Sidonien kosto.
Ei koskaan ollut Sigismund Planus, asuessaan yli kaksikymmentä vuotta
Montrougessa, tullut niin myöhään kotia, edeltäpäin ilmoittamatta
sisarelleen. Neiti Planus oli kovassa tuskassa hänkin. Eläen yhtä
pitäen sekä mielen että kaiken puolesta veljensä kanssa ja omaten
saman sielun häntä ja itseään varten, oli vanha piika useimpina
kuukausina tuntenut kajahdusta rahastonhoitajan kaikista huolista,
kaikista vastuksista; ja häneen oli vielä jäänyt suuri herkkyys
vavista ja olla liikutettu. Jos Sigismund vallankin myöhästyi
ajatteli hän:
-- Voi! Herra Jumala... Kun ei vaan olisi jotakin tapahtunut
tehtaalla!
Senpä tähden tänä iltana, kun kanakansa oli lentänyt orrelle
nukkumaan ja päivällinen oli korjattu kenenkään siihen koskematta,
oli neiti Planus käynyt istumaan pieneen matalaan saliin, ja odotti,
mieli täynnä ahdistusta.
Vihdoin soitettiin yhdentoista aikaan. Se oli arka ja surullinen
kellonsoitto, joka ei mitenkään ollut Sigismundin lujan käteenoton
kaltainen.
-- Tekö se olette, herra Planus?... kysyi vanha neiti ylhäältä
portailta.
Se oli hän; vaan hän ei tullut yksin. Iso kyyryselkäinen vanhus
seurasi häntä ja sanoi sisään astuessaan hyvää päivää verkallisella
äänellä. Silloin vasta tunsi neiti Planus Risler vanhemman, jota
hän ei ollut nähnyt uuden vuoden käynnistään saakka, se on vähää
ennen kaikkia tapahtumia tehtaalla. Hänen oli vaikea pidättää säälin
huudahdusta; mutta molempien miesten vakavan äänettömyyden edessä
käsitti hän, että oli oltava vaiti.
-- Neiti Planus, sisareni, pankaa puhtaat raidit vuoteeseni.
Ystävämme Risler tekee meille kunnian makaamalla meillä tänä yönä.
Vanha piika meni heti kohta valmistamaan huonetta melkein hellällä
huolella; sillä tiedetäänhän, että paitsi herra Planus-veljeäni,
Risler oli ainoa poikkeus yleisestä hylkäämisestä, johon hän luki
kaikki miehet.
Lähtiessään kahvilaulajaisista, oli Sidonien mies alussa ollut
tuokion hirvittävässä mielen liikutuksessa. Hän astui käsitysten
Planuksen kanssa, hervotoinna koko ruumiiltaan. Nyt ei ollut enää
kysymystä mennä hakemaan kirjettä ja kääryä Montrougesta.
-- Anna minun olla... mene pois... sanoi hän Sigismundille, minä
tarvitsen olla yksinäni.
Mutta tämäpä olisi kyllä kavahtanut heittämästä hänet siten
epätoivoonsa. Rislerin huomaamatta, vei hän hänen kauas tehtaalta, ja
sydämensä älykkäisyyden puhuessa vanhalle rahaston hoitajalle, mitä
hänen oli sanominen ystävälleen, ei hän koko matkalla puhunut hänelle
muusta kuin Franssista, hänen pienestä Franssistaan, jota hän kovin
rakasti.
"Se, niin, se se oli rakkautta, ja oikeata ja lujaa... Petosta, ei
ollut pelättävää semmoisilta sydämmiltä!"
Puhellessaan olivat he jättäneet pauhuisan keski-Parisin. He
kävelivät nyt satamia pitkin, kulkivat Jardin des Plantes'in ohi,
tulivat sisään Saint-Marceau'n etukaupunkiin. Risler antoi viedä
itseään. Planuksen sanat tekivät hänelle kovin hyvää!
Siten saapuivat he lähelle Bièvreä, sillä kohdin määlikkäin
ympäröimää, joiden suuret kuivatustelineet pienapuineen siinsivät
taivaan kantta vasten: sitte Montsouris'in äärettömille
tasangoille, aavoille tantereille, polttamille ja hivuttamille
tulihengähdyksen, jota Parisi levittää ympäri jokapäiväisen työnsä,
kuni jättiläislohikäärme, jonka savu- ja höyryhenki ei kärsi mitään
kasvullisuutta kantomatkallaan.
Montsouris'ista Montrougen linnoituksiin on askel vaan. Kerran sinne
tultua, ei Planuksen ollut kovin vaikea saada ystävätään luokseen.
Hän ajatteli syytäkin, että hänen tyyni kotinsa, rauhallisen ja
hartaan veljellisen ystävyyden näkö tuottaisi tuon onnettoman
sydämeen ikäänkuin esima'un onnesta, joka odotti häntä hänen veljensä
Franssin rinnalla. Ja, todellakin, tuskin olivat he astuneet taloon,
kuin pienen talon herttaisuus jo teki vaikutustaan.
-- Niin kyllä, sinä olet oikeassa, vanha mies, sanoi Risler
astuessaan suurin askelin matalassa salissa, minun ei ole enää
ajateltava vaimoani. Hän on kuin kuollut minulta nyt. Minulla ei ole
enää mailmassa, kuin pieni Franssini... En tiedä vielä tuotanko hänet
tänne, vai menenkö hänen luo, se on vaan varma, että tulemme elämään
yhdessä... Minä, joka niin kovin halusin omata pojan. Siinä se nyt
löytyi, poikani. Muita en tahdokaan. Kun ajattelen, että kerran
tahdoin kuolla... Eihän tok! Hän olisi ollut siitä liian onnellinen
tuo rouva tuolla!... Minä tahdon elää, päin vastoin, elää Franssin
kanssa ja ainoastaan häntä varten.
-- Bravo! sanoi Sigismund, kas semmoisena minä tahdoin nähdä sinut.
Samassa tuli neiti Planus ilmoittamaan, että huone oli valmis.
Risler pyysi anteeksi vaivasta, jonka hän heille saattoi.
-- Te asutte täällä niin hyvin, niin onnellisina... Todellakin
vahinko tuoda teille suruani.
-- Oh! vanha mies, sinä voit tehdä itsellesi samallaisen onnen, sanoi
kelpo Sigismund säteillen... Minulla on sisareni, sinulla veljesi.
Mitäs meiltä sitte puuttuu?
Risler hymyili epämääräisesti. Hän jo oli näkevinään itsensä Franssin
kanssa pienessä rauhallisessa ja kvääkarin tapaisessa talossa, kuin
tämä oli.
Todella oli ukko Planuksen ajatus hyvä.
-- Lähde makaamaan, sanoi hän riemuitsevan näköisenä. Me tulemme
näyttämään sinulle huoneen.
Sigismund Planuksen huone oli suoja alakerroksessa, suuri
yksinkertaisesti, mutta siististi sisustettu suoja puuvilla
uutimineen ikkunoissa ja rankisessa ynnä pienine nelisnurkkaisine
mattoineen tuolien edessä, kiiltävällä permannolla. Äiti-rouva
Fromontillakaan ei olisi ollut mitään moittimista sen järjestyksessä
ja kunnossa. Laudoille, jotka muodostivat kirjaston, oli muutamia
kirjoja rivitetty. _Onkijan käsikirja, Täydellinen emäntä, Barèmén
korkolaskut_. Se oli talon tieteellinen puoli.
Ukko Planus katseli ympärilleen ylpeästi. Vesilasi oli paikallaan
pähkinäpöydällä, partaveitsilipas toaletilla.
-- Näet sen, Risler... Kaikki löytyy, mitä tarvitaan... Muutoin jos
sinulta jotakin puuttuisi, niin ovat avaimet paikoillaan... et
muuta, kuin aukaiset vaan... Ja katso, kuinka kaunis näköala täältä
on... Nyt on hiukan pimeä; mutta huomen aamuna, herätessäsi, saat
nähdä se on komeata.
Hän aukaisi ikkunan. Alkoi sataa suuria sadepisaroita ja salamat,
viiltäen pimeyttä, valaisivat pitkän, äänettömän juovan penkereitä,
jotka levisivät etäällä sananlennätin patsaineen rivittäin
tai mustine kasemattiporttineen. Ajoittain, vartijan askeleet
vahtipaikalla, pyssyn tai miekan kalske muistuttivat, että oltiin
sotaväen läheisyydessä. Tämä se oli Planuksen kehuma näköala,
alakuloinen näköala, jos mikään.
-- Ja nyt, hyvää yötä... Makaa hyvin. Vaan kun vanha rahastonhoitaja
oli pois menemäisillään, kutsui ystävänsä häntä.
-- Sigismund?
-- Täss'ollaan... sanoi kelpomies, ja odotti.
Risler hiukan punastui ja huulensa liikkuivat, kuten sen, joka aikoo
puhua; sitte kovalla ponnistuksella hillitsi hän itseään:
-- Ei, ei mitään... Hyvää yötä, vanha mies.
Ruokasalissa juttelivat veli ja sisar vielä kauan aikaa hiljaa.
Planus kertoi illan hirveän tapahtuman, kohtauksen Sidonien kanssa;
ja tietysti siinä kuului: "oi, niitä vaimoja!..." ja "oi! niitä
miehiä!"... vihdoin, kun oli pantu lukkoon pienen puutarhan portti,
meni neiti Planus huoneesensa ja Sigismund asettui, niin hyvin kuin
voi, pieneen viereiseen suojaan.
Keskiyön aikaan kavahti rahastonhoitaja ylös unesta sisarensa
herättämänä, joka kutsui häntä puolikovaan, hyvin säikähtyneenä.
-- Herra Planus-veljeni?
-- Hä?
-- Oletteko kuulleet?
-- En... Mitä niin?
-- Voi, se on hirveätä... Jotakin, ikäänkuin raskas huokaus, mutta
niin kova, niin surullinen... Se tuli alahuoneesta.
He kuuntelivat. Ulkona satoi vettä virtana sellaisen lehtien rapinan
seuraamana, joka antaa maalle täydellisen osoitteen yksinäisyydestä
ja autiudesta.
-- Se on tuuli... sanoi Planus.
-- Olen varma, ett'ei... Vait!... kuulkaa... Rajuilman melskeessä
kuului valitus, ikäänkuin nyyhkytys tuskallisesti lausutusta nimestä.
-- Frans!... Frans!... Se oli kamalaa ja haikeata.
Kun Kristus ristillä päästi avaruuteen taivasta kohti toivottoman
huutonsa: "Eli, Eli, lamma sabacthani", niin ne, jotka sen kuulivat,
varmaan tunsivat samallaista ylenluonnollista pelkoa, kuin se, joka
yht'äkkiä valtasi neiti Planuksen.
-- Minä pelkään, sopisi hän... jos menisitte katsomaan.
-- Ei, ei, jätetään hän. Hän ajattelee veljeään... Mies parka! Tuo
ajatus voi hänelle vielä tehdä hyvin hyvää.
Ja vanha rahastonhoitaja nukkui jälleen.
Seuraavana päivänä hän heräsi, kuten ainakin, herätysrummun kuuluessa
linnoituksista; sillä pikku talo, kasarmien ympäröimänä, järjesti
koko elämänsä sotilasten soittojen mukaan. Sisar, joka jo oli
noussut, ruokki kanoja. Nähdessään Sigismundin ylähällä, tuli hän
hänen luo hiukan liikutettuna.
-- Omituista, sanoi hän, minä en kuule mitäkään Rislerin luota...
Yhtä kaikki on ikkuna selkoselällään.
Sigismund, hyvin hämmästyneenä, meni kolkuttamaan ystävänsä ovelle:
-- Risler!... Risler!
Hän kutsui häntä levottomalla äänellä:
-- Risler oletko siellä makaatko, vai?
Ei mitään vastausta. Hän aukaisi oven.
Huone oli kylmä. Tuntui, että avonaisesta ikkunasta kosteus ulkoa
oli tulvinut koko yön. Ensimmäisestä silmäyksestä, jonka Planus loi
vuoteesen, ajatteli hän; "Hän ei ole pannut maata..." Todellakin,
peite oli koskematoin, ja huoneessa levotoin valvominen näkyi
vähimmistäkin seikoista, vielä savuavasta lampusta, joka oli jätetty
sammuttamatta ja unettomassa kuumeessa tyhjennetystä karahvista;
mutta se, joka pelästytti rahastonhoitajaa, oli, että hän näki
piirongin laatikon ihan auki, jonne hän huolellisesti oli tallettanut
ystävänsä hänelle uskoman kirjeen ja kääryn.
Kirjettä ei ollut. Au'aistu kääry oli pöydällä ja siinä näkyi
Sidonien valokuva, kun hän oli viidentoista vanha. Entinen pikku
Chèbe, neiti Le Miren oppilas, hameineen, kaattineen, otsalle
hajoitetut vallattomat hiukset ja vielä kömpelön tytön väkinäinen
ryhti, ei ollenkaan ollut nykyisen Sidonien näköinen. Ja siitä syystä
juuri oli Risler säilyttänyt valokuvan, muistona ei vaimostaan, vaan
pikku "tytistä."
Sigismund joutui hämille:
-- Se on minun vikani, ajatteli hän... Minun olisi pitänyt ottaa pois
avaimet... Mutta kuka olisi luullut, että hän häntä vielä ajatteli?...
Hän oli minulle niin kovin vannonut, ett'ei tuota vaimoa hänelle
enää ollut olemassa.
Samassa tuli neiti Planus sortunein kasvoin.
-- Herra Risler on lähtenyt... virkkoi hän.
-- Lähtenyt?... Eikö puutarhan portti sitte ollut lukossa?
-- Hän on mennyt muurin yli... Näkyy jälkiä.
He katselivat toisiaan hämmästyneinä.