II

Miesten saavuttua järven rantaan lykkäsi Jeremias veneen vesille ja

hypähti siihen. Eino jäi rannalle seisomaan hajasäärin, ajatellen

äskeistä veneen rantaan tuloa, jota hän oli niin innokkaasti

tähystellyt.

-- No, heipä hei, virkkoi Jeremias tarttuen airoihin, ja vene alkoi

hiljalleen liukua vastaista rantaa kohti.

Siinä hetkisen seisottuaan ja järvelle katseltuaan Eino kääntyi

konemaisesti sekä alkoi astella Järvenpäähän Amalian kotimökkiä

kohti. Saavuttuaan veräjälle hän veti pari ylimmäistä riukua syrjään

ja nostettuaan toisen jalkansa vielä paikoillaan olevien veräjäpuiden

yli jäi siihen hajareisin istumaan päällimmäiselle riu'ulle.

Siinä istuessaan hän antoi taas katseensa liukua järvelle, josta

kaukaa sinertävän usvan läpi häämötti isohko, vihreä saari. Sitä

katsellessa syttyi hänen rinnassaan polttava kaiho, ja menneet,

herttaiset hetket palasivat hänen mieleensä. Mutta erikoisesti johtui

hän muistelemaan muuatta edellisen kesän iltahetkeä, joka oli ollut

suloisin kaikista. Hän muisteli, kuinka hän silloin heinäsirkkani

siristessä, lintujen livertäessä ja auringon purppuroidessa

taivaanrantaa kietoi kätensä Amalian vyötäisille ja kuiskaili hänelle

kummia, kiehtovia sanoja. Hän muisti Amalian syvän ja surumielisen,

mutta samalla lempeän katseen, joka hänet ikään kuin uuvutti unen

helmoihin. Kaikkea tätä muistellessa hänestä tuntui, kuin Amalian

pehmoiset rusohuulet nytkin olisivat koskettaneet hänen huuliaan.

Mutta silloin hänen takanaan jokin risahti ja herätti hänet

unelmistaan.

Hän muisti samassa Heikin, kauppiaan pojan, pirullisen salaperäiseltä

näyttävän ja kulmiensa alta katselevan nuoren miehen, joka sittemmin

väliintulollaan hänen onnensa pirstoi.

Mutta siitä huolimatta, että Heikki oli häneltä Amalian ryöstänyt,

halusi hän kuitenkin nähdä häntä. Olivathan he sitä ennen olleet

ystäviä. Kaipa sen on kohtalo niin määrännyt, ajatteli Eino.

Rikkaalla näkyy olevan aina etuoikeus.

Mutta vähät siitä. Pois kateus, viha ja katkera mieliala, mietti

Eino, kääntyi äkisti ja hypähti veräjältä alas.

Tuokion kuluttua Eino seisoi pienellä pihalla. Hän katseli

surkutellen ränsistyneitä rakennuksia ja ajatteli, että voimakasta

miehen kättä kaipaisi tämä mökki pystyssä pysyäkseen. Mutta kauan ei

hän siinä seisonut. Siekailematta hän veti natisevan eteisenoven auki

ja melkein samassa jo tarttui pirtinoven vetimeen.

Mökin tuuheakarvainen koira häntä ensiksi haukahtaen tervehti, mutta

tunnettuaan tulijan se iloisesti vingertäen ja häntäänsä heiluttaen

nousi Einoa vasten pystyyn.

-- Kas, Eino, kuului sitten iäkkäänpuoleisen naisen surunsortama

ääni. -- Päivää!

Einon vastattua muori jatkoi, ennen kuin Eino ennätti muuta sanoa:

-- Istu. Tai mene tuonne kamariin, siellä on Amalia. Minä pistäydyn

vähän askareillani.

Samassa muori pyörähti ulos ja Eino jäi pieneen pimeähköön pirttiin,

jonka matalasta neliruutuisesta akkunasta iltapäivän aurinko loi

valojuovan epätasaiselle permannolle.

Ilma pirtissä tuntui niin kostealta ja ummehtuneelta, että Einon teki

mieli aukaista akkuna, mutta akkunassapa ei ollut saranoita.

Pirtti oli hataralla lautaseinällä jaettu kahtia. Kamarista kuului

kiihkeä, itkunsekainen tuutulaulu:

"Nukkuos, nuku, unehen vaivu, painuvi päivä jo vuorien taa."

Eino hiipi hiljaa väliovelle. Siitä saattoi nähdä laulajan, jonka hän

tunsi jo äänestä. Amalia istui selin Einoon ja laulaen liikutteli

vipua, johon sidotussa pussissa makasi heikosti itkevä lapsi.

Eino aikoi äännähtää, mutta pidättäytyi, ja syvä liikutus valtasi

hänet. Hän tunsi sydämensä sykkivän rajusti, ja tahtomattaan hänen

kätensä pusertuivat nyrkkiin, kun hän katsoi kehtolaulua laulavaa

nuorta äitiä. Hän aavisti tuon naisen sielussa riuduttavien tunteiden

riehuvan; hän tiesi kysymättäkin, ettei Heikki ainakaan käynyt

häntä lohduttamassa ja että Heikki vieteltyään oli hyljännyt tuon

onnettoman äidin, joka tuossa jo selkäpuolelta katsottuna näytti

kovin surkastuneelta. Hänen pienehkö, melkeinpä hento vartalonsa oli

näiden muutamien kuukausien aikana huomattavasti kuihtunut.

Eino äänsi tervehdyksen. Amalia käännähti kuin neulalla pistettynä ja

jäi sitten ällistyneenä, suurin, kostein silmin katsomaan Einoa. Hän

ei nähtävästi uskonut silmiään eikä sen tähden osannut vastata, ennen

kuin vasta kotvasen kuluttua.

-- Kuinka voit? kysyi Eino jo vähän hilpeämmin.

-- Kuten näet, vastasi Amalia tekeytyen iloiseksi. -- Olen rikastunut

poissaoloajallasi! Katsos!

Hän keskeytti kiikuttelunsa ja veti vaatekaistaleen pois lapsen

kasvoilta.

Eino kurottautui ja yritti hymyillä, mutta se oli kovin väkinäistä.

Sitten hän tarkasti pientä olentoa. Samassa lensi pari kärpästä

lapsen kasvoille. Eino huitaisi kämmenellään. Kärpäset poistuivat,

mutta lapsi parahti kovaan itkuun. Ei auttanut muu kuin Amalian oli

otettava lapsi vivusta. Käärö sylissä ja hyssytellen hän sitten

käveli edestakaisin pienen pirtin permannolla, kunnes itkevä asettui.

Keskustelu oli siten vähäksi aikaa katkennut. Sitten Amalia jatkoi:

-- Näinhän se kävi minulle. Minä houkkio, kun uskoin sen lupauksia.

Olisihan minun pitänyt arvata.

Hänen silmänsä vettyivät uudelleen, ja hellästi hän painoi lapsen

rintaansa vasten.

Eino katsoi häntä säälivästi. Hänen leukansa vavahteli, ja hän aikoi

sanoa jotain, mutta Amalia esti sen sanomalla:

-- Istuhan, istu vaikka siihen sängynlaidalle. Eino noudatti

kehoitusta, asetti kyynärpäänsä polviensa varaan ja päänsä käsiensä

väliin. Muutaman hetken kuluttua hän kohottautui äkisti ja äännähti

hillitysti:

-- Tunnoton! Mutta kunhan saan hänet kynsiini, niin koetan, eikö

hänen omatuntonsa herää.

-- Turha vaiva, ehätti Amalia. -- Etkö häntä jo siksi hyvin tunne,

että tiedät, ettei häneen puhe vaikuta.

-- Taitaa olla niin, pääsi Einolta. -- Kovin kylmä ja kuuro hän

tuntuu olevan kaikelle ihmismäiselle. Tuskinpa hänellä on omaatuntoa

lainkaan. Ei ainakaan siltä näytä. Kuinka säälimättömästi hän

Hilmaakin kohtaan menetteli!

He vaikenivat hetkiseksi. Oli hiljaista. Raskas ja synkkä kuin syysyö

oli tunnelma. Näytti siltä, kuin Amaliankin rinnassa olisi myrsky

asettunut -- asettunut, mutta vain hetkiseksi, alkaakseen kohta

uudelleen ja entistä rajummin myllertää.

Tämän haudanhiljaisuuden keskellä harhaili Amalian murtunut katse

ikään kuin turvaa, tukea hakien. Ja vihdoin, kun se kohdistui Einoon,

se muuttui vähitellen kiihkeäksi, melkeinpä epätoivoiseksi, ja hän

virkkoi:

-- Eino, sinä tiedät, etkö tiedäkin, että hän... Muistathan sen yhden

yön... Sinä näit... Etkö nähnyt? Sano! Minä annan hänelle haasteen!

-- Olipa hyvä, että satuit tulemaan näille maille.

-- Haasteen! Mutta onko sinulla muita todistajia?

-- On ainakin kaksi.

-- Ketä?

-- Virtasen vanha Eeva ja Monosen tyttö, Elli.

-- Eeva ja Elli, toisti Eino matalasti. -- Luulen, etteivät he

ainakaan kaikkia tietämiään kerro. Pitäisi olla varmempia todistajia.

Mutta pahoin pelkään, ettei sinulla ole.

-- Mutta olethan sinä!

-- Minä. Yksin. Se ei hyödytä, täytyy olla vähintään kaksi.

-- Mutta minä olen puhutellut Eevaa ja Elliä, ja he sanovat puhuvansa

kaiken minkä tietävät.

-- Mahdollista sekin. Mutta kuitenkin uskallan sitä epäillä.

-- Älä sinä siitä huoli; sano vain: näitkö tai kuulitko sinä jotain,

silloin...?

-- Ehkä minä nyt jotain siihen asiaan tietäisin, mutta enhän voi

täällä olla niin kauan, kunnes käräjät alkavat, vastusteli Eino.

-- Voit, kyllä sinä voit, väitti Amalia, melkein itku kurkussa.

Eino hymähti ja jatkoi:

-- No, sehän nähdään. Ensi viikolla saan tietää, voinko jatkaa

täälläoloani vai enkö. Rauhoituhan toki ja kerro, miten hän nyt

sinuun suhtautuu.

-- Kyllä hän sanoo hyvänpäivän ja juttelee muista asioista, mutta

kun vain mainitsenkaan lasta, silloin hän lähtee. Nyt viime aikoina

aina ohi kulkiessaan on hymyillyt. En tiedä mitä hän sillä tarkoittaa

-- tai tarkoittaneeko mitään -- mutta se koskee minuun kuitenkin

sanomattoman kovasti. Minä kun täällä sisällä lastani nukuttaessani

itken ja olen pakahtua suruun, naureskelee hän vain ja huoletonna,

voipa sanoa, pirullisesti hattunsa laidan alta tirkistelee. Ei

kukaan voi käsittää tuskaani niinä hetkinä. Ja sitten vielä, kun

äiti alituisesti morisee. En sano, etteikö syytäkin olisi. Olenhan

minä nyt tässä hänen elätettävänään, mutta enhän sille mitään voi,

kun en lapsen tähden pääse ansaitsemaan. Ja vaikka tulevaisuudessa

lupaan hänen vaivansa palkita, niin lakkaamatta hän minua sättii....

Voi hyvä Eino, et usko, kuinka elämäni on raskasta. Pahoin tein,

kun käänsin sinulle selkäni... Anna se anteeksi! En ymmärtänyt

silloin... Voi, Eino... annathan -- annathan anteeksi...? Olenhan

saanut rangaistukseni. Mutta oliko rikokseni niin suuri, että näin

ankaran ansaitsin? Oliko rikokseni niin räikeä jumalaa, ihmisiä

ja luonnonlakeja loukkaava...? Hyvä jumala, miks'et edes vähäisen

sääli...

Hän purskahti äänekkääseen itkuun, kumartui lapsensa yli, peitti

kasvonsa ja itki -- itki. Hänen koko vartalonsa vapisi, hartiansa

hytkyivät ja vuolaina virtasivat kyyneleet.

-- Älä nyt suotta... Ei asia itkien parane, puheli Eino. -- Sinulla

ei ole anteeksipyytämistä. Minkä minulle teit, sitä et tehnyt

tahdostasi. Kaikki on sovitettu. Älä itke! Tyynnyhän jo!

Muori oli tullut pirttiin, seisoi väliovella ja äännähti äreästi:

-- Taasko sinä siinä uliset, ja vielä vieraan aikana. Laittau ylös ja

pane kahvipannu tulelle, minä sillä aikaa liekutan lasta.

Nöyränä kuin orja kohosi Amalia, pyyhki esiliinallaan kyyneleensä,

mutta vielä nyyhkien siirtyi väliseinän taa.

-- Hm, niin se meidän Amalialle kävi, äänteli muori kitisevällä

äänellä, samalla istuutuen ja alkaen hiljaa nytkytellä vipua.

-- Jo minä sitä ennustelin, jatkoi hän vähän ajan kuluttua, -- ja

sanoinkin Amalialle, että pidä varasi. Se poika näyttää olevan

sellainen tiirusilmä että... Ja ainahan minä sitä olen sanonut...

Pitäjän sonniksi saisivat sen pojan asettaa. Onko tämä nyt laitaa:

kun taloon tulee palvelija, raiskaa hänet talon poika... Vie sun

viholainen! Eipä minun nuorena ollessani sellaista tapahtunut, ei!

Mutta kun ihminen on lehmä, niin se on lehmä, niin kuin tuo meidänkin

Amalia. Syytä sitä on hänessäkin... Eihän poika väkisin, ellei tyttö

ole siihen jonkun verran suostuvainen. Sitä minä olen aina sanonut ja

sanon vieläkin, purpatti muori kiihkeästi vipua liikutellen.

-- Teillä vanhoilla on omat käsityksenne, aikoi Eino ruveta Amaliaa

puolustelemaan, mutta muori kivahti:

-- Omat! Niin ovatkin! Olemmehan mekin kerran nuoria olleet.

Kokeneita! Ja meidän neuvomme olisivat hyviä; Mutta kuuntelevatko

nämä nykyajan nuoret vanhojen ohjeita? Vielä vai! Tässä on todistus!

-- Älkäähän nyt suotta -- koetti Eino sopertaa, mutta muori ärähti:

-- Suotta! Onko se suotta? Ellei Amalialle näin olisi käynyt, niin

emme olisi sellaisessa pulassa kuin nyt olemme. Ajatelkaas, nyt

kun olemme Vanhalan kanssa riidassa, niin hän aivan varmasti hakee

saatavansa ulos. Eikä se olekaan mikään pieni summa meikäläiselle --

lähes kolmesataa! Mistä sen nappaa? Vähä omaisuutemme menee myyntiin.

Ja silloin se on tämäkin ainoa suojapaikka mennyttä; Voi, voi!...

Kunpa olisi edes Mattivainaa elossa tai poika, Eenokki, vanhempi ja

voimakkaampi. Hätäkös tässä sitten olisi. Mutta nyt, ainainen puute

ja suru, vaikersi muori.

-- Niinhän se on: Mutta ette te ole ainoat, joita kova kohtalo

vainoo. Niitä on maailmassa miljoonittain. Tuhannet sortuvat joka

päivä puutteeseen ja kärsimyksiin. Ikävä ja tukalahan se on köyhän

kohtalo. Mutta ei se vaikertamisesta parane.

-- Eipähän se, ei. Mutta mieli tekee vaikertamaan. Se ikään kuin

huojentaa, puheli muori ja hetken kuluttua jatkoi: -- Näyttää siltä,

kuin jumala olisi hyljännyt kaikki köyhät. Vaikka lienee se hyväkin.

Kärsimyksethän ne johtavat autuuteen. Kärsimysten kautta kulkee tie

taivaan valtakuntaan. Se on jumalan tahto!

-- Jumala ei ole näitä kärsimyksiä asettanut, tarttui Eino. -- Ne

johtuvat nurjasta yhteiskuntajärjestelmästä, ne riippuvat ihmisistä

itsestään.

-- Mitenkä riippuu ihmisistä? Minä en oikein ymmärrä -- tarkoitatko

sinä -- tarkoitatko, että minä itse olisin syypää, että tahallani

olisin etsinyt kärsimyksiä -- ettäkö minä en olisikaan Amaliaa

kieltänyt?

Ja...

-- Ei, ette te näy ymmärtävän. Enhän minä nyt puhu teistä, vaan

kaikista, koko maailmasta.

-- Niin, niin, mutta minäpä puhun itsestäni. Mitä minä maailmasta --

enhän minä... Turhaahan minun on sellaisista, en minä...

-- Sepä se, sanoi Eino matalasti. -- Jos kaikki ihmiset niin

ajattelisivat, niin ei totisesti tulisi mistään mitään. Ei koskaan

tulisi elämästä tämän kummempata, ei milloinkaan loppuisi sorto

eivätkä kärsimykset.

Muori oli aivan ymmällä. Hän ei käsittänyt Einon sanoja vielä

nytkään, eikä hänellä näyttänyt olevan haluakaan. Oma kohtalonsa

häntä vain suretti, ja siihen hänen ajatuksensa keskittyivät.

Vallitsi hetkisen äänettömyys. Sitten Eino kysyi:

-- Miksikä te oikein käsitätte sen, jos joudutte kodittomaksi?

Vääryydeksikö, vai --? Kuulin asemalla, että herra uhkaa häätää

teidät maaltaan.

-- Vai kuulit. Hm. No, en tiedä.

-- Kahvi on valmis, kuului Amalian ääni pirtistä.

* * * * *

Päivä oli jo painunut mailleen, kun Eino lähti mökistä. Luonnossa oli

hiljaista. Peilikirkkaana päilyi järven pinta. Uneliaan näköisinä

seisoa törröttivät rantakoivut, joiden juurella survova hyttysparvi

hyrisi valittavaa lauluaan. Loitolla järvellä kellui herraskartanon

vaalea soutuvene. Siinä istui kaunis kartanonherran tytär liikutellen

verkkaan airoja, joiden synnyttämä salaperäinen loiske kieri

tenhoavana Einon korviin, kun hän asteli ristiriitaisissa aatoksissa

Vanhalaa kohti.

Einon ehdittyä lähelle määräpaikkaansa surahti yht'äkkiä hänen

takanaan. Kun hän aikoi kääntyä katsomaan, kiiti pyöräilijä hänen

ohitsensa, mutta pysähtyi samassa muutaman metrin päähän.

-- Kas, Heikkihän se, pääsi Einolta. -- Vastako sinä nyt tulet?

-- Vasta, oli vastaus. Heikki arvasi Einon tietävän, missä hän oli

ollut.

Miehet puristivat toistensa kättä.

-- Meillekö olet menossa? kysäisi Heikki vielä läähättäen.

-- Sinnehän minä... No, kuuluuko mitä erityisiä?

-- Aina vähin, vastasi Heikki painaen hattua silmilleen tapansa

mukaan. -- Entäs sinulle?

Ja kuulumisia jutellen he jatkoivat matkaansa kuten ystävykset

ainakin. Eino kyllä tunsi jonkinlaisen juovan olevan heidän

ystävyyttään rikkomassa, mutta ei nyt välittänyt siitä.