I.

-- Hyvää päivää.

-- Päivää! Kas, Eino! Päivää, päivää. No, käyhän peremmä! Mitä sitä

nyt kuuluu ja missä on oltu, kun ei ole näkynyt sitte viime kesän,

laverteli Vanhalan pyylevä emäntä juuri tupaan tulleelle maalari

Löytölälle. -- Istu, siinä on penkkiä!

Eino noudatti kehoitusta. Emäntä jatkoi:

-- Siitä on kai täsmälleen vuosi, kun täältä lähdit. Helsingissäkö

sitä on oltu?

-- Siellähän sitä... Mutta läksin taas näitäkin maita katselemaan.

-- Hm, sanoinhan minä jo, kun Eino lähti, että ei sitä nyt niin

tarvitse hyvästellä -- vielä tänne toistekin tulet! Onko nyt aikomus

tänne pitemmäksikin aikaa asettua?

-- Vain muutamiksi viikoiksi.

-- Onko töitä tiedossa?

-- Ei. Enkähän minä tänne töitä varten... Eino yski.

-- Oho, onpa kova yskä, vaikka on kesä.

-- Sehän se on minulla vakinainen vieras, olipa kesä tai talvi. Ja

sen tähdenhän minä taas oikeastaan tännekin tulin.

-- Kuinka niin? Ettäkö täällä yskä lähtisi?

-- Ei yskä, mutta kun lääkärit sanovat olevan minussa keuhkotaudin

alkua, niin...

-- Oi oi! Kamalaa! Ja noin nuorella iällä.

-- Minkäpäs sille voi. Sitä kun meikäläinen saa kaikki liat ja tomut

nuohota.

-- Miks'et ottanut Poutasen Liisaa, hän kun oli niin kärkäs perääsi?

Olisit päässyt isoon taloon vävyksi. Ei olisi tarvinnut muuta kuin

kävellä kädet taskussa ja vihellellä.

-- Ei käynyt verilleni...

-- Hittoako tästä käymisestä. Eikähän Liisa ruma tyttö olekaan. Kyllä

hänen rinnallaan ilkeää vihille astua. Ja ilkesikin toinen poika.

-- Onko hän jo naimisissa?

-- On. Karvosen poika hänet vei, kun ei sinulle kelvannut.

-- Sille hän onkin omiaan. Minä vaadin muutakin enkä vain näköä.

-- Ei luulisi sinunlaisesi voivan paljoa vaatia -- tyhjä mies!

-- Vaikka olisin vieläkin tyhjempi, niin ei sitä vain joka tytön

keralla ryysyjä yhteen lyödä.

-- Vielä sinulla on viimekesäinen mieli.

-- Jo paljon vanhempi. Ja sellaisena se tulee pysymäänkin.

-- Enpähän minä mitä. Kukin tietää itse asiansa. Leikillänihän minä

vain. Tiedäthän minkälainen rupattaja olen. Mutta kuulehan, meidän

Heikit ovat sinua kovasti kaivanneet.

-- Niin, Heikit. Missäs he nyt ovat?

-- Poika-Heikki on tuolla Laitilassa -- tiedäthän -- tuo tähän näkyvä

kylä, tuolla järven takana. Meillä on nyt siellä sellainen sivukaupan

tapainen. Hän on siellä myymässä.

-- Vai on teillä siellä sivukauppa. No entäs ukko-Heikki? Hän kai

hoitaa tätä kauppaa?

-- Eihän se ukkokaan. Ajelee vain ympäri pitäjää -- liikeasioissa --

sanoo. Minähän se tässä kotosalla hoidan taloutta ja teen kauppoja.

-- Kuinkas hyvin kauppa käy?

-- No, näin kesän aikaan hyvin, oikein hyvin, mutta talvella vain

nimeksi, kun ei ole noita vallasväkiä.

-- No, terveinä kai olette olleet?

-- Ka, terveinähän ne muut -- minkä minä noita jalkojani olen vähin

potenut. Se kihti riivattu kun istuu niissä ja mojottaa.

-- Sairaus ei ole hauskaa, olkoonpa se mitä laatua tahansa.

-- Eipä ei. Tuota noin -- mitä minun pitikään kysyä -- aiotko sinä

täällä tänä kesänä töihin tarttua?

-- Eiköhän sitä lie jotain kopisteltava, jos sattuu saamaan.

Lepäämäänhän minä oikeastaan tulin, mutta kun rahavarani eivät ole

kovin suuret, niin...

-- No, ehkä sitä meilläkin taas jotakin maalattavaa on. Sovit vain

ukon kanssa, kun kotiin tulee. Tulehan katsomaan minkälaisiksi lapset

ovat tahrineet sinun viimekesäiset työsi.

-- Niinhän ne lapset, virkahti Eino, nousi, sytytti paperossin ja

astui emännän jäljessä kamariin. Tämä oli pienehkö, yksinkertaisesti

kalustettu huone, jonka seiniä koristivat Einon tekemät maalaukset.

Oli hetkisen äänettömyys. Sitten Eino virkahti äkisti:

-- Entäs käykö poika-Heikki öisin kotona?

-- Ka, kotonahan se, pääsi emännältä epämääräisesti. -- Kauankos hän

tätä väliä pyörällä pyyhkäisee.

-- Todellakin, hänhän on mainio pyörämies.

-- On, on se. Tänäkin kesänä on ajanut jo kolme palkintoa. Yhden

ensimmäisen ja kaksi toista. Siihen se on ketterä, vaikk'ei muissa

liikkeissään olekaan kehuttavan nopsa... Äidin tehtäviin ei tosin

kuulu poikansa kehuminen, enempää kuin haukkuminenkaan, mutta sanon

minä sen, että sillä pojalla niitä on mielistelijöitä, jos kellä.

Sinähän tiedät sen Hilman jutun. Väkisin hänkin olisi Heikille

tuppautunut. Mistä lie hankkinut kakaran ja väitti sitten sitä

Heikin tekemäksi. Ja väärin minusta on, että hänet tuomittiin

eläkettä maksamaan. Mutta eihän se köyhään sattunut, eikä siitä

hänen maineensa mennyt. Yhä enemmän näkyvät tytöt häntä silmäilevän.

Varakkaitakin olisi tarjolla. Mutta eihän Heikillä ole vielä

naimaikäkään.

-- Ei, ei suinkaan hänellä vielä naimisiin kiirettä ole. Eikö hän ole

vasta siinä kahdenkymmenen korvilla?

-- Juuri näinä aikoina sen täyttää, vastasi emäntä hajamielisesti ja

kääntyi sitten korjaamaan uunin edestä paperipalasia.

Kului taas äänetön tuokio. Sitten Eino äkisti kysäisi:

-- Entäs Amalia, missä hän on?

-- Ei hän enää meillä ole, pääsi emännältä kipakasti.

Siten vaihtui puheenaihe, ja emäntä jatkoi:

-- Jo viime syksynä täytyi hänet erottaa. Senkin -- en paremmin sano.

Hm. Noh. Ne nykyajan tytöt. Alkoi näes turvota! Ja tiedätkös, sanoa

livauttaa Heikin syyksi. Luuli kai, että minä sanon: "Älä hätäile,

miniänihän sinä olet. Ole talossa vain kuten kotonasi." Mutta minäpä

sanoinkin stop! Ja annoin luntulle eropassin.

-- Vai niin, pääsi Einolta hillitysti, jonka jälkeen hän painoi

päänsä alas.

-- Oletko kummempaa kuullut? virkkoi nyt emäntä, jatkaen äskeistä

ajatustaan.

Mutta Eino istui yhä edelleen vaiti. Vasta kotvasen kuluttua pääsi

häneltä pitkäveteisesti:

-- Jospa asiassa olisi hyvinkin perää.

-- Perääkö! kivahti emäntä. -- Uskotko sinäkin, että Heikki olisi

viitsinyt häntä...

-- Ei ole takeita, keskeytti Eino silmiään siristäen.

Emäntä loi Einoon julman, kysyvän katseen, jota karttaakseen Einon

täytyi taas painaa päänsä alas. Kului tuokio. Emäntä näytti miettivän

jotain, sitten puraisi huultaan, ojentautui ja teeskennelty hymy

huulillaan jatkoi:

-- Ihmiset ovat ihan hulluja.

Sen sanottuaan hän siirtyi pirtin puolelle. Eino astui akkunan

ääreen. Siinä hajasäärin seisoen katseli ulos. Hän näki järvellä

vienojen laineiden kimaltelevan auringonpaisteessa ja pienen

tervalaitaisen veneen verkalleen lipuvan rantaa kohti. Koettaen

tarkata, tuntisiko soutajan, kurottautui hän yli pöydän ja painoi

nenänsä melkein kiinni akkunaruutuun, mutta turhaan. Matkaa rantaan

oli runsaasti parisataa metriä, ja huolimatta kuulakasta ilmasta jäi

häneltä tulija tuntematta. Mistä tämä uteliaisuus johtui, sitä hän ei

tiennyt; tahtomattaan hän oli siirtynyt akkunaan ja tahtomattaan taas

siitä pois. Nyt hän käveli kiivaasti edestakaisin ikään kuin häkkiin

suljettu petoeläin. Tätä kävelyään hän jatkoi, kunnes emäntä virkkoi

väliovelta:

-- Tulehan tänne pirtin puolelle. Siellä yksin ollessa saattaa tulla

ikävä. Kohta tuo jo joutuu kahvikin.

Hiukan vastenmielisesti Eino seurasi emännän kehoitusta, eikä

aikaakaan, niin hän istui pirtin pöydän ääressä pää käsien varassa ja

kyynärpäällään pöytään nojaten.

Emäntä otti ovipielestä vesisangon ja pujahti ulos.

Huoneessa oli hiljaista. Avonaisesta akkunasta kuului jostakin

lähettyviltä heinäkoneen siksutus ja tämän tästä miehen huudahdus:

noo! Hellassa räiskyivät närehalot palaessaan, ja juuri

kiehumaisillaan oleva kahvipannu porisi ja työnsi torvestaan

höyryä kuin mikäkin varaventtiili. Talon isohko harmaa kissa oli

tullut Einon jalkojen juureen ja hyrräten hioi kuvettaan Einon

kengänkärkeen. Mutta hän ei näyttänyt sitä huomaavankaan.

Siinä vakavissa ajatuksissa istuessaan hän näytti jo iäkkäältä

mieheltä, vaikka vasta äskettäin oli täyttänyt kuusikolmatta vuotta.

Hänen hartiansa olivat hiukan kumarassa, kasvonsa kalvaat ja älykkäät

silmänsä kuoppiin painuneet. Hänellä on leveähkö leuka, jyrkät kulmat

ja tummat, tuuheat kulmakarvat, ja nyt, kun hän oli rypistänyt

korkean otsansa, hän näytti melkein julmalta. Yht'äkkiä hän antoi

nyrkkiin puristetun kätensä pudota raskaasti pöydänlaidalle,

ojentautui ja nousi. Samassa putosi hellasta kekäle; Eino sieppasi

sen kuin vihoissaan ja heitti takaisin hellaan, jotain murahtaen.

Siinä samassa saapui emäntä täysi vesiämpäri kädessään ja seurassaan

kolme keskenkasvuista tyttöä, jotka olivat hänen nuorimpia lapsiaan.

Tytöt hämmästyivät nähdessään Einon ja sitten ujostellen ja toistensa

korviin jotain supattaen painautuivat erääseen nurkkaan.

-- No, sanoi emäntä, menkäähän tervehtimään.

Vuorotellen tulivat tytöt ja kättä ojentaen niiasivat.

-- Päivää, setä, virkkoi tervehtiessään Lyydia, vanhin tytöistä. --

Oletteko nähnyt Amalia-tätiä? Hän ei enää olekaan meillä. Äiti ajoi

hänet pois. Ja hänellä on pieni tyttö. -- Oletteko nähnyt sitä? Se

on niin nätti niin että... Tiedättekös, te kun lähditte pois täältä

silloin kesällä, niin Amalia-täti itki niin kovasti että... Ja hän

itki silloinkin, kun äiti ajoi hänet pois. Ja monta kertaa, milloin

vain olen hänet nähnyt, niin aina hän itkee. Minusta ei ole yhtään

hauskaa silloin puhella hänen kanssaan, liverteli Lyydia, vilkaisi

sitten äitiinsä ja jatkoi arastellen:

-- Amalia-täti sanoo, että Heikki-veikko on sen pikku tytön isä.

-- Kitas kiinni! kivahti hellan luona askarteleva emäntä.

Lapset vavahtivat. Eino aikoi nähtävästi tähän jotain sanoa, mutta

puhe keskeytyi, kun sisään astui kookas, keski-ikäinen mies.

Hänen roteva ja voimakkaalta näyttävä olemuksensa ilmaisi hellää

hyväntahtoisuutta; silmät olivat syvät, sielukkaat ja kasvoilla oli

huolestunut, samalla kaihoava ilme. Tervehdittyään ja kynnyksen yli

astuttuaan vieras virkahti:

-- Kuulin että teillä on useita lehmiä ja läksin sen tähden

tiedustamaan, myyttekö maitoa.

-- Niin maitoako? Ka, miks'ei. Mutta mistä se on tämä vieras? En ole

ennen teitä näillä mailla nähnyt, tiedusteli emäntä.

-- Tuoltahan minä Helsingistä... Olen nyt vain tuossa järven takana

kartanossa kivinavettaa rakentamassa... tai meitä on oikeastaan neljä

miestä...

-- Tuossako Juslinin kartanossa? uteli emäntä.

-- Niin, siinä. Sieltähän Helsingistä se on se herrasväkikin. Olen

sielläkin tehnyt saman herran töitä.

-- Niin, sieltähän se kuuluu olevan... jokin liikemies. Jaa, mutta

sitä maitoa.

Emäntä otti vieraalta maitoastian, jonka tämä jo vaistomaisesti

ojensi emännän häntä lähestyessä.

Eino oli tähän asti istunut omissa ajatuksissaan, mutta emännän

poistuttua hän kiinnitti huomionsa vastatulleeseen.

Heidän hetkisen sanattomina istuttuaan katkaisi Eino äänettömyyden

virkkaen:

-- Siellä on kovin kuuma ilma tänään.

-- On, on siellä, oli vastaus. Mutta samassa mies huomasi lapset

nurkassa ja jatkoi:

-- Kas, siellähän sinä lirkuttelijatyttö olet, sinä, joka käyt harva

se päivä minun työmaallani. Tule sanomaan sedälle päivää.

Vanhin tytöistä, jolle puhe oli tarkoitettu, noudatti kehoitusta. Sen

jälkeen vieras jatkoi Einolle:

-- Minä pidän lapsista. Ja onpa oikein ikävä omianikin, jotka ovat

kotona Helsingissä. Juuri hänen kokoisensa tyttö on nähkääs minulla.

Poika on hiukan suurempi.

-- Olette siis naimisissa oleva, pääsi Einolta. Samassa emäntä

palasi, ja tyttö, jolle vieras puhui, juoksi äitiänsä vastaan

huudahtaen:

-- Tässä se nyt on se setä, jota ne toiset kivimiehet sanovat

Jeremiaaksi.

-- Hst, älä huuda, kielteli emäntä. Eino ja Jeremias naurahtivat.

Emäntä selitti:

-- Niin, tämä Lyydia on jo monena päivänä puhunut teistä. Kehuu teitä

hyväksi ja herttaiseksi ja sanoo teidän antavan hänelle makeisia.

Mutta sitä hän ihmettelee, miksi ne miehet sanovat teitä Jeremiaaksi!

-- Onhan se sellainen vanhan kansan nimi, myönsi Jeremias.

Kaikki hymyilivät.

Seinän takana soi ovikello.

Joku tuli puotiin. Emäntä riensi kaupantekoon ja lapset kamariin.

Vieraiden jäätyä pirttiin kahden sukeusi heidän välillään keskustelu.

-- Vai Helsingistä te, aloitti Eino.

-- Niin, sieltä. Vaikka en tosin syntyisin. Sytytettyään tupakan hän

jatkoi:

-- Keski-Suomesta olen. Mutta naimisiin mentyäni ja perheen

lisäännyttyä oli minun pakko sieltä siirtyä. Mäkitupalaisen poika

olen ja palkkatyöläisenä olen hamasta lapsuudestani itseäni

elätellyt. Kotipuoleltani siirryin työnpuutteen tähden pääkaupunkiin,

ja sieltä saan samasta syystä lähteä vähän väliä maaseudulle.

-- Niin, vähissähän ne sielläkin ovat työt ja huonoa joka alalla.

Sieltä Helsingistähän minäkin. Työnpuutetta ja monta muuta kovaa olen

saanut kokea. Sain nyt sen verran kokoon varoja, että pääsin edes

vähäksi aikaa maalle. Eihän sitä meikäläisen kannattaisi kesälomaa

pitää, mutta kun täytyy taudin vuoksi.

Taas palasi emäntä pirttiin. Jeremias oli jo noussut lähteäkseen,

samoin Eino. Emännälle hän sanoi:

-- Käyn hiukan tuolla kävelemässä. Palajan siksi kuin Heikit kotiin

tulevat.

No, pistäydyhän samalla Järvenpäässä, Amaliaa tervehtimässä.

Rakastaahan se sinuakin, hahahaa! pisti emäntä pirullisesti.