-- Milloinkahan tuosta kyennet työhön? virkkoi huoahtaen Maria,
noin neljänkymmenen ikäinen vaimo, jonka huolestuneissa kasvoissa
oli aikaisen vanhentumisen merkkejä, kärsimysten leima ja ainaisen
ilottomuuden totisuus.
-- Enköhän minä jo kohta kykenisi, kun vain sattuisin saamaan, sanoi
vuoteella loikova Jeremias, äänessä katkera sävy.
-- Siinäpä se, pääsi Marialta tuskaisesti, mutta hillitysti. -- Mutta
jos... jos et sattuisikaan saamaan. Silloin...
-- Älä nyt ole huolissasi. Onhan tuota eletty tähänkin asti, niin
eiköhän edelleenkin...
-- On, eletty on, mutta vaivaisesti, tuskitteli Maria.
-- Niin kuin työläinen elää voi, liitti Jeremias. -- Vieläpä paremmin
kuin jotkut toiset, eikä epärehellisin keinoin ole mitään hankittu.
Työllä, kovalla työllä vain.
-- Siihen rehellisyyteesi sinä aina vetoat. Kysymys ei ole nyt siitä,
vaan siitä, millä rupeamme tulemaan toimeen. Kun edes minä kykenisin
työhön, mutta meneppäs nyt tällaisessa tilassa -- kukaan ei edes
ottaisikaan, sillä laki kieltää sen.
-- Sanoinhan jo, että älä huolehdi.
-- Kuka tässä sitten huolehtisi, ellen minä! Sinuun ei ainakaan
vielä voi luottaa, et kunnolla kykene tässä huoneessa liikkumaan,
mitä sitten, kun pitäisi lähteä ulos. Olisivat pitäneet edes siellä
sairaalassa niin kauan, että olisit tullut terveeksi, niin olisi
sinuakin vähemmän tässä syömässä.
-- Puhuthan aivan kuin olisi minun syyni, etten saanut olla
sairaalassa, kunnes olisin ollut aivan terve. Tiedätkö sinä, kuinka
paljon on sairaaloihin tulijoita -- vähentää sieltä täytyy niitä,
jotka ovat jo toipuneita, ja siten tehdä tilaa uusille tulokkaille.
-- Laittaisivat niitä niin paljon, että riittäisi!
-- Se on eri juttu. Mutta ettei niitä laiteta, ei sekään ole minun
syyni.
-- Enhän minä, hyvä mies, sitä sinun syyksesi väitäkään! Mutta
jossakin se syy vain on, sen käsitän.
-- Kunpa se olisi ainoa epäkohta tässä yhteiskunnassa, huoahti
Jeremias, -- kunpa olisi ainoa! Mutta niitä on paljon -- ja paljon
pahempia. Yhteiskuntataloutta hoidetaan huonosti ja väärin, sen kyllä
ymmärrän. Rahat eivät riitä hyödyllisiin, mutta kyllä hyödyttömiin,
vieläpä vahingollisiin, kansalle turmiota tuottaviin laitoksiin ja
tarkoituksiin.
-- Taasko sinä sitä sosialisteilta oppimaasi virttä vetelet.
-- Itsehän aloitit.
-- Mutta eihän ollut tarkoitukseni saada sinua sellaiseen ääneen.
-- Vaan tapasi mukaan morista --! Minkähänlaisen älinän sitä
pitäisit, kun olisit oikein rentun miehen akka. Kiitä että olet
saanut tällaisenkin.
-- Kyllä sinulla jumala paratkoon on tuota itserakkautta -- no on!
Sanon minä sen!
-- Kessäpä sitä ei olisi. Mutta palatkaamme äskeiseen. Toivon,
ettet aina pistelisi minua sillä sosialistisanalla. Ja muuten voin
sinulle sanoa, että kun paranen ja pääsen työhön, niin aion yhtyä
ammattiosastoon. Huomaan, että olen jo liian kauan ollut sieltä
poissa -- eikä...
-- Herra siunaa! No kaikkea sitä täytyy kuulla, keskeytti Maria.
-- Nyt sen kuulit! Ja se saa loppua siihen!
-- Mutta herran nimessä, mitä sinä oikein ajattelet?
-- Johan sen sanoin.
-- Johan sanoit, johan sanoit, tuskitteli Maria. -- Mutta tiedätkö
mitä isäntä sanoo, kun saa tietoonsa sen? Heti paikalla saamme
muuttaa, siitä olen varma! Ja talvi tulossa! Voi taivas! Silloinhan
olemme hukassa!
-- Emme pahemmin kuin nytkään, sanoi Jeremias yhä edelleen pysyen
tyynenä.
-- Vai ei pahemmin, jamasi Maria. -- Niin, no!
Eipä juuri! Eihän se paljaan taivaan alla olo sanottavasti kurjuutta
lisää -- eihän? Tiedätkö sinä, kuinka huonolla kannalla asiamme
nyt ovat? Voin sen sanoa: kahden kuukauden vuokra on maksamatta,
kaikki mikä suinkin on joutanut, on pantissa, puut lopussa, vaatteet
riekaleina, eikä talossa ole edes sormenpään kokoista leivänpalaa!
Elleivät lapset, jotka nyt ovat kaupungilla kerjuulla, elleivät he
mitään saisi, niin iltasetta saisimme ruveta maata! -- Niin ovat
asiamme. Mutta sinä vain pysyt tyynenä.
-- Turha suunsoitto, riehuminen ja hätiköiminen eivät hyödytä. Sanoit
"tyynenä" -- hm. Suuret meretkin voivat toisinaan näyttää tyyniltä,
kun katselemme niiden pintaa. Mutta samalla aikaa ne saattavat
syvemmällä virrata vimmatusti, jopa myrskytäkin.
-- Ettäkö sinunkin sisimmässäsi riehuisi? Pyh! Kaikkea vielä. Sinä et
osaa raivota et ulkonaisesti etkä sisällisesti; tunnenhan minä sinut,
sinä lauhkea lammas!
-- Et tunne, vaikka luulet tuntevasi ja vaikka olemmekin jo toista
kymmentä vuotta yhdessä olleet. Ellen minäkään voi sanoa sinua
aivan tarkkaan tuntevani: tiedänpähän vain, että olet vaimoni,
omanvoitonhimoinen ja oikukas nainen, ja niitä ominaisuuksia lienee
jonkun verran joka ihmisessä. Ihminen on sitä paitsi luonteeltaankin
kehittyvä ja muuttuva. Siihen vaikuttavat olosuhteet ja se ympäristö,
jossa hän elää. Sen olen huomannut. -- Sinä et ole voinut tutustua
minun sisäiseen mieleeni. Siihen ovat olleet vaikuttamassa monet
syyt. Ensiksi, minä olen mies ja koetan mahdollisimman paljon hillitä
tunteitani. Jos tietäisit nytkin, mitä minä sisimmässäni tunnen,
niin et puhuisi noin ärtyneesti. Ymmärrän ja myönnän, että puute ja
kärsimykset katkeroittavat mielen ja tekevät ärtyisäksi -- siksi
en sinua siitä soimaa -- mutta sanon kuitenkin, että meidän tulee
hillitä kaikkea sitä, mikä meissä on eläimellistä, sillä olemmehan
ihmisiä, se meidän tulee ennen kaikkea muistaa. Ja enkö minä ole aina
koettanut parastasi, enkö ole ollut hyvä sinulle ja hellä lapsiemme
isä? Enkö?
Maria häpesi ja vaikeni.
Nähtyään, että sanansa vaikuttivat, ei Jeremiaskaan enää jatkanut.
Kumpikin he istuivat raskasmielisen näköisinä, aivan kuin nyt juuri
olisi jokin suuri onnettomuus heitä kohdannut.
Siinä äänettömyydessä alkoi Jeremias jo melkein katua, että tulikaan
tuota sanottua sanoneeksi, se kun vain lisäsi jo ennestään synkkää
mielialaa.
Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus; kuului ainoastaan hellassa
palavien haapahalkojen pihinä ja huonetta vaivaisesti valaisevan
öljylampun suhina, joka muistutti hyttysen inisevää ääntä.
Vaistomaisesti, ajatustensa vallassa Maria siirtyi Jeremiaan luo,
istuutui vuoteen laidalle ja itki.
-- No... Älähän nyt... sopersi Jeremias tarttuen Marian käteen. --
Anna anteeksi, jos pahoitin mielesi. Mutta kun se ajatus oli jo kauan
mieltäni painanut, niin se nyt tuli sanotuksi.
-- Minun olisi sinulta anteeksi pyydettävä! pääsi Marialta
nyyhkytyksen lomassa.
-- Älä nyt suotta. Koettakaamme suhtautua toisiimme leppeästi ja
yhdessä ottaa vastaan kaikki koettelemukset. Ehkä elämämme vielä
paremmaksikin kääntyy.
-- Sinä olet liian hyvä miehekseni, pääsi Marialta äkisti
itkunsekaisesti. Hän heittäysi Jeremiaan rinnoille ja nyyhkytti kauan.
-- Mutta missähän ne lapset --? sanoi sitten Jeremias.
-- Kylläpähän tulevat, kun ehtivät. Ovat ne ennenkin näin myöhäiseen
olleet eivätkä ole eksyksiin joutuneet.
-- Eipäs se Jaskakaan tule käymään. Missä mahtanee aikansa kuluttaa,
virkkoi Jeremias taas vähän ajan kuluttua, siten siirtyen asiasta
toiseen. -- Kuinka kauan siitä onkaan, kun hän viimeksi kävi?
-- En niinäkään tarkoin muista. Ellei siitä liene noin kolmisen
viikkoa.
-- Niillä paikkeilla.
-- Johtui mieleeni -- sanoi Maria äkisti -- kun tuli puheeksi... olen
sitä jo ennenkin aikonut kysyä, että tunnetko sinä ne miehet, jotka
Jaskan kanssa viimeksi kävivät meillä?
-- Kuinka niin?
-- Muuten vain...
-- Et suinkaan tarkoita niitä, jotka silloin kävivät, kun sinulle
rahaa toivat?
-- En, tunnenhan minäkin ne.
-- Tanuako ja Perttua sitten?
-- Tanujako vai Manuja lienevät. Niitä, jotka viimeksi kävivät.
-- Mitä heistä?
-- Ne näyttivät minusta niin roiston näköisiltä. Epäilen, etteivät he
ole oikein rehellisiä, ei ainakaan se toinen.
-- Mistä niin päätät?
-- Hänen eleistään, liikunnostaan -- ja -- en oikein osaa selittää.
Mutta epäilen kuitenkin, etteivät he ole kunnon ihmisiä.
-- En voi sanoa puoleen enkä toiseen, kun en tarkoin tunne. Pari
kertaa olen heidät nähnyt ja...
-- Ja...?
-- No, voinhan sen sanoa: -- yhden kerran Kukkuvassa kellossa.
-- Kapakassa! Arvasinhan sen. Usko minua: he eivät elätä itseänsä
rehellisellä tavalla!
-- Saattaa niin olla. Mutta en kuitenkaan oikein usko sitä. Jaska ei
tavallisesti seurustele retkujen kanssa -- ellei sitten ole tapojaan
muuttanut. Hänen tuttaviansa ne ovat.
-- En tiedä. Mutta ääni rinnassani sanoo, että heitä tulisi karttaa.
Älä lyöttäydy heidän joukkoonsa, kun paranet! Ethän?
-- Voi kun sinä olet lapsellinen, vanha ihminen. Enkö ennen ole
eteeni nähnyt?
-- Olethan sinä. Mutta onhan kaikilla mahdollisuus hairahtua. Ymmärrä
minua, en sitä pahallani sano.
-- Kyllähän minä... Älä nyt suotta...
Ovi aukeni, ja sisään astui tyttö ja poika, Väinö ja Rauha,
edellinen yhdeksän, jälkimmäinen seitsenvuotias. Kumpikin hentoja,
pienikasvuisia ja kalvaita. He olivat rääsyihin puetut, ja
kummallakin oli jaloissaan aivan liian isot kengät. Tyttö värisi
vilusta ja meni hellan luo -- ensin asetettuaan ruskeasta kankaasta
tehdyn pussin pöydälle. Poika ei välittänyt vilusta; ilosta
hypähdellen, suu naurussa hän meni isänsä luo ja huudahti raikkaalla
lapsenäänellä:
-- Isä! Saimme vielä kaksi markkaa rahaakin ja pussin melkein täyteen!
Jeremias hyväili poikaa. Sitä tehdessä vierähteli kyyneliä hänen
silmistään ja hän sanoi vähän värähtävällä äänellä:
-- Istu siihen isän viereen. Sinäkin, Rauha -- sanoi hän tytölle
-- kun olet lämmitellyt, niin tule tänne, että saan hyväillä.
Te elätätte nyt isää ja äitiä... vaikka kerjuulla... te olette
kilttejä lapsia. Isä ja äiti ovat teille niin kiitolliset... niin
kiitolliset... Kyllä vielä tulee aika, jolloin isäkin hankkii.
Silloin... silloin... saatte makeisiakin...
Itku tyrehdytti äänen; vapisevin käsin hän hyväili kumpaistakin
lastaan.
Maria aukaisi lasten tuoman pussin, otti sieltä esille näivettyneitä
lihan ja leivänpalasia ja jakoi niistä osan jokaiselle.
Niin kuin nälkäiset sudet he tarttuivat saamiinsa, ja suloinen
tyytyväisyys loisti jokaisen kasvoilla.