Näköään oli vaimonsa kirje ilmoittanut Rislerille jotakin tavatointa;
ja ett'ei herättäisi isäntäväkeä, oli hän lähtenyt hiljaa ikkunasta,
kuin varas. Miksi? Mitä varten.
-- Näettehän vielä, sisareni, sanoi Planus parka, lopettaen
pukeutumista kiireissään, näette, että, tuo ruosa on hänelle vielä
tehnyt kepposen. Ja kun vanha piika koetti vakuuttaa häntä, palasi
kelpo mies aina lempilauseesensa:
-- _Minulla ei ole luottamusta!_... Sitte, niin pian, kun hän oli
valmis, riensi hän ulos.
Yöllisen rankkasateen lioittamassa maassa näkyivät Rislerin jäljet
puutarhan portille saakka. Hän oli varmaan lähtenyt ennen päivän
nousua, sillä kasvassarat ja kukkaympärykset olivat sieltä täältä
syvien jälkien puhkaisemat pitkien harppausten välimatkalla;
perämuurissa oli valkoisia viiruja ja ylähällä pieniä lohkeamia. Veli
ja sisar menivät tielle. Siellä oli mahdotointa seurata jälkiä. Näkyi
kuitenkin, että Risler oli mennyt Orleansin tielle päin.
-- Todellakin, uskalsi neiti Planus arvella, kyllä me joutavia
itseämme vaivaamme, hän on ehkä palannut ihan yksinkertaisesti
tehtaalle...
Sigismund pudisti päätään. Oi, jospa hän olisi sanonut kaikki, mitä
ajatteli.
-- Siis menkää kotia, sisareni... Minä lähden katsomaan.
Ja vanha "minulla-ei-ole-luottamusta" lähti menemään tuuliaisena,
valkoinen harjansa tavallista enemmän pystyssä.
Siihen aikaan oli maantiellä sotamiehiä, yrttikauppioita,
talutettavia upsierien hevosia, muonan myöjiä rattaineen,
kaikenlaista hälinää ja liikettä, jommoista löytyy aamuisin
linnoitusten edustalla. Planus astui suurin askelin keskelle hälinää,
kun hän yht'äkkiä seisattui. Vasemmalla, penkereen juurella, pienen
neliskulmaisen rakennuksen edessä, jonka tuoreelle savelle mustilla
kirjaimilla oli kirjoitettu:
PARISIN KAUPUNKI.
SISÄÄN KÄYTÄVÄ KIVILOUHOKSIIN.
huomasi hän joukon kanssa sota- ja tulli-miesten pukuja keskellä
kulkijaimien renttumaisia ja tahrattuja mekkoja. Vaistomaisesti astui
ukko lähemmäksi. Rautakangilla suljetun kaartavan oven juurella,
istui tullimies portailla, puhellen ja laajasti liikutellen käsiään
ikäänkuin hän olisi pitänyt esitelmää.
-- Hän oli tässä, missä minä nyt, sanoi hän... Hän hirtti itsensä
istualleen, vetämällä kaikin voimin nuoraa... näinikään... vuh!...
Ja uskottava kyllä on, että hänen ainoa ajatuksensa oli kuolla, sillä
hänen taskustaan löydettiin partaveitsi, jota hän olisi käyttänyt
siinä tapauksessa, että nuora olisi katkennut.
Joukosta kuului ääni: "Raukka!..." Sitte toinen, vaan vapiseva ja
mielen liikutuksen tukehduttama, kysyi arasti:
-- Onko ihan varma, että hän on kuollut? Kaikki rupesivat nauramaan,
katsellen Planukseen.
-- Katsos tuota vanhaa vekkulia, virkkoi tullimies... Sanoinhan
minä, että hän oli ihan sininen tänä aamuna, kun me päästimme hänen
nuorasta, viedäksemme hänet tarkk'ampujien kasarmiin.
Kasarmi ei ollut kaukana; ja kuitenkin oli Sigismund Planuksen mitä
vaikeinta mailmassa päästä sinne. Kuinka hyvään hän ajattelikin,
että itsemurhat eivät olleet harvinaisia Parisissa, etenkin näillä
rantamilla ja ett'ei mene päivääkään ilman, että korjataan ruumis
näiltä pitkiltä linnoitus riveiltä, ikäänkuin vaarallisen meren
rannalta, ei mikään voinut karkoittaa hirveätä tunnetta, joka aamusta
saakka ahdisti hänen sydäntään.
-- Vai niin! Te tulette hirttänyttä varten, sanoi käskyläispäällikkö
kasarmin ovella... niin! Hän on tuolla.
Ruumis oli pantu jonkinlaiseen vajaan pukkien päälle laitetulle
pöydälle. Hevosmiehen viitta, joka oli sen yli heitetty, peitti sen
kokonaan ja riippui käärepoimuissa, joita ankara kuolema uurtaa
kaikkialla ympärillään. Ryhmä upsierejä, muutamia sotamiehiä
jokapäiväisissä housuissa katseli kaukaa, puhellen hiljaa, kuin
kirkossa: ja korkean ikkunan hulpilolla kirjoitti apulaismajori
kuolontodistusta. Hänen puoleen kääntyi Sigismund.
-- Minä tahtoisin nähdä hänet, kysyi hän hiljaa. -- Saatte.
Hän lähestyi lautoja, epäröi hetken, rohkaisten itseään sitte,
paljasti tarponeet kasvot, suuren liikkumattoman ruumiin sateesta
läpi märjissä vaatteissaan...
-- Hän siis vihdoin tappoi sinun, vanha toverini... jupisi Planus ja
vaipui nyyhkyttäen polvilleen.
Upsierit olivat uteliaina tulleet katsomaan kuollutta, joka oli
peittämättä.
-- Katsokaahan, majori, sanoi yksi heistä... Kätensä on kiinni,
ikäänkuin hän puristaisi jotakin.
-- Tosiaankin, vastasi majori astuen lähelle... Se tapahtuu toisinaan
viimeisissä suonenvedoissa... Muistatteko Solferinossa? Komendantti
Bordy piti niinikään kädessään pienen tyttönsä medaljongin. Meidän
oli hyvin vaikea saada se irti hänen kädestään.
Niin puhuessaan koetti hän au'aista kouristunutta ja kuollutta
käsiraukkaa.
-- Kah! sanoi hän, se on kirje, jota hän niin kovasti puristi.
Hän kävi lukemaan sitä; mutta yksi upsiereista otti sen ja antoi
Sigismundille, joka yhä vielä oli polvillaan:
-- Katsokaa, herra. Varmaan viimeinen tahto täytettäväksi.
Sigismund Planus nousi ylös. Koska suoja oli pimeä, meni hän horjuen
ikkunalle ja luki kyynelein hämärtävin silmin:
"... Oi, niin, minä rakastan sinua... rakastan sinua enemmän, kuin
konsana ja ikipäiviksi... Mitä varten taistella ja vastustella?...
Rikoksemme on väkevämpi meitä."
Se oli kirje, jonka Frans oli kirjoittanut kälylleen vuosi takaperin
ja jonka Sidonie oli lähettänyt miehelleen tuon kohtauksen jälkeisenä
päivänä kostaakseen sekä hänelle että hänen veljelleen.
Risler olisi voinut elää vaimonsa petoksen jälkeen, mutta veljensä
petos tappoi hänen heti.
Kun Sigismund käsitti asian, oli hän kuin maahan kaivettu... Hän
seisoi siinä, kirje kädessä, katsellen koneentapaisesti eteensä
avonaisesta ikkunasta.
Kello löi kuusi.
Tuolla, Parisin yllä, jonka hälinä kuului, vaikk'ei kaupunkia
näkynyt, kohosi raskas, lämmin usma, verkalleen liikkuva, puna- ja
musta-reunainen, kuni ruutipilvi tappelukentällä... Vähitellen
kellotornit, valkoiset otsikot, kultaiset kuvukot erkanivat huurusta,
kirkastuivat heräämisen loistossa. Sitte, tuulen myötä, rupesivat
tuhannet tehdastorvet, jotka kohosivat epätasaisten kattoryhmien
yli, samalla kertaa puhaltamaan huohottavaa höyryään innokkaasti,
kuni lähtöön valmis laiva... Elämä alkoi uudelleen... Kone käymään!
Ja sitä pahempi sen, joka tielle jää!... Silloin teki ukko Planus
hirveän vihan liikkeen: -- Ah! ruoja... ruoja... huusi hän
pudistaen nyrkkiään; eikä tiedetty, vaimolleko vai kaupungille hän
sen sanoi.