Päivä oli pilvinen, mutta hautovan kuuma. Heikkoa jymähtelyä
kuului tummenevalta taivaalta. Silloin tällöin leimahti salama, ja
pikkulintusten piipitys puutarhassa vaimeni.
Muutoin oli luonnossa hiljaista. Mutta tekeillä olevan
navettarakennuksen seinävierustalta kuului Jeremiaan yksitoikkoinen
huudahtelu: "Oup hii, oup hii". Rautakanget kalahtelivat, miehet
ähkyivät, jäntereet jännittyivät, ja noin kuutiometrin kokoinen
kivi liikkui verkkaisesti paksua, rosoista lankkua myöten ylöspäin.
Äänettöminä miehet tekivät työtään ja kuuntelivat tarkkaavaisina
Jeremiaan merkinantohuudahdusta, jonka kuuluttua he jokainen
yht'aikaa nykäisivät.
"Oup hii, oup hii", niin kaikui yhä edelleen verkkaisessa tahdissa,
ja niin jatkui työskentely hien virratessa miesten luisevilla
kasvoilla.
Jo leimahti lähellä, ja melkein samassa jyrähti. Miehet huokasivat
helpotuksesta, sillä he toivoivat hartaasti sadetta, joka
raitistuttaisi ilman: Eikä aikaakaan, niin tuli vettä kuin saavista
kaataen.
Kun noin puolisen tuntia oli satanut, seestyi taivas ja aurinko
pilkisti pilvien lomasta. Tunnin kuluttua oli jo aivan selkeä.
Vaaleansinisenä kaartui taivas, ja leppeä tuuli puhalteli ravistellen
puutarhapuiden lehviltä vesipisaroita.
Ilmassa oli suloinen, virkistävä tuoksu. Puut nuortuivat, ja
kukat ruohokentän keskellä kohottivat päänsä. Tuntui siltä,
kuin kaikki olisivat saaneet uutta eloa ja kuin äskeinen raskas
painostus olisikin ollut vain pahaa unta. Linnut livertelivät kahta
raikkaammin, ja elämä tuntui kevyeltä iloleikiltä.
Tekeillä olevan navettarakennuksen seinävierelle oli kertynyt pieni
vesilätäkkö. Lätäkön laidalta rautakankea ottaessaan ja kumartuessaan
Jaakko Lampola näki kuvaimensa vedessä.
-- Perkele! pääsi häneltä karkeasti. -- Niinhän minä olen kuin
korillan poika. No totta jumal'aut, olenpa minä laihtunut. Ei ole
kasvoissani enää muuta kuin karvoja ja suuret luut ja nahka.
-- Mitä se Jaska siellä murisee? äännähti eräs toinen Jeremiaan
työtovereista -- Jaakkoa he nimittivät Jaskaksi.
-- Näin kuvaimeni tuossa lätäkössä, murahti Jaska järeällä
bassoäänellään, -- ja totta jumal'auta ihan kauhistuin sitä.
Kattokaas te toisetkin minua oikein tarkasti! Enkö minä ole maailman
rumin mies?
-- Rumempihan minun isäni oli, sanoi eräs joukosta, eikä häntäkään
vielä rumuuresta sakotettu!
-- Saattoi olla. Mutta kyllä minäkin totta puhuen olen kuin
riihenseinästä reväisty perkele. Kun olisi edes partaveitti, että
saisi nuo karvat tuosta leuastansa pois, niin tulisihan sitä edes
vähän ihmisennäköisemmäksi.
-- Ei korppi pesten valkene eikä apina kaunistu karvojen
nyhtämisestä, suvaitsi Jeremiaskin vitsailla.
-- Kyllä vähin. Ja sitten kun olisi vielä vähän petremmät sapuskat,
että edes lihoisi, niin...
-- Ja kannu viinaa joka päivää kohti, pisti taas eräs.
-- Hyvä kun saisi piimääkin joka aika. Vaikk'ei viinakaan pahaa
tekisi. Mutta jos näin huonoja urakoita aina sattuu, kuin tämä on,
niin ei elämästä tule mitään. Muistui tässä mieleeni, kun kerran
puheeksi tuli, että eiköhän meidän sentään kannattaisi lähettää yksi
mies kaupunkiin. Täytyisihän sitä joskus saada tuonne kurkkuunsa
jotakin karvasta.
-- Keitä katajanmarjavettä!
-- Juo sinä sitä! pääsi Jaskalta hiukan äreästi.
-- Otitko nenääsi? kysyi Jeremias. -- Ja ota jos otat. Mutta ei tässä
vain nyt ruveta juopottelemaan, ennen kuin työ on valmis. Ellei siitä
olisi työllemme haittaa, niin en puhuisi mitään. Minä kyllä voin olla
juomattakin, eikä minun kannata. Toista se on sinun, jolla ei ole
vaimoa eikä lapsia elätettävänä.
-- Valita papille siitä. Eihän ole minun syyni, että sinulla on akka
ja lapsia.
-- En sitä sinulle valitakaan, sanoin vain vertailun vuoksi.
-- Jaskalla on kai nälkä, koska on niin äreä, pisti taas eräs.
-- Kun on märkä, niin pankoon kuivamaan, lasketteli toinen.
Jaska ei ollut kuulevinaankaan, käänsi päänsä pois ja katseli
kuvaistaan lätäköstä. Hän oli todellakin kurjan ja kauhean näköinen,
ja häntä olisi luullut jo viisikymmenvuotiaaksi, vaikka hän vasta oli
kolmenkymmenenkolmen. Kookas ja kumaraharteinen hän oli, kämmenet
leveät kuin karhulla ja käsivarret paksut kuin tukki. Hän oli
huomattavasti jykevämpi kuin toiset, vaikkeivät hekään olleet mitään
matopoikia. Katse oli tuima, läpitunkeva. Nyt, kun hän oli laihtunut
kovasta työstä, kuumuudesta ja ravinnon puutteesta, näytti hän
karkeine parransänkineen julmalta.
Toiset kun tiesivät hänen luonteensa, ettei hän työtovereihinsa
hevillä suutu, vaikka siltä näyttää, uskalsivat häntä pistellä,
vieläpä hänen kanssaan kinastellakin.
Toiset miehet hivuttivat taas erästä kiveä rakennukseen, mutta kun
se ei oikein ottanut luistaakseen, voimaa kun oli vähän ja oikea
voimapatteri seisoi lätäkön luona itseään katsellen, niin ärähti eräs
miehistä:
-- Älä siellä peilaile kuin pahat akat, vaan tule auttamaan!
Tällöin hengähtivät kaikki toisetkin. Jeremias katsoi kelloa ja
virkkoi:
-- Oo, kellohan on jo yksi.
Sitten hän jatkoi Jaskalle suu hymyssä:
-- Peilaile nyt vielä tämä päivällistuntikin!
Mutta Jaska ei vastannut, vaan tarttui eväskonttiinsa. Samoin tekivät
toiset, ja kaikki vääntäytyivät rouhituille kiville istumaan ja
syömään vaatimatonta ateriaansa. Hetken kuluttua oli jokaisella
kuiva leivänpala kourassa ja toisessa keitetty läskinkimpale, joista
vuoroin haukkasivat. Neljän litran vetoinen maitoastia asetettiin
keskelle, ja siitä sai jokainen härpätä palan painimeksi. Yhtä ja
toista jutellen he ravitsivat itsensä ja vetäytyivät sen jälkeen
vielä kosteahkolle nurmelle puolen tunnin päivällislevolle. Iloinen
lintuparvi puutarhassa lauloi heille kehtolaulua, ja päivä paahtoi
hyväillen heidän hartioitaan.
-- Hei, pojat! Jo on kulunut neljännestunti liikaa, sanoi Jeremias
herättyään ja kavahdettuaan pystyyn.
Äänen kuultuaan kohosivat kaikki ripeästi istualleen, hieroivat
silmiään ja kähmivät ylös. Pantuaan tupakan he tarttuivat työhön,
ja niin alkoi taas kuulua Jeremiaan yksitoikkoinen "oup hii". Kivi
asettui kiven päälle, ja navettarakennus kohosi kohoamistaan.
Asuinrakennuksen leveään akkunaan, joka oli uutisrakennukseen
päin, oli vedetty uutimet puolitiehen, että ne estivät auringon
valon tunkeutumasta sisään, jossa kartanon herrasväki parhaillaan
aterioitsi.
Pöytä oli täydessä lastissa kuin Amerikkaan lähtevä laiva. Mutta
silti olivat siihen kaikki ruoka-astiat aistikkaasti asetetut.
Keskipöydällä oli pari maljakkoa täynnä kukkia, jotka levittivät
suloista tuoksuaan ruokailijoille.
Kun heidän vatsansa rupesivat olemaan täynnä ja leuat alkoivat väsyä,
niin he levähtivät hiukan ja maistelivat väkeviä lisätäkseen jo
ennestään hyvää ruokahalua.
Siinä herkkuja maistellessa sukeutui heillä keskustelu työstä ja
työntekijöistä. Aiheen he saivat katsellessaan akkunan alaosasta
pihamaalla askartelevia navetanrakentajia. Heitä he arvostelivat ja
moittivat laiskuudesta. Kaikki he olivat sitä mieltä, että tuossakin
työssä voisi liikkua vähän ripeämmin. Kuivakiskoinen kotiopettaja oli
sentään muita tunnollisempi ja sanoi:
-- Minä luulen, että siinä saa verkkaisemmallakin liikunnolla
tarpeensa, kun tuossa helteessä pitkän päivän ahertaa. Eikä se noiden
raskaiden rautatankojen liikutteleminen kovin kevyttä liene, sitten
vielä kun täytyy voimiensa takaa ponnistaa.
Toiset eivät kiinnittäneet kotiopettajan puheeseen huomiotaan, paitsi
herra. Hän muljautti pahasti silmiään ja sanoi marmelaatipalasta
suussaan pyöritellen:
-- Kyllä niissä vaan on laiskuuttakin.
-- En väitä, etteikö muutamissa olisi, sanoi kotiopettaja alistuen.
-- Katsokaas tuotakin isoa miestä, sanoi herra taas vähän ajan
kuluttua osoittaen Jaskaa. -- Eikö hän ole perhanan laiskan näköinen?
Liikkuukin kuin elefantti.
-- Sehän on isojen ihmisten ominaisuus, tokaisi taas opettaja.
-- Oih! parkaisi äkkiä rouva ja yritti nousta, mutta kaatui
pyörtyneenä permannolle.
-- Vettä, vettä! pääsi melkein kaikilta ruokailijoilta yht'aikaa.
Mutta ennen kuin ehdittiin aavistaakaan asiaa, jonka johdosta rouva
sai tuon kohtauksen, kuului ulkoa tuskansekaista valitusta ja
epäselvät sanat:
-- Auttakaa! Nostakaa pois se! Oih... oih... Koskee... koskee...
Valittaja oli Jeremias. Oli tapahtunut onnettomuus, sen oli rouva
akkunasta nähnyt. Kiveä ylös vietäessä oli lankku katkennut ja kivi
romahtanut takaisin maahan. Jeremiaan toinen jalka oli jäänyt kiven
ja maan väliin. Siinä kiemurteli Jeremias nyt tuskissaan, apua
rukoillen. Miehet panivat parastaan kiertääkseen kiven pois, mutta
eihän se ollut silmänräpäyksessä tehty. Äänettöminä miehet ahersivat.
Siekailematta tarttui Jaska kiven kulmaan käsin -- toiset kangilla
kohottivat. Jo -- jo nousi -- Jeremias sai loukusta jalkansa pois.
Kivi romahti alas. Samassa kuului karkeasti:
-- Perkele!
Seurasi sitten muutamia hillitympiä kirosanoja. Jaska oli loukannut
kätensä...
-- Hyi, kun ovat raakoja! kuului vinkuva, pidätetty ääni
ulosrientäneen herrasväen joukosta.
Jeremias vääntelehti ja kiemurteli tuskissaan, samalla laahaten
itseään maata pitkin kuin haavoitettu, pakoon pyrkivä peto, joka
kauhun valtaamana ponnistaa viimeisensä päästäkseen johonkin, vaikkei
tiedä mihin. Hänen silmissään salamoi ja väliin taas musteni maailma.
Herrasväen lähestyessä tapaturmapaikkaa sai rouva uuden
pyörtymiskohtauksen, nähdessään verta, jota oli Jeremiaan jalasta ja
Jaskan kädestä valunut nurmelle. Pian hän siitä kuitenkin tointui, ja
hänen tyttärensä veivät hänet sisään.
-- Lempoako se tänne tuli, kun noin heikko on, murahti herra.
Loitompana toisista istui Jaska eräällä kivellä yhä vieläkin
kiroillen ja kättään pidellen.
Kaikki seisoivat toimettomina, mutta jokaisen kasvoilla kuvastui
samaa: jotain olisi tehtävä --
-- Olitte varomattomia, pääsi sitten herralta kuivasti. -- Ei pitäisi
hätiköidä.
Tämän kuultuaan Jaska mulautti silmiään. Ne leimahtivat vihaa ja
tuskaa; niistä uhkui melkeinpä raivoa. Sen huomattuaan katsoi herra
parhaaksi vaieta. Mutta hetkisen kuluttua hän äännähti jo vähän
leppeämmin, samalla hiukan hätääntyneenä:
-- Eiköhän olisi toimitettava miehet lääkäriin?
-- Se on tehtävä, sanoivat toiset.
-- Mutta matkaa on kahdeksantoista kilometriä kirkonkylään, jossa
lääkäri asuu. Emmekä taida saada kyytimiestä.
-- Eikö teillä ole renkiä? kysyi eräs miehistä.
-- On. Mutta ovat asemalla eivätkä tule ennen kuin illalla. Kuka
lähtisi kyytiin?
-- Vaikka minä. Eikö sinne ole suora tie, että ajaa osaa?
-- On, suora on, vastasi herra ja kiiruhti tallin luo.
Pian oli hevonen valjaissa. Eikä vitkasteltu matkalle
lähtemisessäkään. Jo muutamien minuuttien kuluttua kierivät kepeät
kaksipyöräiset kirkonkylää kohti.
* * * * *
Tänään oli Vanhala itse mennyt Laitilaan ja Heikki oli saanut
vapaata. Hän oli äsken juuri lähtenyt Einon keralla kävelylle. Heidän
oli määrä mennä uimaan.
-- Tuota, oletko sinä vielä maistellut? Minulla, tuota, olisi
vähän... Tänään on syntymäpäiväni. Tuotin salaa kolme litraa... Se on
tuolla ladossa... Mutta älä puhu! Haluatko, niin haen, puheli Heikki
kierrellen.
-- No, eihän se pieni pahaa tee, kun vain pitää varansa.
-- Odota. Minä käyn täyttämässä tämän limonaatipullon, ehätti Heikki.
Tuokion kuluttua hän palasi. Siinä tiellä he maistelivat pullon
tyhjäksi. Ja kohta jo vähän kihisi kumpaisenkin kulmissa, kun he
astelivat vieretysten rantaan päin.
-- Mikä mustalaiskuorma siinä? änkytti Heikki silmiään siristäen.
-- Seisata! Seisata! huusi Eino ohitse ajaville, huomattuaan
Jeremiaankin rattailla.
Ajaja pysäytti. Eino meni rattaiden luo ja kysyi:
-- Mihinkäs teitä viedään?
Mutta ennen kuin kukaan ehti vastata, huomasi Eino, etteivät asiat
olleet oikealla tolalla. Hän muuttui totiseksi nähdessään Jeremiaan
tuskaisen ilmeen.
-- Jalkani katkesi... Aja! sanoi Jeremias yksikantaan.
Einon pää painui alas ja mieli synkistyi, ikään kuin tämä tapaturma
olisi häntäkin jollain tavoin koskenut. Kun hän nosti päänsä, olivat
rattaat jo loitolla heistä.
Einon totisuus vaikutti Heikkiinkin. He seisoivat hyvän aikaa siinä
äänettöminä, ennen kuin lähtivät rantaan.
Illalla olivat kylän nuoret kokoontuneet tapansa mukaan maanteiden
risteykseen kylän laitaan, jossa oli muutaman metrin laajuinen
kalliopohjainen hietakenttä. Siinä tanssittiin ja karkeloitiin
kauniina kesäiltoina. Kentän laidassa oli muutamia istuimeksi sopivia
kiviä. Näistä eräällä istui Viulu-Ville. Hänen päässään eivät
läheskään kaikki ruuvit olleet oikein paikoillaan. Hän oli lapsena
jollain tavoin tärähtänyt takaraivoilleen ja siitä asti ollut, kuten
sanotaan, hiukan löylynlyömä ja huutolaisena elänyt elämänsä. Oli nyt
jo kolmenkymmenen iässä, vaikk'ei häntä niin vanhaksi olisi luullut.
Mutta mainio soittoniekka hän oli.
Jo ilopaikalle tullessaan oli Heikki hiukan hiprakassa. Eino ei
ollut maistanut sen jälkeen kuin päivällä. Hän tahtoi olla selvä,
koska aikomuksensa oli saattaa jotain tyttöä tänä iltana. Olivathan
kaikki hänelle tuttuja, eikä hänen ollut vaikeatakaan päästä heidän
suosioonsa, sillä he melkein kaikki pitivät hänestä.
Karkelo alkoi, kun viulu vingahti. Hikihelmiä kihoili tanssijain
kasvoille; sakea tomupilvi kohosi tyynen kesäillan ilmaan, sieltä
kohta laskeutuakseen alas. Neitosten vaaleat kesäpuvut tahmettuivat
hartioiden kohdalta, ja miesten vaatteet tulivat tomusta harmaiksi.
Mutta sitä eivät tanssijat ajatelleet, jatkoivat vain, ja jos joku
pari väsyi, liittyi toisia heidän tilalleen.
Ville tuntui yhä innostuvan. Hänen soittonsa kiihtyi kiihtymistään
kuin nouseva rajuilma. Mutta äkkiä ilo katkesi: joku pari kaatui.
Samassa kuului karkeasti: -- Perkele! Se oli Heikin ääni. Hän hypähti
ylös maasta kuin ilves ja löi erästä poikaa korvalle.
-- Pistätkö vielä käpäläsi toisen eteen! Häh? Samassa kuului toinen
läimäys; poika antoi takaisin.
Ja taas Heikki.
Tappelijat kaatuivat: Tytöt parkaisivat ja lähtivät pakoon mikä
minnekin. Ville pisti viulun kainaloonsa ja porhalsi juoksuun kuin
henkensä edestä.
Äskeinen tanhukenttä oli muuttunut tappelutantereeksi. Heikki oli
saanut isketyksi kouransa pojan kurkkuun ja painoi häntä kiveä vasten.
Eino ehätti tappelijain väliin ja huusi:
-- Kuuletteko te hullut! Ja sinäkin, Heikki! Lopeta jo!
Hän kiskoi Heikin irti vihollisestaan. Mutta he olisivat vielä
uudelleen iskeneet yhteen, ellei Eino olisi häärinyt välissä.
Vähitellen sentään tappelijat rauhoittuivat -- mutta vielä kieroa
vetäen ja hienosti kinastellen alkoivat astella kylänraitille.
Kaikkien äskeinen, hilpeä mieliala oli muuttunut synkäksi, ja moni
huoahti:
-- Se viina!