IV

Auringon noustessa ja kellon viidettä käydessä sunnuntaiaamuna

Jeremias heräsi parin tunnin unen jälkeen. Hän yritti kohottautua,

mutta sivuihin koski ja jalkaa alkoi pakottaa. Nyt hän muisti, missä

oli ja mitä oli tapahtunut. Hänen mieleensä palasivat edellisen

päivän poltteet ja tuskat; peloittavina, kaameina ne kierivät hänen

silmäinsä ohitse. Hän muisti työtoverinsa ja Jaskan, joka häntä

auttaessaan oli loukannut kätensä. Kuinkahan hänen laitansa nyt

mahtoi olla? Mutta sitten hän kuitenkin muisti, ettei Jaska niin

kovin pahoin loukkaantunutkaan. Tosin hän muutamiksi viikoiksi

menetti työkykynsä, mutta saa sen sentään takaisin. Toisin on

minun laitani, ajatteli Jeremias. Jalkani on pahoin ruhjoutunut

ja kaksi kylkiluuta katkennut. -- Jeremiasta kauhistutti. Hän

koetti käännähtää, mutta silloin sivuihin ja jalkaan koski:

pakotti -- poltti. Vaivoin sai hän päänsä käännetyksi. Viereisessä

vuoteessa lepäsi heikko sairas. Tämän pää oli kääreessä, niin

ettei saattanut erottaa muuta kuin kasvojen alaosan. Hän oli

parraton -- vasta elämänsä alussa. Nyt Jeremias muisti kuulleensa

hoitajien yöllä puhuvan, että naapuri oli jossain konepajassa

loukkaantunut. Työn uhri. Tästä johtuivat hänen mieleensä ne

monet työn vaarat, joita hänkin oli nähnyt, joista oli kuullut

ja sanomalehdistä lukenut. Väkisinkin hänen ajatuksensa kiitivät

tehtaisiin, teollisuuslaitoksiin ja kaikenlaisille työmaille. Hänen

mielikuvituksensa niitä monenlaisia vieritti hänen silmäinsä eteen.

Muutamien minuuttien kuluessa hän oli kulkenut helvetillisten

helskeiden ja sekamelskain lävitse...

Hän näki jättiläismäisten suurten vauhtipyöräin vinhan pyörinän,

kuuli rattaiden rämisevän, remmien rätisevän, kuuli kalketta

kaikenlaista; vihlovan vinkuvia, natisevia, kitiseviä ja hurjasti

ulvahtelevia ääniä. Näki luita ruhjoutuvan, ihmisiä silpoutuvan,

kuuli voihketta, valituksia, itkua, naurua, kirousta ja kiljuntaa.

Näki nälän näännyttämiä, työn rasittamia miehiä, naisia ja lapsia;

näki mahtavien herrojen jakelevan määräyksiä apulaisilleen,

jotka vuorostaan niitä työpaikoilla äreästi panivat täytäntöön.

Kaikkialla hän näki tulista kiirettä, aivan kuin olisi pelätty

maapallon sinkoavan pois paikoiltaan, elleivät ihmiset ehtisi sitä

estämään. Tuossa rytäkässä sortui satoja, tuhansia, miljooniakin.

Koneet raatelivat hoitajiaan ja käyttäjiään kuin nälkäiset sudet

saalistaan ja nielivät sekä syöksivät kidastaan suunnattomia määriä

tuotteitaan, jotka sitten valta-asemassa olevat kasasivat ja

kätkivät aarreaittoihinsa; vain hiukan, senkin ylenkatseellisesti,

heittivät työntekijöille. Toiset nureksuen, toiset tyytyen tarttuivat

he saamaansa. Mutta oli joukossa sellaisiakin, jotka uskalsivat

koroittaa äänensä ja ilmaista tyytymättömyyttä...

Siihen hän ikään kuin heräsi.

Jo korkealla oleva aurinko loi kullankellertävää valoaan

sairashuoneen avoimesta akkunasta sisään. Se tuntui suloisen

rauhoittavalta. Ulkoa kuului hevosen kavioiden kapse. Siitä ohitse

meni kotiinsa yön ajossa ollut pika-ajuri. Mies kai torkkui

kuskipenkillä antaen hevosensa oman tahtonsa mukaan kaputella.

Vähitellen vilkastui kaduilla liikenne. Kolina ja meteli paisui. Se

oli merkki ihmisten hereillä olemisesta ja uuden päivän alkamisesta.

Vähän aikaa nautittuaan aamun sulosta muisti Jeremias yht'äkkiä

kotinsa, vaimonsa ja lapsensa. Raskas painostus täytti hänen mielensä

heitä ajatellessaan. -- Kuinka voinevat ja miten kauhistunevat,

kun saavat tietoonsa kohtaloni? Entäpä jos en ilmoittaisikaan?

Mutta huolestuvathan he kuitenkin, ellei minulta mitään tietoa

tule. Kuolevat ikävään. Ah, niin, enhän voi salata, sillä varmasti

ovat toverini jo kirjoittaneet heille. Voi rakkaitani, kuinka he

mahtanevatkaan säikähtää! Ja kuinka he tullevat toimeen, jos minun

täytyy täällä kuukausia maata, ventovieraitten parissa...

Hän ajatteli edelleen. Mutta sitten hoitaja hiipi hänen vuoteensa

viereen ja kysyi vointia. Jeremias vastasi.

Mutta heti sen jälkeen kääntyi heidän huomionsa tuohon konepajassa

loukkaantuneeseen nuoreen mieheen, tämä kun pari kertaa karmivasti

korahti.

Hoitaja siirtyi sen vuoteen ääreen, mutta kääntyi pian, ja hänen

kasvoillaan oli harras, vakava ilme, kun hän ääntään hilliten lausui:

-- Kuollut.

Jeremias tunsi omituisten väreiden käyvän läpi ruumiinsa. Sitten

hiipi syvä, kammottava hiljaisuus avaraan huoneeseen. Kului aikaa.

Eräänä päivänä hoitaja ilmoitti Jeremiaalle, että hän saa vieraita.

Eikä aikaakaan, kun ovelle ilmestyivät Jeremiaan työtoverit ja heidän

joukossaan Eino.

-- Peremmä, peremmä, käykää peremmäksi, hoputti Jeremias hyvillä

mielin. Siihen yhtyi hoitajakin kehoittaen:

-- Niin. Menkää vain sinne vuoteen luo. Minä tuon istuimia lisää.

Miehet noudattivat kehoitusta ja toverillisesti kättä puristaen

tervehtivät Jeremiasta.

-- No terve, terve! Miten jaksat? Etkö ala olla jo terve? puheli

Jaska.

-- En vielä. Mutta paranemaan päin, vastasi Jeremias. -- Mitäs hyvää

teille kuuluu? Ja -- kas, Löytöläkin! Kuinka sinä tänne eksyit?

-- Otin sieltä maalta pienen urakan, jonka aion tehdä odotellessani

käräjiä -- minut näes kun haastettiin todistajaksi erääseen

lapseneläkejuttuun. Ja sitä työtä varten täytyi tulla kaupungista

väriaineiden ostoon -- niin -- ja kun satuin näiden toveriesi kera

yhteen matkaan, niin...

-- Vai niin, vai... No, hyvä että tulit. Täällä kun on elämä niin

yksitoikkoista, niin sitä ihan kaipaa, että joku käväisisi... No,

entäs te toiset, mitä kuuluu? Onko sinun kätesi jo terve, Jaska?

-- No, melkein. Viime päivinä jo auttelin näitä toisia vähin. Sitä

työtä, näethän, koetimme jouduttaa.

-- Onko jo valmis?

-- On, pääsi toisilta kuin yhdestä suusta. Jaska jatkoi:

-- Äijä perhana meinasi pirättää viitosen siitä -- siitä kun näes

hänen hevosellansa ajoimme.

-- Hävytön, mutisi Jeremias.

-- Niin, sanos muuta, sanoivat toiset.

-- Ei meinannut maksaa, mutta kun ma tartuin tolla terveellä kärellä

hänen krivelihinsä, niin --

-- Niin maksoi ja vapisi, ehätti eräs miehistä.

-- Sinulla sitä on sisua, pääsi Jeremiaalta.

-- Mutta ne herrat, äännähti nyt eräs. -- Mitä rikkaampia, sitä

riivatumpia.

-- Niinhän sitä sanotaan, äänsi taas edellinen.

-- Ja se sana pitää paikkansa, liitti Jaska itsetietoisen näköisenä.

-- Niin, tuota noin, virkahti taas äsken äännellyt. -- Me sitä

lähdemme tänään iltajunassa Helsinkiin.

-- Vai jo tänään, pääsi Jeremiaalta, äänessä kaihomielinen, katkera

sävy. -- No, viekäähän sitten terveisiä sinne minun kotiväelleni ja

sanokaa, että muutaman viikon kuluttua minä täältä tulen. Älköön Mari

pahasti surko. Sanokaa, että hyvin minä voin. Ja lapsilleni sanokaa,

että isä lähetti terveisiä.

Tätä sanoessa värähteli Jeremiaan ääni, ja kyynel kiilsi hänen

silmänurkassaan. Kuitenkin hän koetti salata liikutustaan ja jatkoi:

-- Ostakaa puodista mennessänne vaikka karamelleja -- minun rahallani.

-- Kyllä meilläkin sen verran rahaa on, ehätti Jaska. -- Meneväthän

ne meirän pennimme väliin turhempaankin.

-- Niin no. Kuinka itse haluatte, mutta kunhan vain viette.

-- Kyllä vierään, vakuutti Jaska.

-- Kyllä, kyllä, pääsi toisiltakin.

-- Minä myöskin lähetän jotain, virkahti Eino.

-- No, ei sen niin väliä. Eihän teidän toisten tarvitse -- minun

lapsieni tähden.

-- Lähetän minä, intti Eino. -- Käynpähän sitten kerran heitä

katsomassa ja kysyn, mille ne maistuivat.

-- Terve tuloa vain, kun Helsinkiin tulet. Tarjotaanhan siellä kuppi

kuumaa, ellei muuta ole. Sen verran sitä kuitenkin löytyy, vaikka

köyhäkin koti on, jos vain minä vielä kynnelle kykenen.

-- Vähät siitä, mutta onhan hauska tavata tuttavia, sanoi Eino

yksikantaan.

-- Tuota noin, oikeastaan me tulimme... tulimme tuomaan sulle rahaa,

sanoi taas Jaska kääntäen keskustelun toisaalle.

-- Vai niin. No, sehän on hyvä! Mutta minä olen ajatellut, että tehän

ne pennoset voisitte viedäkin sinne...

-- Miks'ei, sanoi Jaska, jos vain meihin luotat.

-- Teihinkö en luottaisi. Melkeinpä kuin itseeni.

-- Mutta jospa sattuisimme juomatuulelle ja ryyppäisimme jok'ainoan

pennin, hihihih...

-- Emme, totta jumal'auta! Ohoh -- täällähän ei saisi kirota. Niin,

sitä emme tekisi. Niin kauan kuin minulla on päässä tämä järki, niin

sellaista tekoa en tee. Miehen tulee olla mies asiassa. Ken sellaisia

konnan töitä tekee, niin hirteen minä tuomittisin, jos vain minun

vallassani olisi.

-- No ei nyt sentään hirteen, onhan niitä ihmismäisempiäkin

rankaisutapoja, arveli Eino.

-- Muuta eivät ansaitse sellaiset kelmit, jotka oman toverinsa rahat

kadottavat.

Toiset katsoivat kummastellen Einoa ja vaikenivat.

Hetkisen kestäneen äänettömyyden jälkeen Jeremias sanoi:

-- No, kai te ne perille toimitatte?

-- Kyllä, pääsi kaikilta.

-- Mutta tarvitsethan sinäkin kai jonkun verran? kysyi Jaska.

-- Ehkä parikymmentäviisi markkaa, mutta loput...

-- No niin! Puhuttu ja päätetty! tokaisi Jaska. -- Me olemme muuten

päättäneet antaa yhteisesti sinulle viisikymmentä markkaa vaivoistasi

ja...

-- Joutavia!

-- Ei mitään joutavia! Me olemme sen päättäneet, ja tieräthän ettemme

me puhettamme peruuta.

-- Sen kyllä tiedän, mutta...

-- Älä suotta jankkaa! Kipeämmin sinä tarvitset kuin me.

-- No, kiitos vain! Kyllähän minulle raha hyvää tekee. Mutta...

-- Niin, no. Mitäs pitkistä puheista, lopetti Jaska jankkauksen.

Sitten hän kääntyi toisiin päin ja sanoi äkisti:

-- Eiköhän meirän ole piakkoin lährettävä?

-- Eiköhän, sanoivat toiset.

Vielä pienen aikaa pakistuaan kättelivät miehet ja poistuivat.

-- No minä sitten pistäydyn teillä, kun Helsinkiin tule, virkkoi Eino

Jeremiaalle, astuessaan miesten jälkeen.

Jeremias ei ehtinyt vastata. Kun kaikki olivat poistuneet, heittäytyi

hän vuoteeseensa ja nukkui kohta.

V

-- Isäni voitti arpajaisista moottoriveneen. Miehet ovat sitä

asemalta hakemassa, puheli Einolle noin kolmetoistavuotias poika.

Hän oli solakka, kaunis, punaposkinen ja aina iloinen, hilpeä

ja puhelias. Hänen pukunsa oli siisti ja kuosikas, käytöksensä

reipas, vaikka lapsellinen, eikä Eino voinut olla ihailematta hänen

terveyttään ja huolettomuuttaan, vaikka hän samalla sitä hiukan

kadehti.

-- Vai voitti, pääsi Einolta pienen ajan kuluttua.

Poika ei jatkanut.

Eino teki työtään ajatellen: nehän ne rikkaat aina parhaat voitot

voittavat. Niitä näkyy onni suosivan, ei meikäläistä. Eikähän noita

kannata arpojakaan ostaa. Ja jos milloin muutaman irti saa, niin ei

niillä kuitenkaan mitään voita.

Olisinpa minäkin voittanut niistä raittiusseuran arpajaisista

päävoiton, niin hätäkös tässä olisi. Tai edes jotain arvokasta. Mutta

kun onni potkaisi neljänkymmenen pennin arvoisen piipun!

Olisinpa sen sijaan voittanut muutamia tuhansia, niin heti paikalla

olisin lähtenyt johonkin parantolaan tai ulkomaille, esimerkiksi

Italiaan tai Sveitsiin. Siellä raittiissa vuoristoilmanalassa ne

kuuluvat usein keuhkotautisetkin toipuvan. Kun vielä saa hyvän ja

riittävän ravinnon. Ja silloinhan saisi, kun rahaa olisi. Kuinka

suloista siellä mahtaisikaan olla. Saisi kiipeillä noilla ihailluilla

kukkuloilla, tähystellä alas vihreihin laaksoihin, joissa purot

pulppuavat, linnut laulavat, yrtit, kukat ja metsät tuoksuvat, saisi

milloin mieli tekee, laskeutua sinne luonnon helmaan.

Niin, olisinpa voittanut! Silloin saisin mennä sinne. Vaikka olisihan

sitä silloin täälläkin nähtävyyksiä, täällä tuhansien järvien maassa.

On huminoivia, pihkaisia honkametsiä, on leppeitä, vilpoisia lehtoja,

kanervaisia kankaita, kukkaisia niittyjä ja marjaisia mättäitä.

Laulavathan täälläkin linnut, solisevat purot, lammet ja järvien

laineet...

Niin ajatteli Eino työtä tehdessään, mutta kysyi sitten äkisti

pojalta:

-- Onko isäsi nyt kotona?

-- On, kotona on, virkkoi poika. -- Sanonko minä hänelle, että

kysyitte häntä?

-- Ei, ei tarvitse. Muuten minä vain kysyin.

Lopetettuaan työnsä ja kasattuaan kampeensa Eino istahti huvilan

seinävierelle ja sytytti savukkeen.

Siinä istuessaan yhtä ja toista mietiskellen hän muisti taas Amaliaa,

joka nyt oli tässä huvilassa toisena, mutta vain tilapäisenä

palvelijana. Eino tiesi, että hän oli rannassa pyykkiä huuhtelemassa,

ja lähti kävelemään sinne.

"Yksin istun ja lauleskelen,

kun aikani on niin ikävä.

Vesi seisoo ja linnut laulaa,

eikä tuulikaan vedätä."

Nuo säkeet kaikuivat Einon korviin hänen laskeutuessaan rantaan

päin viettävää rinnettä alas. Hän tunsi äänen, se oli Amalian --

mutta miten suuresti muuttunut! Ennen ei se helissyt noin pehmeästi

ja tunteellisesti kuin nyt. Saattoi selvästi tajuta, että hän

tuon kansanlaulun avulla tulkitsi omia sydämensä sointuja, jotka

sisällisestä pakosta pyrkivät ilmoille.

Ehdittyään tielle, joka kulki rinteen poikki huvilan ja järvenrannan

välitse ja vei naapurikylään siellä liittyäkseen valtamaantiehen,

Eino pysähtyi ja kuunteli laulun loppuun. Sitten hän hiipivin askelin

lähestyi Amaliaa ja päästyään aivan lähelle kysyi:

-- Oletko ikävissäsi?

-- Kas, Eino! virkahti Amalia käännähtäen ja jatkoi: -- No, en juuri.

-- Et puhu totta. -- Mutta älä sure. Eiväthän asiat surren parane,

sen tiedät.

-- Tiedän. Mutta suru on niin kaunista... Se... se antaa edes jotain

sisällystä elämälle, puheli Amalia miltei kiihkeästi ja katsoi Einoa

sädehtivin, ikään kuin ymmärtämystä rukoilevin silmin.

Eino ei voinut vastata. Hänessä heräsi omituinen tunne, samanlainen

kuin silloinkin, kun hän kietoi kätensä Amalian vyötäisille tuolla

saarella, joka nyt oli vain kilometrin päässä heistä -- saarella,

jolla he olivat nauttineet lemmestä ja kesäillan sulosta ja joka

nytkin vihreänä ja salaperäisen näköisenä kohosi keskeltä sinistä

järveä.

Kummaa tenhoa tunsi Amaliakin, kun heidän katseensa olivat kohdanneet

toisensa. Hän tunsi sydämensä sykinnän kiihtyvän ja sai palavan

halun tunnustaa Einolle, että sammunut lempi oli hänessä uudelleen

leimahtanut liekkiin. Mutta samalla hän myös tunsi oman itsensä ja

asemansa ja muisti, kuinka oli Einon hyljännyt. Se muisto sai hänen

jäsenensä ikään kuin herpaantumaan, ja vaiteliaana hän painoi päänsä

alas. Sitten hän ryhtyi jälleen työhönsä ja aivan kuin vihoissaan,

vimmatusti hölskytteli vaatteita vedessä.

Einokin, aivan kuin olisi koettanut riuhtaista aatoksiaan

toisaalle, ojentautui, otti savukkeen, sytytti sen ja voimakkaalla

kädenliikkeellä heitti sammuneen tulitikun maahan. Sitten hän istahti

rantakivelle ja katseli Amalian työntekoa.

-- Oletko kuullut, etteivät Vanhalan raha-asiat olekaan niin

loistavalla kannalla kuin luulisi? kysyi Eino pitkän vaitiolon

jälkeen.

-- Olenhan minä, vastasi Amalia päätään kääntämättä. -- Ihmiset

kertovat, ettei ole kaukana konkurssi. Mutta kukapa ne toisten asiat

tietää, semminkään minä, joka en niistä ymmärrä hölynpölyä... Toiset

taas -- jatkoi Amalia pusertaessaan vettä eräästä vaatekappaleesta --

sanovat, että siinä on käynnissä kiero peli. Mene ja tiedä.

-- Niin, eihän niistä toisten asioista tiedä, virkkoi Eino, katseli

sitten tielle päin ja äännähti äkisti, puolittain itsekseen: -- Mutta

eikös -- eikös tuo ole Vanhalan Heikki, joka tuolta tulee?

-- Sehän tuo on, sanoi Amalia kuivasti, tähystettyään tulijaa.

-- Poikkeaakohan tänne? tuumi Eino.

-- Eiköhän, kun sinä olet täällä. Olettehan te ystävyksiä.

-- Olemme olleet, mutta siitä kai tulee kohta loppu, kun hän saa

tietää, että tulen todistajaksi sinun puolellesi.

Mutta ennen kuin Amalia ehti siihen mitään sanoa, oli Heikki jo

paikalla. Silmiään siristäen ja hattuaan syvemmälle painaen hän

tokaisi:

-- Terve! Kas vain, kuinka täällä kuherrellaan. Mutta kuulehan, Eino,

minulla olisi sinulle vähän asiaa.

-- Sen arvaan, ajatteli Eino, mutta ääneen sanoi: -- No, anna kuulua.

-- Se olisi kahdenkeskistä. Tule vähän syrjempään niin...

Vastenmielisesti Eino seurasi Heikkiä tielle ja kysäisi:

-- Minne olet matkalla?

-- Tuohon läheiseen huvilaan vain, vähän asioille. Niin, tuota --

aioin sinulta kysyä, että tuletko todistajaksi...

-- Miks'en, keskeytti Eino. -- Olen saanut jo haasteen.

Heikki vähän punastui ja kylmähköllä äänellä virkahti:

-- Vai niin. Mutta ethän sinä kai suoraan sano...?

-- Miks'en sanoisi? Kaikki puhun mitä tiedän ja mikä on totta.

-- Sanot nähneesi?

-- Tietysti. En suinkaan rupea väärää valaa tekemään.

-- Eihän sinun... voisithan lähteä täältä... Minä antaisin matkarahat.

-- Häpeä vähän. Ettäkö minä, köyhä, onneton, rupeaisin toista

onnetonta polkemaan. En! Usko se. Ja eikö sinua omatuntosi soimaa

tuollaisista teoistasi? Ajattelehan!

-- Mitä hän on sitten niin hävytön.

-- Hävytön? Amaliako sinua kohtaan? Millä lailla?

-- Että huutaa ympäri pitäjää ja rupeaa käräjöimään.

-- Mitä hän muutakaan voisi tehdä, kun sinä hylkäsit hänet etkä edes

ole siitä asiasta puhumaankaan antautunut.

-- Kuka sen on sanonut, Amaliako? Sanokoon! Mutta tietäköön, että

minä käräjöin vaikka senaattiin asti. Eikö hän mahda ennemmin väsyä.

Heikin suupielessä väikkyi ylenkatseellinen hymy, mutta Einon

huoahdus ja läpitunkeva, rehellinen katse sai sen pian siitä

poistumaan.

-- Mutta kuulehan, Eino! Sinä olet ainoa todistaja, joka jotain

tietää. Etkö sinä sittenkin --?

-- En. Etkö jo kuullut. Sanoit ainoa. Sanoohan Amalia olevan

toisiakin kaksi.

-- Eeva ja Ellikö? Naapurimme, jotka ovat meille alituisesti velassa.

Puhukootpahan vain. Tehkööt sen. Mutta tietäkööt myös, ettei heille

silloin aivan suloisesti käy, hahah...

-- Nyt vasta minä sinut oikein tunnen, Heikki. Näen, ettei sinulla

ole lainkaan sydäntä. Köyhien tyttöparkojen kohtaloilla sinä leikit

häpeämättömästi, konnamaisesti. Aavistatko mihin tämä peli heidät

johtaa? Et, luulen. Sinä tuotat heille sekä ruumiin että sielun

tuskia, saastutat ja myrkytät heidän elämänsä, teet heidän kohtalonsa

kurjaakin kurjemmaksi...

-- Älä saarnaa! pääsi Heikiltä kärsimättömästi.

-- Se on totta. Ei maksa vaivaa. Eihän se sinuun tehoa. Paras että

eroamme. Terve!

Hammasta purren kääntyi Heikki. Eino palasi rantaan.

-- Mitä se puhui sinulle? kysyi Amalia vähän ajan kuluttua.

-- Puhuipahan vain, vastasi Eino matalasti. Amalia katsahti

kummastellen Einoa, mutta ei jatkanut enää. Oli hiljaista; vain

järven laineet loiskivat salaperäisinä rannan hietaa ja kiviä vasten,

ja linnut lehdossa livertelivät iltavirttään.