V.

Café chantant.

Sepä harvinainen ja tunnollinen mies, tuo Fromontin huoneen uusi

kauppapalvelija!

Joka päivä oli hänen lamppunsa ensiksi sytytetty ja viimeiseksi

sammutettu tehtaan ikkunoissa. Hänelle oli toimitettu ylirakennuksessa

pieni huone aivan siihen tapaan, kun hänellä ennen oli ollut Franssin

kanssa, oikea luostarikammio, jossa oli rautavuode ja valkoinen

puupöytä hänen veljensä kuvan alla. Elämänsä oli yhtä toimekas,

säännöllinen ja eristetty, kuin ennen aikaan.

Hän teki työtä lakkaamatta jo oli uudistanut ateriansa vanhassa

pienessä maitotalossaan. Mutta, voi! nuoruus, i'äksi kadonnut

toivo ovat vieneet viehätyksen kaikilta näiltä muistoilta. Onneksi

oli hänellä vielä jälellä Frans ja rouva Chorche, kaksi ainoata

olentoa, joita hän voi ajatella ilman surua. Rouva Chorche oli

aina läsnä, piti tarkkaa huolta hänestä, lohdutti häntä ja Frans

kirjoitti hänelle usein, puhumatta, näet, koskaan mitään Sidoniesta.

Risler ajatteli, että joku oli hänelle ilmoittanut tapahtuneista

onnettomuuksista, ja hän karttoi myöskin kirjeessään kaikellaisia

viittauksia tuohon aineesen. "Oi, kunhan voin saada hänet tänne!"

Hänen unelmansa, hänen ainoa kunnianhimonsa oli: kohottaa tehtaan

asiat ja kutsua veljensä.

Sillä välin seurasivat päivät toisiaan hänelle aina yhtäläisinä

kaupan toimellisessa pauhussa ja hänen surunsa sydäntä särkevässä

yksinäisyydessä. Joka aamu meni hän alas, kulki työhuoneiden läpi,

missä syvä kunnioitus, jonka hän herätti, ankarat ja äänettömät

kasvonsa olivat palauttaneet hetkeksi häirityn järjestyksen. Alussa

oli paljo jaariteltu, ja eri tavoin selitetty Sidonien lähtö.

Mitkä sanoivat hänen paenneen rakastajan kanssa, mitkä Rislerin

hänen ajaneen pois. Se, joka eksytti kaikki arvelut, oli molempien

osakasten asema toisiinsa, nyt yhtä luonnollinen kuin ennenkin.

Toisinaan yhtä hyvin, kun he puhelivat kahden kesken konttoorissa,

säpsähti Risler yht'äkkiä Hän ajatteli, että nuo silmät, jotka olivat

hänen edessään, tuo suu, nuo kasvot olivat valehdelleet hänelle

tuhansin muodoin.

Silloin teki hänen mieli hypätä tuon kurjan kimppuun, tarttua

hänen kulkkuunsa, kuristaa hänet säälittä; mutta ajatuksensa rouva

Chorchesta pidätti hänen aina. Olisiko hän vähemmin miehuullinen,

vähemmin herra itsensä yli, kuin tuo nuori vaimo!?... Ei Claire, ei

Fromont, eikä kukaan aavistanut, mitä hänessä liikkui. Tuskin voi

hänen käytöksestään arvata jonkinlaista kankeutta, taipumattomuutta,

joka ei ollut omaansa hänelle. Nyt vaikutti Risler vanhempi

kunnioitusta ja pelkoa työmiehiin; ja ne heistä, joihin ei koskeneet

hänen yhdessä yössä harmentuneet hiuksensa, kurtistuneet ja

vanhentuneet piirteensä, vapisivat hänen omituisen katseensa edessä,

katseen, mustan sinertävän kuin teräs. Aina ennen hyvin hyvä, lempeä

työmiehiä kohtaan, oli hän nyt käynyt pelättäväksi pienimmästäkin

sääntöjen rikkomisesta. Näytti, kuin hän olisi kostanut jotakin

mennyttä velttoutta, jota kohtaan hän syytti itsensä sokeaksi ja

rikokselliseksi.

Todellakin ihmeellinen tuo Fromontin huoneen uusi kauppapalvelija.

Kiitos hänen, oli tehtaan kello, huolimatta vanhan ja särkyneen

äänensä räminästä, hyvin pian astunut entiseen arvoonsa; ja se, joka

johdatti kaikkia, kielsi itseltään pienimmänkin lohdutuksen. Raitis,

kuin oppipoika, antoi hän kolme neljättä osaa palkastaan Planukselle

Chèbeläisten eläkerahoiksi, vaan heistä ei hän koskaan tiedustellut.

Kuun viimeisenä päivänä kävi pikku mies säännöllisesti noutamassa

pienet tulonsa, jäykkänä ja mahtavana Sigismundia kohtaan, kuten

palveluksissa olevan koronsaajan tuleekin. Rouva Chèbe oli koettanut

päästä vävynsä luo, jota hän surkutteli ja rakasti; mutta hänen

shaalinsa ilmestyminen vaan portilla sai Sidonien miehen pakenemaan.

Koko tuo rohkeus, jolla hän varusti itsensä, oli, näet, paljoa

enemmän näennäinen, kuin todellinen. Muisto vaimostaan ei jättänyt

häntä koskaan. Kuinka oli hänen käynyt? Mitä teki hän? Hän oli

melkein vihoissaan Planukselle, ett'ei tämä hänestä puhunut. Kirje,

etenkin, kirje, jota hänellä ei ollut rohkeutta au'aista, huoletti

häntä. Hän ajatteli sitä alinomaa. Oi, jos hän olisi uskaltanut

pyytää sitä Sigismundilta.

Kerran oli kiusaus liian kova. Hän oli yksinään alahalla konttorissa.

Vanha rahastonhoitaja oli mennyt suurukselle ja vastoin tavallisuutta

jättänyt avaimen laatikkoon. Risler ei voinut vastustaa. Hän aukaisi,

etsi, nosteli papereita. Kirjettä siellä ei ollut enää. Sigismund

oli varmaan lukinnut sen vielä huolellisemmin, kentiesi aavistaen

sitä, mitä nyt juuri tapahtui. Toden teolla ei Risler suuttunut tästä

vastuksesta, sillä hän tunsi hyvin, että jos hän olisi löytänyt

kirjeen, niin hän olisi, kadottanut toimekkaan mielen malttinsa,

jonka hän niin suurella vaivalla oli päällensä ottanut.

Koko viikko kului vielä hyvin. Olo kävi laatuun kauppahuoneen

tuhansien huolien tähden, vaikka se oli niin väsyttävä, että Risler,

yön tultua, vaipui vuoteelleen, kuin tajunnotoin läjä. Mutta

sunnuntai oli hänestä pitkä ja tuskallinen. Hiljaisuus pihalla ja

autiossa työhuoneessa aukaisi hänen aatoksilleen avaramman alan. Hän

koetti tehdä työtä, mutta muiden työn kiihoitus puuttui häneltä.

Hän yksin oli työssä tuossa suuressa lepäävässä tehtaassa, jonka

huokuminenkin oli lakannut. Loirot olivat kiinni, ikkunat suljetut,

tyhjällä pihalla koiransa kanssa leikkivän ukko Akilleen ääni, kaikki

puhui hänelle yksinäisyydestä. Ja kaupungin osa teki häneen saman

vaikutuksen. Avaroilla kaduilla, joilla kävelijät olivat rauhallisia

ja vähälukuisia, soi ehtookello alakuloisesti, ja toisinaan kaiku

parisilaisesta touhusta ja ohikulkevista pyöristä, myöhästynyt

positiivi, leivosmyöjän kalkkare keskeytti hiljaisuuden, ikäänkuin

sitä lisätäkseen vielä.

Risler etsi kukka- ja lehti-kaavoja, ja kun hän sillä välin ohjasi

kynäänsä, karkasi hänen ajatuksensa, joka ei löytänyt siinä kylliksi

toimialaa, palasi entiseen onneen, unohtumattomiin tapauksiin, kärsi

tuskaa ja, jälleen takaisin tullessaan, kysyi onnettomalta unissa

kävelijältä, joka yhä istui pöytänsä ääressä: "Mitä olet tehnyt

poissa ollessani?" Oi! Hän ei ollut mitään, tehnyt.

Voi, noita pitkiä, ikäviä, hirmuisia sunnuntaita! Ajatelkaa,

että tuohon kaikkeen sekaantui hänen sielussaan kansan käsitys

joutopäivistä, tuosta hyvästä levosta, jolloin saadaan voimia ja

miehuutta. Jos hän olisi mennyt ulos, olisi hän, nähdessään jonkun

työmiehen, lapsensa ja vaimonsa 'seuraamana', ruvennut itkemään,

mutta hänen suljetuksissa eläminen antoi hänelle muita kärsimyksiä

erakon epätoivoa, heidän hirveitä huolia, kun Jumala, jolle itsensä

ovat pyhittäneet, ei vastaa heidän uhriinsa. Sillä Rislerin Jumala

oli työ, ja koska hän siinä ei enää löytänyt rauhoitusta eikä valoa,

ei hän siihen enää uskonut, vaan kirosi sitä.

Usein näinä taistelun hetkinä aukeni piirustussalin ovi hiljaa,

ja Claire Fromont näyttäytyi. Miesparan yksin olo noina pitkinä

sunnuntain jälkeen puolen päivinä kävi häntä sääliksi, ja hän tuli

pikku tyttöineen pitämään Rislerille seuraa, tietäen kokemuksesta

mitä puheliaisuutta on lasten suloudessa. Tytti, joka nyt käveli,

laskeutui äitinsä sylistä juostaksensa ystävänsä luo. Risler kuuli

nuo pienet, nopeat askeleet. Hän tunsi keveän hengityksen takanaan,

ja kohta vaikutti se häneen virkistävästi ja levottavasti. Tyttö

laski niin lempeästi pienet pulleat käsivartensa Rislerin kaulan

ympäri, nauroi somasti ja ilman syytä ja suuteli häntä kauniilla

huulillaan, jotka eivät olleet koskaan valehdelleet. Claire Fromont,

seisoen oven takana, hymyili, katsellessaan heitä.

-- Risler hyvä, sanoi häh, käykää hiukan puutarhaan... te teette

liika paljon työtä. Tulette sairaaksi.

-- En, en, rouva... päinvastoin... työ se minut pelastaakin... Se

estää minua ajattelemasta...

Sitte pitkän vaitiolon jälkeen, jatkoi hän:

-- Näette, Risler hyvä, pitää koetella unhottaa. Risler pudisti

päätään.

-- Unhottaa... Onko se mahdollista?... asioita löytyy, jotka ovat

voimia ylempänä. Anteeksi annetaan, vaan ei unhoteta.

Melkein aina sai hänet lapsi vihdoin viimein puutarhaan. Väkisenkin

oli lyötävä palloa tai leikittävä hiekassa hänen kanssaan; mutta

kumppalinsa kömpelyys ja välinpitämättömyys koski kohta tyttiin.

Silloin oli hän rauhassa, tyytyen kävelemään vakavasti puksipuiden

välissä, käsi kädessä ystävänsä kanssa. Hetken kuluttua, ei Risler

enää ajatellutkaan hänen läsnäoloaan; mutta, hänen aavistamattakaan,

omasi tuo pieni lämmin käsi magneetillisen voiman sulostuttamaan

hänen loukattua sieluaan.

Anteeksi annetaan, vaan ei unhoteta!...

Claire parka tiesi siitä myöskin jotakin; sillä hän ei ollut

niitäkään unhottanut, huolimatta rohkeudestaan ja käsitteestä, jonka

hän oli tehnyt velvollisuudestaan. Hänestä, niinkuin Risleristäkin,

oli keskuus, jossa hän eli, alituisena muistutuksena hänen

kärsimyksistään. Säälittä aukaisivat esineet, jotka häntä ympäröivät,

hänen haavansa, joka oli umpeen kasvamaisillaan. Portailla,

puutarhalla, pihalla, kaikilla noilla aviorikoksen äänettömillä

todistajilla ja osallisilla oli joina kuina päivinä leppymätöin

näkö. Huolenpitokin ja varovaisuus, jota hänen miehensä käytti

säästääkseen häneltä tuskallisia muistoja, kiihkonsa olla iltaisin

enää ulkona käymättä ja kertoa tekemistään matkustuksista kaupungilla

muistuttivat vaan paremmin hänen rikostaan. Clairen teki toisinaan

mieli pyytää häntä, sanoa hänelle: "Elä tee liiaksi..." Usko hänessä

oli murrettu, ja kauhea kärsimys, kuten papilla, joka epäilee ja

kuitenkin tahtoo pysyä uskollisena valalleen, ilmaisi itsensä hänen

katkerassa hymyssään, kylmässä lempeydessään, vaan koskaan ei hän

valittanut mitään.

Georges oli hyvin onnetoin. Hän rakasti nyt vaimoaan, jonka ylevä

luonne oli hänen voittanut. Tässä rakkaudessa oli ihmettelyä, ja

miksikä ei sanoa sitä! Clairen murhe oli hänestä veikistelemisen

sijasta, jota ei hänen luonteessaan ollut löytynyt, ja joka aina

oli ollut hänessä puute hänen miehensä silmissä. Georges oli noita

omituisia miehen tyyppejä, jotka rakastavat valloituksia. Oikullinen

ja kylmä Sidonie oli tuon nurjan sydämen mukainen. Jätettyään hänet

hellän jäähyvästin jälkeen, tapasi Georges hänet seuraavana päivänä

kylmäkiskoisena, muistamattomana, ja tuo ikuinen tarve palauttaa

hänet entiselleen oli hänessä todellisen rakkauden sijassa. Tyyni

lempi väsytti häntä, niinkuin merimiehiä purjehdus ilman myrskyä.

Tällä kertaa, oli hän ollut vaimoineen hyvin lähellä haaksirikkoa;

ja vieläkään ei vaara ollut tykkänään ohi. Hän tiesi, että Claire

oli vieroittunut hänestä, oli kokonaan lapsen oma, joka tästä lähin

oli ainoa side heidän välillään. Tämä etäisyys teki Clairen hänestä

vielä kauniimmaksi, haluttavammaksi; ja häntä jälleen omistaakseen

käytti Georges kaikkea houkutustaitoaan. Hän tunsi, kuinka se oli

vaikeata ja ett'ei hänellä ollut tekemistä halvan sielun kanssa.

Kuitenkaan hän ei ollut epätoivossa. Toisinaan, pohjalla tuon leppeän

ja nä'öltään niin järkähtämättömän katseen, joka katseli hänen

ponnistuksiaan, näkyi hämärä valo lupaavan hänelle toivoa.

Mitä Sidonieen koskee niin ei hän ajatellut häntä enää. Ja elköön

ihmeteltäkö tätä äkkinäistä siveellistä taitetta. Noilla molemmilla

pintapuolisilla olennoilla ei ollut mitään, joka olisi syvemmältä

voinut sitoa heidät toisiinsa. Georges oli kykenemätöin tuntemaan

kestäviä vaikutuksia, ell'ei ne lakkaamatta uudistuneet; Sidonie

puolestaan ei voinut herättää niitäkään lujempaa tai ylevämpää. Se

oli tuommoista kokotti- ja teikari-rakkautta, turhamielisyyden ja

suuttuneen itserakkauden synnyttämää, joka ei herätä uskollisuutta

eikä lujuutta, vaan traagillisia seikkailuja, kaksintaisteluja,

itsemurhia, joista melkein aina palaa entiselleen ja palaa

parannettuna. Kentiesi, Georges, jos hän olisi vielä nähnyt, olisi

uudelleen langennut; mutta paon tuuliainen oli vienyt Sidonien liika

nopeasti ja liika kauas, että palaus olisi ollut mahdollinen. Kaikin

tavoin oli hänelle lohdutus voida elää valehtelematta; ja uusi

elämänsä, jota hän vietti työssä ja kieltäymyksessä, onnistuminen

kaukaisena tarkoitusperänä, ei häntä kyllästyttänyt. Onneksi; sillä

kauppahuoneen korottamista varten ei molempien osakasten miehuus ja

tahto ollut liikaa.

Se vuoti kaikkialta tuo onnetoin Fromontin kauppahuone. Myöskin ukko

Planus vietti vielä hyvin pahoja öitä, maksupäivän painajaisen ja

pikku Sinimiehen kamalan ilmestymisen kiusaamana. Mutta säästämällä

saatiin aina kaikki maksetuiksi.

Kohta työskenteli tehtaalla neljä Rislerin paininta, lopullisesti

kuntoon saatuina. Tämä herätti liikettä seinäpaperikaupassa. Lyon,

Caen, Rixheim, teollisuuden suuret keskukset olivat hyvin huolissaan

tuon ihmeellisen "kiertävän ja kaksitoistakulmaisen" takia. Sitte

eräänä kauniina päivänä tulivat Prochassonilaiset, tarjoten kolme

sataa tuhatta francia saadakseen vaan jakaa patentti oikeutta.

-- Mitä on tehtävä?... kysyi Fromont nuorempi Risler vanhemmalta.

Tämä kohotti olkapäitään välinpitämättömästi:

-- Tehkää, mitä tahdotte... Se ei minuun; kuulu. Minä olen vaan

kauppapalvelija.

Lausuttuna kylmästi, ilman vihaa, koski tämä sana Fromontin

ajattelemattomaan iloon ja muistutti hänelle aseman tärkeyttä, jonka

hän aina oli unhottaa.

Kuitenkin, ollessaan kerran yksin rakkaan rouva Chorchensa kanssa,

neuvoi hänelle Risler olla hyväksymättä Prochassonilaisten

tarjoumusta.

-- Odottakaa... elkää kiirehtikö. Myöhemmin myötte te enemmästä.

Hän ei puhunut, kuin heistä tässä asiassa, joka niin kunniakkaasti

koski hänen itseensä. Näkyi, että hän edeltäpäin erotti itsensä

heidän tulevaisuudesta.

Sillä välin karttui tilauksia kosolta. Paperin ominaisuus ja

teon helppouden tähden alennettu hinta teki kaiken kilpailun

mahdottomaksi. Epäilemättä olivat Fromontilaiset saavat äärettömät

varat. Tehtaalla oli taas entinen kukoistava näkönsä ja mehiläispesän

tapainen kova kihinänsä. Liikkeessä olivat kaikki rakennukset,

joita sadat työmiehet täyttivät. Ukko Planus ei nostanut enää

nokkaansa pöydästään; pienestä puutarhasta nähtiin hänen istuvan

kumarruksissaan suurien kauppakirjojensa ääressä, piirrellen komeihin

numeroriveihin _Painimen_ tulot.

Risler työskenteli myöskin ilman huvitusta, levähdystä. Palannut

vauraus ei muuttanut ollenkaan hänen tapojaan elää suljettuna

huoneessaan; ja talon viimeisen kerroksen ikkunasta, sieltä kuuli

hän koneidensa uutteran paukkinan. Eikä hän siitä ollut vähemmin

synkeä taikka hiljainen Kerran kuitenkin saatiin tehtaalla tietää,

että _Painin_, jota yksi kappale oli laitettu Manchesterin suureen

näyttelyyn, oli saanut kultamitalin, menestyksensä lopullisen

vahvistuksen. Rouva Georges kutsui Rislerin puutarhaan aamiais

aikaan, ja tahtoi itse kertoa hänelle tämän uutisen.

Sillä erää lievensi ylpeyden hymy hänen vanhoja synkistyneitä

kasvojaan. Keksijän mielihyvä, ylpeys kunniastaan ja etenkin ajatus

voivansa oivasti korjata vaimonsa, kauppahuoneelle saattaman vaurion,

tuottivat hänelle hetkeksi todellista onnea. Hän puristi Clairen

kättä ja jupisi kuin muinoin onnellisina päivinä:

-- Minä olen tyytyväinen... Minä olen tyytyväinen...

Vaan mikä ero lauselmissa! Tämä oli sanottu ilman innostusta, ilman

toivoa, tyytymyksellä täytetystä työstä, eikä muuta.

Kello soitti työväen kokoon, ja Risler meni rauhallisesti ylös

ryhtyäkseen työhönsä, kuin muinakin päivinä.

Hetkisen kuluttua tuli hän takaisin. Yhtä kaikki, oli tämä uutinen

häntä enemmän liikuttanut, kuin hän tahtoi sitä näyttääkään. Hän

harhaeli puutarhassa, kuljeskeli rahaston ympärillä, surullisesti

hymyillen ukko Planukselle ikkunaan.

-- Mikä hänen on? ajatteli itsekseen vanha mies... Mitä hän minulta

tahtoo.

Vihdoin, iltasella, konttoria suljettaissa, päätti Risler astua

rahastoon ja puhutella häntä:

-- Planus ukkoseni, minä tahtoisin... Hän epäröi hiukan:

-- Minä tahtoisin, että antaisit minulle... kirjeen, tiedäthän, tuon

pienen kirjeen ja kääryn.

Sigismund katseli häntä hämmästyen. Yksinkertaisuudessaan oli hän

luullut, ett'ei Risler enää ajatellutkaan Sidonieta ja että hän oli

hänen kokonaan unhottanut.

-- Kuinka!... sinä tahdot?...

-- Noh, kuule, olenhan minä sen hyvin ansainnut. Voinhan nyt niukan

ajatella itseänikin. Olenhan kylliksi muita ajatellut.

-- Sinä olet oikeassa sanoi Planus. Siis, kas mitä me teemme.

Kirje ja kääry ovat kotonani. Montrougessa. Jos tahdot, menemme

yhdessä päivällistä syömään Palais-Royal'iin, muistat, niinkuin

ennen vanhaan. Minä nyt kestitsen... Kastelemme mitalisia vanhalla

viinillä, jollakin hienolla!.. Sitte mennään kotiini. Saat kapineesi;

ja jos on liian myöhä mennäksesi kotia, niin neiti Planus, sisareni,

tekee sinulle vuoteen ja makaat meillä... Siellä on hyvä olla...

maalla... Huomenaamuna, kello seitsemän, palaamme yhdessä tehtaasen

ensimmäisellä omnibuksella... Niin, maamieheni, tee mulle se hyvä.

Muuten luulen, että aina olet vihoissasi vanhalle Sigismundillesi...

Risler suostui. Hän ei ajatellut ollenkaan mitalinsa harjakaisia,

vaan kuinka sai auaista muutamia hetkiä aikasemmin pienen kirjeen,

jota lukemaan hän vihdoin oli voittanut oikeuden.

Oli pukeutuminen. Se oli koko juttu, sillä kuusi kuukautta oli hän

käynyt työmekossaan. Ja sepä tapahtuma tehtaalla. Rouva Fromontille

ilmoitettiin oitis:

-- Rouva, rouva... Nähkää herra Risler menee ulos.

Claire katseli häntä ikkunoistaan; ja tuo surun köyristämä iso

vartalo, joka nojasi Sigismundin käsivarteen, teki häneen syvän

omituisen liikutuksen, jota hän aina muisti lähin.

Kadulla tervehtivät ihmiset Risleriä mielihyvällä. Tuo "hyvä päivä"

yksistään lämmitti hänen sydäntään. Hyväntahtoisuutta hän oikein

tarvitsikin! Mutta rattaiden pauhina huumasi häntä hiukan:

-- Päätäni pyörryttää...sanoi hän Planukselle.

-- Nojaa minuun vanha mies... elä pelkää.

Ja kelpo Planus astui suorana, taluttaessaan ystävätään omituisella

ylpeydellä, kuten Etelän talonpoika kantaessaan kylänsä pyhimystä.

Vihdoin saapuivat he Palais-Royaliin.

Puutarha oli täynnä väkeä. Sinne tultiin soitantoa kuulemaan;

tomussa ja tuolien kolinassa, koki kukin päästä istumaan. Molemmat

ystävät menivät heti ravintolaan välttääkseen tuota hälinää. He

asettuivat suureen saliin ensimmäisessä kerroksessa, josta näkyy

puiden vihanta, kävelijät ja vesisuihkut keskellä alakuloisia

kukkasarkoja. Sigismundista se oli loistoisuuden ihanne, tämä

ravintolan sali, kultaa kaikkialla, kuvastimien ympärillä, ruunuissa

ja aina seinäpapereihin saakka. Valkoinen pyyhe, pienet Leipäpalat,

päivällislista määrättyine hintoineen täytti hänen ilolla.

-- Meidän on hyvä olla, eikö niin?... sanoi hän Rislerille.

Sitte ihmetteli hän jokaista tämän puolen kolmatta francin aterian

ruokalajia ja täytti väkisen ystävänsä lautasen:

-- Syöhän tätä... se on hyvää.

Toinen, huolimatta halustaan tehdä kunniaa pidoille, näytti

mietiskelevän ja katselevan yhä ulos ikkunasta.

-- Muistatko, Sigismund?... virkkoi hän hetken perästä.

Vanha rahaston hoitaja, aina entisissä muistoissaan Rislerin tulosta

tehtaasen, vastasi:

-- Totta kai minä sen muistan!... Ensimmäisen kerran, kun söimme

yhdessä Palais-Royalissa, oli helmikuussa 46, jona vuonna

toimitettiin kaavalaudat tehtaalle.

-- Eipä... minä tarkoitan kolme vuotta sitte... Tuolla, vastapäätä,

me söimme sinä kuuluisana iltana.

Ja hän osoitti hänelle Vefourin salin ikkunoita, joita mailleen

menevä aurinko valaisi, kuni ruunu hääateriassa.

-- Kah, se on totta... jupisi Sigismund hiukan hämillään. Mikä

onneton aatos oli saanut hänen tuomaan ystävänsä paikkaan, joka

muistutti hänelle niin ikäviä asioita.

Risler, joka ei tahtonut tehdä ateriaa surulliseksi, nosti nopeasti

lasinsa.

-- Siis! terveydeksesi, vanha kumppalini.

Hän koetti kääntää pois puhelun. Mutta hetken kuluttua hän itse

saattoi sen jälleen samaan esineesen, ja hiljaa, ikäänkuin

häpeissään, kysyi hän Sigismundilta:

-- Oletko häntä nähnyt?

-- Vaimoasi?... En, en koskaan.

-- Ei... ei mitään.

-- Mutta sitte, olet varmaan hänestä kuullut. Mitä hän on tehnyt

näiden kuuden kuukauden kuluessa? Asuuko hän vanhempainsa kanssa?

-- Ei.

Risler vaaleni.

Hän oli toivonut, että Sidonie palaisi äitinsä luo, ja tekisi työtä,

kuin hänkin, unhottaakseen ja sovittaakseen. Hän oli usein ajatellut,

että hän sen mukaan, mitä saisi Sidoniesta kuulla, kun hänellä olisi

oikeus hänestä puhua, järjestäisi tulevan elämänsä, ja tuommoisessa

kaukaisessa, unelman tapaisessa, epätietoisessa tulevaisuudessa oli

hän toisinaan elävinään Chèbeläisten kanssa jossakin maan perällä,

missä ei mikään muistuttanut entistä häpeää. Se ei ollut mikään

ehdotelma, totta se; mutta se oli syvällä hänen mielessään, ikäänkuin

toivona ja sinä tarpeena, joka löytyy kaikissa olennoissa onnessa

korjautuakseen.

-- Onkos hän Parisissa?... kysyi Risler vähän aikaa mietittyään.

-- Ei... Hän lähti kolme kuukautta sitte. Eikä tiedetä, minne hän on

mennyt.

Sigismund ei lisännyt, että hän oli lähtenyt Cazaboninsa kanssa,

jonka nimellä hän nyt kävi, että he kulkivat yhdessä maakunnan

kaupungeita, että hänen äitinsä oli epätoivossa, ei nähnyt häntä

enää, eikä kuullut hänestä muuta kuin Delobellen kautta. Sigismund

ei luullut tarpeelliseksi mainita tästä mitään, ja viimeisen sanansa

jälkeen: "Hän lähti," vaikeni hän.

Risler puolestaan ei uskaltanut kysyä mitään enää.

Heidän siinä istuessa vastatusten, jotenkin hämillään pitkästä

äänettömyydestä, alkoi sotaväen soitto kaikua puutarhan puiden alla.

Soitettiin yhtä noista italialaisista opera-uvertyyreistä, jotka

näkyvät tehdyiksi soitoksi taivasalla yleiskävelyjä varten ja joiden

monilukuiset säveleet sekaantuvat, nousten ilmoille, pääskysten

sirkutukseen ja vesisuihkujen helmiheittoon. Räikeät torvet

ylentävät kyllä haalean vienoa suloutta noina kesäpäivien ehtoina,

jotka ovat niin uuvuttavat, niin pitkät Parisissa; näkö kuuleekin

vaan niitä. Etäinen pyörien tärinä, leikkivien lasten huudot,

kävelijöiden askeleet hälvenevät näihin heleihin aaltoihin, uhkuviin,

virkistyttäviin, jotka ovat Parisilaisille yhtä tarpeelliset, kuin

heidän kävelypaikkojen jokapäiväinen kasteleminen. Ylt'ympärillä

väsyneet kukat, tomusta valkeat puut, kasvot, jotka kuumuus tekee

vaaleiksi ja uleiksi, suuren kaupungin kaikki surut ja kurjuudet,

kummastuneina ja miettiväisinä puutarhojen raheilla, saavat siitä

lohduttavaa, elähyttävää mieltä. Ilma liikkuu, uudistuu, noista

säveleistä, jotka sen soinnulla täyttävät.

Risler parka tunsi ikäänkuin höllitystä hermoissaan.

-- Tekee oikeen hyvää kuulla hiukan soittoa... sanoi hän loistavin

silmin; ja hän jatkoi alentaen äänensä.

-- Sydämeni on raskas, vanha mies... Jospa tietäisit...

He eivät puhuneet mitään, vaan nojasivat ikkunaan, sillä välin kuin

kahvia tarjottiin.

Sitte herkesi soitto, puisto kävi autioksi. Myöhästynyt valo nousi

kattoja kohti, lähetti viimeiset säteensä korkeimpiin ikkunoihin,

lintujen, pääskysten seuraamina, jotka räystäiltä, jossa he

likistyivät vasten toisiaan, sirkuttelivat viimeiset hyvästinsä

sammuvalle päivälle.

-- Noh... Minne mennään? sanoi Planus ravintolasta lähtiessä.

-- Minne tahdot...

Aivan lähellä, Montpensierin kadun varrella, eräässä ensimmäisessä

kerroksessa, oli "café chantant", jonne näkyi menevän paljo väkeä.

-- Jos menisimme?... kysyi Planus, joka tahtoi mihin hintaan tahansa

haihduttaa ystävänsä ikävyyttä... on mainiota.

Risler antoi viedä itsensä; kuuteen kuukauteen ei hän ollut juonut

olutta...

Se oli vanha ravintola, muutettu laulajaissaliksi. Kolme suurta

suojaa perättäin, joista väliseinät olivat lyödyt alas, kannatti

ja erotti kullatut pylväät heleän punaisine ja vaalean sinisine

maurilaisine maalauksineen, pienet puolikuut ja käärityt turbaanit

koristeina.

Vaikka vielä oli aikaista, olivat kaikki paikat täynnä; ja ikäänkuin

tukehdutti jo ennenkuin sisään tulikaan, nähdessään ainoastaan

ihmisparvet, jotka istuivat pöytien ääressä, ja perällä, puoleksi

kätkössä pylväsrivin takana, nuo naiset, ladottuina laululavalle,

valkoisiksi koristettuina, kaasun häikäisevässä kuumuudessa.

Molempien ystäviemme oli hyvin vaikea saada paikka itselleen, ja

vielä sitte pylvään taakse, josta eivät voineet nähdä muuta, kuin

puolen lavaa, jolla sillä hetkellä seisoi komea herra mustissa

vaatteissa, keltaisissa hansikkaissa, kiherrettynä, maalattuna,

voideltuna, ja hän lauloi väräjävällä äänellä:

Mun kultaharja leijonain,

Jotk' himoatte laumoain

Seis!... Min oon vartijanaaa...

Yleisö -- vähäisiä kauppamiehiä rouvineen, tyttärineen -- näytti

olevan ihastuksissaan, naiset etenkin. Hän oli ihan puoti kuvitelmien

ihanne, tuo erämaan komea paimen, joka puhui jalopeuroilleen noin

arvokkaasti ja vartioi laumaansa tanssipu'ussa. Ja huolimatta

porvarillisesta käytöksestään, kainoista pukineistaan ja halvasta

puotihymystään, kurottivat kaikki nämät naiset pieniä nokkiaan kohden

tunteellisuuden onkikoukkua ja vierittelivät raukeita silmiä laulajan

puoleen. Koomillista oli nähdä tuon katseen lavallepäin yht'äkkiä

muuttuvan, käyvän ylenkatseelliseksi ja julmaksi sattuessaan

aviomieheen, puolisoraukkaan, joka parasta kättä joi rauhallisesti

olutta tuopistaan vaimonsa vastassa: 'Et sitä sinä kelpaisi olemaan

_vartijanaan_ leijonain partaa vastaan ja sitte vielä mustissa

vaatteissa ja keltaisissa hansikkaissa...

Ja miehen silmä näkyi vastaavan:

-- Niin! totta perin, koko velikulta, tuo tuossa.

Jotenkin välinpitämättöminä sellaisesta sankarimaisuudesta,

maistelivat Risler ja Sigismund oluttaan, kääntämättä suurta huomiota

soittoon, kun, laulun loputtua, käsien taputuksessa, huudoissa,

hälinässä, joka sitä seurasi, ukko Planus huudahti:.

-- Kah! kummallista... näköään... niinpä niin, enhän minä

erehdykään... Se on hän, se on Delobelle!

Todellakin huomasi hän kuuluisan näyttelijän tuolla, ensi rivissä

lähellä lavaa. Hänen harmeentuva päänsä näkyi kolmen neljättä osan

kulman asennossa. Huolimattomasti nojasi hän pylvääsen, hattu

kädessä, komea "ensimmäisten näytäntöjen" puku yllä, häikäisevät

alusvaatteet, tukka hiukan kiherrettynä, musta takki kameelioineen

napinreiässä, kuin tähtenä ikään. Hän katseli aijoittain yleisöä

aivan ylpeällä katseella; mutta lavaa kohti kääntyi hän useimmiten,

herttaisille silmäyksineen, rohkaisevine pikku hymyineen, salaisine

taputuksineen jollekin, jota ukko Planus paikaltaan ei voinut nähdä.

Kuuluisan Delobellen olo kahvila laulajaisissa ei ollut mitäkään

tavatointa, sillä hän vietti kaikki illat ulkona, kuitenkin tunsi

vanha rahastonhoitaja jonkinlaista levottomuutta huomatessaan samassa

katselijarivissä sinisen kapotin ja kaksi terässilmää. Se oli

rouva Dobson, tuntehikas laulun opettajatar. Piippujen savussa ja

väen tungoksessa, tekivät nuo molemmat, lähetysten olevat henkilöt

Sigismundiin saman vaikutuksen, kuin kaksi kummitusta, jommoisen

pahan unen yhteensattumiset synnyttävät.

Hän pelkäsi ystävänsä tähden, tietämättä oikeastaan miksi; ja oitis

tahtoi hän viedä hänen pois:

-- Mennään tiehemme, Risler... Täällä kuolee kuumaan.

Juuri kun he nousivat ylös -- sillä Rislerille oli saman tekevä jäädä

taikka lähteä -- rupesi orkesteri, johon kuului piano ja muutamia

viuluja, soittamaan kummallista riturnellia. Salissa tapahtui

uteliaisuuden liike. Huudettiin: "Hiljaa!... Hiljaa!... Istualle!"

Heidän täytyi istua paikoilleen. Ja Risler alkoikin käydä

levottomaksi.

-- Minä tunnen tuon laulun, arveli hän. Missäs minä sen olen kuullut?

Taputusten jylinä ja Planuksen huudahdus sai hänen nostamaan silmiään.

-- Tule, tule... mennään pois... sanoi rahaston hoitaja, koettaen

vetää häntä ulos.

Mutta oli liian myöhää.

Risler oli jo nähnyt vaimonsa astuvan lavan portaalle ja kumartavan

yleisölle, tanssijattaren hymyllä. Hän oli valkoisessa vaatteessa,

kuin tanssijaisyönä; mutta nyt oli vähemmin rikkautta hänen

pukineessaan ja silmään sattuvaa yhtäkaikkisuutta.

Vaate piti tuskin kiinni olkapäistä; hiukset liitelivät vaaleana

pilvenä silmillä ja kaulan ympäri kierteli komeine välkyttimineen

nauha helmiä, liian suuria ollakseen oikeita. Delobelle oli oikeassa:

mustalaiselämää hänen oli tarviskin. Hänen kauneutensa oli saanut

jonkimmoisen suruttoman osotteen, joka kuvaeli häntä, teki hänestä

paenneen vaimon oikean tyypin, joka on jätetty salliman varaan

ja vaipuu askelittain parisilaisen hornan syvyyteen, ilman että

mailmassa olisi enää mitään kyllin väkevää saattamaan hänet vapaasen

ilmaan ja valoon.

Ja kuinka tyytyväiseltä hän näytti ilveilijä elämässään. Miten

reimasti hän astui lavalla! Oi! jos hän olisi voinut nähdä

toivotointa ja hirveätä katsetta, joka häneen tuijotti alaalta

salista, piilosta pylvään takaa, niin eipä hänen hymyssään olisi

ollut tuota rivoa tyynyyttä, eikä hänen äänensä olisi löytänyt

mielisteleviä ja hiukenevia taipumisia kuhertaakseen ainoata laulua,

jonka rouva Dobson oli saanut hänen oppimaan:

Pikku neiti Sisi rukkaa,

Lempi, se se hänen

Mielen hukkaa.

Risler oli noussut ylös huolimatta Planuksen ponnistuksista.

-- Istualle... istualle... huudettiin hänelle.

Poloinen ei kuullut mitään.

Hän katseli vaimoaan.

Lempi, lempi, se se häneen

Mielen hukkaa,

kertoi Sidonie imarrellen.

Hetken ajatteli Risler, hyppäisikö hän lavalle ja tappaisi kaikki.

Punaisia pyörijä näkyi hänen silmissään ja ikäänkuin raivon sokeutta.

Sitte valtasi hänen yht'äkkiä häpeä ja inho ja hän syöksi ulos

kaataen tuolia, pöytiä, kaikkien häväistyjen porvarien suuttumuksen

ja kirousten seuraamana.