- Onko nyt mielesi hyvä? Kirkastuiko kunniasi sillä, että sait minut
sakotetuksi? Mutta muista sinä se...
Vanhalan emäntä se niin intoili riitakumppanilleen oikeussalista ulos
astuessaan. Hän heristi nyrkkiään kantajan edessä, puri hammasta, oli
punainen kuin keitetty krapu ja aivan värisi vihasta.
Toinen vain hymyili voitonriemuisesti, ja sekös sapetti emäntää.
-- Seuraava: Amalia Aholainen -- vastaan Heikki Vanhala, kaikui
väliovelta virallinen ääni, jossa oli kuiva, yksitoikkoinen sävy.
Amalia kavahti pystyyn, samoin Heikki, ja he menivät perätysten
oikeussaliin. Tuokion kuluttua huudettiin todistajatkin sisään ja
kuulustelu alkoi.
-- Valalle ensin, sanoi tuomari, samalla viitaten kädellään.
Reippaana, pystypäisenä Eino astui pöydän luo, laski sormensa
kirjalle ja odotti rauhallisena. Eeva ja Elli ensin arkailivat, mutta
tuomarin kiirehdittyä seurasivat Einon esimerkkiä. Valan jälkeen
saivat Eeva ja Elli käskyn poistua. Eino jäi kuulusteltavaksi.
Tuomarin kysyttyä:
-- No, mitä todistaja Löytölä tähän asiaan tietää? ojensi Eino
kirjallisen todisteen.
Tuomari luki:
"Todiste.
Ollessani viime kesänä työssä kauppias Vanhalalla eli Heikki
Vanhalan kotona, jossa myöskin asuin, oli minulla tilaisuus
tehdä vastaajan ja kantajan välisistä suhteista seuraavia
havainnoita: että he usein kisailivat, jonka ensin luulin olevan
vain tavallista nuorten, elämänhaluisten leikkiä, mutta sittemmin
tulin huomaamaan, että siinä piili muutakin kuin viatonta
seurustelua ja telmimistä. Ennen pitkää käsitin sen rakkaudeksi
eikä vastaajakaan sitä kieltänyt, kun kerran sitä häneltä kysyin;
että parina tai kolmena iltana näin heidät istumassa puutarhassa,
kädet kiedottuina toistensa kaulalle; ja että he useat illat ja
lomahetkensä kuluttivat toistensa seurassa. Tämän lisäksi näin
kerran myöhään illalla vastaajan hiipivän kantajan viereen, jossa
tiedän hänen viipyneen ainakin kolme tuntia. Otaksun heidän
harjoittaneen sukupuoliyhteyttä; ja koska mainittu aika sopii
hyvin lapsen syntymiseen, olen vakuutettu, että kantajan lapsen
isä on vastaaja.
Edellä kertomani voin valallani vahvistaa.
H:n pitäjän K:n kylässä elokuun 23 p:nä 1913.