Fromontin huoneen uusi kauppapalvelija.
Päivä oli korkealla, kun Fromont nuorempi heräsi. Koko yön, alahalla
näytellyn draaman ja ylähällä riemuitsevan juhlan välillä, oli hän
maannut kädet nyrkissä miemoksen tapaista unta, kuin pahantekijä
mestauksensa aattoyönä tai voitettu sotapäällikkötappion jälkeen,
unta semmoista, josta ei toivo koskaan heräävänsä ja jossa kuolema
tutaan edeltäkäsin kaiken havainnon poissaolon tähden.
Kirkas valo tunki huoneesen uutimien läpi luminietosten heijastamana,
jotka peittivät puutarhat ja likeiset katot, johtivat hänen mielensä
takaisin todellisuuteen. Hän tunsi väristyksen koko onnessaan,
ja, jo ennenkuin voi ajatellakaan, tuommoisen epämääräisen surun
vaikutuksen, jonka unhoittuneet onnettomuudet jättävät jälkeensä.
Tehtaan tunnettu touhu, koneiden raskas huohotus oli täydessä
toimessa. Mailma oli siis vielä paikallaan! ja vähitellen heräsi
vastaisuuden ajatus hänessä.
-- Tänään... arveli hän, tehden ehdottoman liikkeen ulko-oviin päin,
ikäänkuin hän olisi tahtonut uudestaan vajota pitkään uneensa.
Tehtaan kello soi, sitte muut lähitienoon kellot, sen jälkeen Angelus.
-- Puolipäivä... nyt jo... kauanpa olen maannut!...
Hänellä oli hiukan tunnonvaivoja ja samalla suuri helpotus
ajatellessaan, että maksu-aika oli mennyt ohi ilman häntä. Kuinka oli
alahalla tehty? Miks'ei oltu hänelle siitä ilmoitettu?
Hän nousi ylös, raotti uutimet ja huomasi Risler vanhemman ja
Sigismundin, jotka puhelivat keskenään puutarhassa. He, jotka
eivät, olleet pitkiin aikoihin puhutelleet toisiaan. Mitä oli siis
tapahtunut?... Valmiina mennäkseen alas, tapasi hän huoneensa ovella
Clairen.
-- Elä mene ulos, sanoi tämä hänelle.
-- Miksi ei?
-- Jää tänne... Minä selitän sinulle.
-- Mikäs sitte on hätänä?... Onko täällä käyty pankista?
-- On kyllä... velkakirjat ovat maksetut.
-- Maksetut?
-- Risler on saanut rahat... Hän ja Planus ovat olleet hankkimassa
aamusta asti... Näköään oli hänen vaimollaan kalliita hohtokiviä...
Tiamanttinen kaulanauha yksistään myytiin kahdestakymmenestä
tuhannesta francista... Hän möi myöskin Asnières'in huvilan kaluineen
päivineen; mutta koska tarvittiin aikaa kauppakirjan tekemiseen,
antoivat Planus ja hänen sisarensa edeltäpäin summan...
Claire kääntyi puhuessaan poispäin hänestä. Hän puolestaan kumarsi
alas päänsä välttääkseen Clairen katsetta.
-- Risler on kunnon mies, jatkoi Claire, ja kun hän sai tietää, keltä
hänen vaimonsa oli saanut kaiken loistoisuutensa...
-- Kuinka, sanoi Georges säikähtyen Hän tietää?...
-- Kaikki... vastasi Claire, alentaen äänensä. -- Onnetoin vaaleni,
jupisi muutamia sanoja:
-- Silloinhan... sinä?
-- Oi! minä tiesin kaikki, ennen Risleriä. Eilen tultuani kotia,
muistatkos, sanoin sinulle, että siellä, Savignyssa, olin kuullut
hirmuisia asioita ja että olisin antanut, kymmenen vuotta elämästäni,
ett'en olisi käynyt siellä.
-- Claire!...
Hän tunsi itsessään kovan hellyyden, ja astui askeleen lähestyäkseen
vaimoaan; mutta tämän kasvot olivat niin kylmät, niin surullisen
päättävät, hänen epätoivonsa oli niin selvään kirjoitettu kovaan
kylmäkiskoisuuteen koko hänen olennossaan, ett'ei Georges uskaltanut
likistää häntä vasten sydäntään, kuten hän tahtoi, vaan kuiskasi
hiljaa:
-- Anteeksi!... Anteeksi!...
-- Mielestäsi olen varmaan hyvin levollinen, sanoi miehuullinen
vaimo; se on siksi, että eilen itkin kaikki kyyneleeni. Luulet ehkä:
häviömme tähden; vaan siinä petyt. Niin kauan kuin ollaan nuoria ja
voimakkaita, kuten me olemme, ei semmoiset velttoudet ole sallittuja.
Me olemme varustetut kurjuutta vastaan, ja kestämme ottelun sen
kanssa... En, siksi en itkenyt. Vaan itkin hävinnyttä onneamme, itkin
sinua, itkin hurjuuden tähden, joka sai sinun hylkäämään ainoan
todellisen ystäväsi...
Hän oli kaunis puhuessaan sillä lailla, kauniimpi, kuin Sidonie
koskaan oli ollut, hän -- puhtaan valon ympäröimänä, joka näkyi
ylähältä lankeavan hänen päälleen heleän, pilvettömän taivaan
kirkkautena, kun taas jälkimmäisen näppärät piirteet aina
näyttivät saaneen loistonsa, vallattoman, kopean viehätyksensä
jonkun pikku-teaatterin lamppupartaan teennäisestä valaistuksesta.
Mitä muinoin kasvoissa oli ollut hiukan kylmää ja kankeata, sen
elävyyttäneet levottomuudet, epäilykset, kaikki rakkauden kidutukset;
ja, niinkuin kultaharkoilla ei ole arvonsa, ennen kuin rahan leima
siihen on painettu, niin nämä kauniit naisen kasvotkin, murheen
kuvasimen merkitsemät, olivat eilisestä saakka säilyttäneet
lähtemättömän osoitteen, joka niiden kauneuden täydensi.
Georges katseli häntä ihmetellen. Claire näytti hänestä elävämmältä,
enemmän naiselta ja ihmeteltävältä kaiken eron ja esteiden tähden,
jotka hän tunsi heidän välillään olevan. Tunnonvaivat, toivottomuus,
häpeä, astuivat hänen sydämeensä samalla, kuin tämä uusi rakkaus, ja
hän tahtoi ruveta polvilleen hänen eteensä.
-- Ei, ei, nouse ylös, sanoi hänelle Claire; jos tietäisit, mitä
minulle muistutat, jos tietäisit, mitkä valheelliset kasvot, täynnä
vihaa, olen nähnyt jalkojeni juuressa tänä yönä...
-- Oi! minäpä en valehtele... vastasi Georges vavisten... Claire,
minä rukoilen, lapsemme nimessä...
Silloin kolkutettiin ovelle:
-- Nousehan ylös. Näet sen hyvin, että elämä vaatii meitä... sanoi
hän matalalla äänellä katkerasti hymyillen; sitte tiedusteli hän,
mitä tahdottiin.
Herra Risler pyysi herraa alas konttoriin.
-- Hyvä, vastasi hän, sanokaa, että tullaan. Georges astui askeleen
mennäkseen, vaan Claire pysäytti hänet.
-- Ei, anna minun mennä. Hän ei saa sinua vielä nähdä.
-- Mut yhtä kaikki...
-- Niin, minä tahdon sen. Sinä et tiedä, kuinka harmissaan ja
vihoissaan tuo poloinen on, jonka olette pettäneet. Olisitpa nähnyt
hänen viime yönä puristelevan vaimonsa ranteita...
Tämän lausui hän, katsellen Georgesia silmiin, häntä itseänsäkin
hirvittävällä uteliaisuudella; mutta Georgesin mieli ei muuttunut, ja
hän tyytyi vastaamaan:
-- Elämäni kuuluu tuolle miehelle.
-- Se kuuluu minulle myöskin; ja minä tahdon ett'et mene alas. Isäni
talossa on ollut kylliksi häväistystä. Ajattelehan, että koko tehtaan
tiedossa on, mitä on tapahtunut. Meitä väijytään, meitä vakoillaan.
On tarvittu työnjohtajien koko voima panemaan tänään työ käymään,
kääntämään nuo uteliaat katseet askareihinsa.
-- Mut minähän näyttäisin kätkeytyvän.
-- Ja olisipa niinkin! Semmoiset ne miehet ovat. He eivät peräydy
suurimpien rikosten edessä; pettää vaimoaan, pettää ystävätään,
mutta ajatus, että voitaisi syyttää heitä pelosta, se koskee
heihin enemmän, kuin mikään... Muutoin, kuule. Sidonie on lähtenyt
ainaiseksi pois, ja jos täältä lähdet, voin ajatella sinun menevän
häntä tapaamaan.
-- Hyvä, minä jään, sanoi Georges... Minä teen kaikki, mitä tahdot.
Claire meni alas Planuksen konttoriin.
Nähdessään Risler vanhemman kävelevän edes takaisin, kädet selän
takana, yhtä rauhallisena, kuin tavallisesti, ei olisi mitenkään
voinut aavistaa, mitä kaikkia oli tapahtunut hänen elämässään
eilisestä saakka. Mitä Sigismundiin tulee, niin säteili hän
nähdessään tässä kaikessa, että maksu oli tehty määrätyllä ajalla ja
yhtiön kunnia pelastettu.
Rouva Fromontin tullessa hymyili Risler surullisesti ja pudisti
päätään.
-- Ajattelin kyllä, että te tahdoitte tulla hänen sijastaan; mutta
teidän kanssa minulla ei ole asioita päätettävänä. Minä tahdon
välttämättä nähdä hänet, puhutella häntä. Me olemme suorittaneet
maksun tänä aamuna, kovin on mennyt ohitse; vaan meidän on
keskusteltava monista seikoista.
-- Risler hyvä, minä pyydän, odottakaa vielä vähän aikaa.
-- Miksikä, rouva Chorche? hetkeäkään ei ole hukattavana... Oi! minä
arvaan, te pelkäätte minun joutuvan vihaan... Rauhoittukaa itse...
rauhoittakaa hänet... Tiedättehän, mitä teille sanoin: kunnia on,
joka on mielestäni ennen omaani, ja se on Fromontin kauppahuoneen.
Minä olen sen häväissyt vikani kautta. Ennen kaikkia minun on
korjattava paha, jonka olen tehnyt tai jota antanut tehdä.
-- Käytöksenne meitä kohtaan on ihmeteltävä, rakas Risler, minä
tiedän sen hyvin.
-- Oi! rouva... jos te hänen käsittäisitte... se on pyhimys...
sanoi Sigismund raukka, joka ei uskaltanut enää puhutella ystävätään,
tahtoi ainakin todistaa hänelle tunnon vaivojaan.
Claire jatkoi:
-- Vaan ettekö pelkää itseänne?... Ihmisvoimilla on rajansa... Ehkä
nähdessänne sen, joka teille on niin paljo pahaa tehnyt...
Risler tarttui hänen käsiinsä, katseli häntä silmien pohjaan
vakavalla ihmettelemisellä:
-- Rakas olento, joka vaan puhuu pahasta, mikä minulle on tehty...
Ette siis tiedä, että minä vihaan häntä yhtä paljo petoksestaan teitä
kohtaan... Vaan semmoista ei minulla ole olemassakaan tällä hetkellä.
Tässä on ainoastaan kaupanharjoittaja, joka tahtoo keskustella
osakkaansa kanssa huoneen hyvästä. Tulkoon hän pelkäämättä, ja jos
varotte jotakin pikaistumista minun puolestani, niin jääkäät meidän
kanssamme. Minun ei tarvitse muuta, kuin nähdä entisen isäntäni
tyttären muistaakseni sanani ja velvollisuuteni.
-- Minä uskon teitä, ystäväni, sanoi Claire, ja hän meni hakemaan
miestään.
Yhtymyksen ensimmäinen hetki oli kauhea. Georges oli kalpea,
liikutettu, nöyrtynyt. Hän olisi sata kertaa ennemmin tahtonut seisoa
tuon miehen pistoolin edessä, kahdellakymmenellä askeleella, odottaen
tulta, kuin tulla hänen eteensä rankaisemattomana rikoksellisena
ja olla pakotettu sovittamaan tunteensa porvarilliseen tyynyyteen
puhellessa kauppaeduista ja asioista.
Risler ei ollut häneen katsovinaan ja jatkoi kävelemistään pitkin
askelin, puhellen:
--... Huoneellamme on kestettävänä hirveä taite... Olemme välttäneet
vaaran tänään; vaan se ei ollut ainoa maksettava... Tuo kirottu
keksintö on minut kauan vieroittanut asioista. Onneksi olen nyt
vapaa ja voin käydä niihin käsiksi. Teidän myös on tekeminen samoin.
Työ- ja virka-miehet ovat hiukan isäntien esimerkkiä. Ääretöintä
huolimattomuutta ja leväperäisyyttä kaikkialla. Tänä aamuna,
ensimmäisen kerran kokonaiseen vuoteen, ruvettiin työhön oikealla
ajalla. Luotan siihen, että te panette kuntoon kaiken tämän. Minä
taas ryhdyn piirustuksiini. Kuvamme ovat vanhettuneet. Uusia
tarvitaan uusia koneita varten. Minä toivon paljo painimestani.
Kokeet ovat onnistuneet paremmin, kuin luulinkaan. Sillä varmaan
voimme korottaa kauppaamme. En ole puhunut teille siitä ennen, sillä
tahdoin kummastuttaa teitä; mutta nyt ei ole enää mitään kummastuksia
toisillemme tehtävänä. Eikö niin, Georges?
Hänen äänessään oli niin pistelevän ironian osoite, että Claire
vapisi, peläten puhkeamista; mutta hän jatkoi samaan tapaan:
-- Niin, luulenpa voivani vakuuttaa, että _Rislerin painin_ puolen
vuoden kuluttua on tuottava oivallisia tuloksia. Mutta puoli
vuotta on oleva kova aika. Meidän on supistaminen vaatimuksemme,
vähentäminen menoamme, säästäminen, minkä vaan voimme. Meillä
on ollut viisi piirustajaa, nyt on oleva vaan kaksi. Minä otan
asiakseni, panemalla yötä lisäksi, että muiden poissaolo unohdetaan.
Muutoin, tästä kuukaudesta lähtien luovun osastani yhtiössä. Minä
nostan vast'edes palkkani työnjohtajana, kuin ennen, eikä muuta
mitään.
Fromont nuorempi aikoi sanoa jotakin, vaan hänen vaimonsa pidätti
hänen, ja Risler vanhempi jatkoi:
-- Nyt en ole enää osakkaanne, Georges. Minä tulen olemaan jälleen
apulaisena, josta minun ei olisi pitänyt koskaan luopua... Tästä
päivästä on yhtiökirjamme peruutettu. Minä sen tahdon, ymmärrättehän,
minä tahdon sen. Me jäämme siten toinen toisiamme kohtaan, siihen
asti, kuin huone on vapautettu asioista ja minä voin... Mutta mitä
minä nyt teen ei koske muihin, kuin minuun... Tätä minulla oli
teille sanottavana, Georges. Teidän on toimekkaasti pitäminen huoli
tehtaasta, teidät on nähtävä, on tunnettava isännän läsnäoloa,
ja uskonpa, että kaikkien onnettomuuksiemme joukossa on vielä
parannettaviakin.
Äänettömyyden aikana, joka seurasi, kuului pyörien rytinää pihalla ja
kahdet muuttovaunut seisattuivat portaiden eteen.
-- Pyydän anteeksi, sanoi Risler, että minun täytyy jättää teidät
hetkeksi. Mutta tultiin hakemaan huutokaupalle vietäväksi, mitä
minulla ylähällä on.
-- Kuinka! myöttekö huonekalunnekin? kysyi rouva Fromont.
-- Tietysti... kaikki... Minä palautan ne kauppahuoneelle. Ne ovat
sen.
-- Mut se on mahdotointa, sanoi Georges... Min'en voi sitä sallia.
Risler kääntyi vihastuneena.
-- Kuinka sanotte? Mitä ette voi sallia? Claire pysäytti hänen
rukoilevalla liikkeellä.
-- Se on totta... se on totta... jupisi Georges; ja hän lähti ulos
välttääkseen kiusausta antaa sydämensä vihdoin tulvata yli.
Toinen kerros, oli autio. Palvelijat, jotka aamuselta olivat
pois lähetetyt ja maksetut, olivat jättäneet talon semmoiseen
epäjärjestykseen, kun se oli juhlan seuraavana päivänä; ja kyllä
siellä olikin sellaisten paikkojen omituinen näkö, joissa vast'ikään
on tapahtunut joku draama ja jotka ovat ikäänkuin kahden vaiheella
päättyneiden ja tulossa olevien tapahtumien välillä. Auki olevat
ovet, nurkkiin läjitetyt lattiapeitot, tarjottimet, täynnä
laseja, illallisvalmistukset, katettu ja vielä koskematoin pöytä,
tomu kaikilla huonekaluilla, punssin, lakastuneiden kukkien ja
riisipuuterin sekainen haju, kaikki nuo seikat koskivat Risleriin
hänen sisään astuessaan.
Salissa oli kaikki mullin mallin: piano oli auki, sen nuotin
kannattimelle oli levitetty bachanaali "Orpheuksesta Manalassa", ja
heleät, poimutetut verhot, kaadetut, niin sanoakseni kauhistuneet,
istuimet muistuttivat haaksirikkoon joutuneen laivan salongia
hirveänä pelästyksen yönä, jolloin yht'äkkiä, keskellä juhlaa
laivalla, huudetaan, että törmäys on särkenyt laivan kyljen ja että
se vuotaa kaikkialta.
Ruvettiin kantamaan alas huonekaluja.
Risler katseli muuttoa kylmäkiskoisesti, ikäänkuin hän olisi ollut
jonkun vieraan luona. Tuo loistoisuus, josta hän ennen oli ollut
onnellinen ja ylpeä, vaikuttivat hänessä nyt voittamattoman inhon.
Kuitenkin hän, astuessaan vaimonsa huoneesen, tunsi jonkinlaista
epämääräistä mielenliikuntaa.
Se oli iso suoja, verhottu siniseen, valkoisilla karikoilla
peitettyyn satiniin nipuilla. Oikea kokottipesä. Siellä virui
revittyjä ja rutistuneita tyllisepaluksia, nauhasolmuja ja
tekokukkia. Kuvastimen edessä seisovat kynttelit olivat, palaneena
loppuun, halaisseet kynttelijalkain torvet; ja vuode silkki
karikkoineen rankisineen, suurine nostettuine ja syrjään vedettyine
uutimineen, koskemattomana keskellä tuota mullistusta, näytti
kuolleen vuoteelta, paraatisisijalta, jossa ei kukaan enää tulisi
makaamaan.
Rislerin ensimmäinen liike astuessaan sinne, oli hirvittävän vihan
liike, halu syöstäytyä kaikkien noiden kalujen päälle, raastaa rikki
kaikki, paloitella kaikki, musertaa kaikki. Ei mikään, näet, ole niin
yhtä pitävä naisen kanssa, kuin hänen huoneensa. Poissa olevanakin
hymyilee hänen kuvansa kuvastimista, jotka sitä ovat heijastaneet.
Jotakin hänestä, hänen mielihajuaineistaan jääpi kaikkeen, johon
hän koskettaa. Hänen asentonsa näkyvät sohvien pieluksista ja
hänen hyörimistään kuvastimien ja toaletin ympärillä voi seurata
mattojen kaavojen mukaan. Täällä muistutti Sidonieta etenkin hylly,
täynnä lasten kapineita, vähäpätöisiä, pieniä kiinalais-teoksia,
mikroskoopillisia viuhkoja, nukkiastioita, kullatuita kenkiä,
pieniä paimen-poikia ja tyttöjä vastatusten, vaihdellen kiiltäviä
ja kylmiä porsliini katseita. Se oli Sidonien sielu, tuo hylly, ja
hänen ajatuksiaan, aina halpoja, vähäisiä, turhanpäiväisiä ja tyhjiä
kuvasivat nuo mitättömyydet. Niin todellakin, jos viime yönä, kun
Sidonie vielä oli hänen käsissään, Risler vimmassaan olisi musertanut
tuon pienen hauraan pään, niin olisi hän siitä nähnyt vierivän esiin,
aivojen asemasta, kokonaisen hyllykalujen mailman.
Surullisena ajatteli mies parka näitä asioita vasaroiden jyskeessä
ja muuttomiesten hälinässä, kun hänen takanaan kuului pieniä,
sipsuttelevia ja arvonsatuntevia askeleita; ja näyttäytyi herra
Chèbe, punaisena, hengästyneenä, salamoivana. Hän kohteli, kuin
ainakin, vävyään korkealta:
-- Mitä tämä on! Mitä kuulen minä? Vai niin! olette siis muuttamassa?
-- Minä en muuta, herra Chèbe... vaan myön.
Pikku mies hypähti, kuin kala kiehuvasta vedestä.
-- Myötte? Ja mitä niin?
-- Myön kaikki, sanoi Risler kumealla äänellä, katsomattakaan häneen.
-- Malttakaahan, vävyseni, malttakaahan hiukan mieltänne. Herra
Jumala, en minä sano, että Sidonien käytös... Muutoin, minä en tiedä
mitään. En ole koskaan tahtonut mitään tietääkään... Mutta, muistutan
teille vaan arvoanne. Likaiset vaatteethan kotona pestään, piru vie!
Kuka sitä nyt narriksi rupeaa, niinkuin te olette tehneet aamusta
saakka. Näette, kaikki ihmiset ikkunoista katselevat, entä portilla
sitte!... Koko kaupunkihan teistä on kertova, hyvä ystävä.
-- Sitä parempi. Häväistys on ollut julkinen, parannus on oleva
julkinen myöskin.
Tuo näennäinen tyyneys ja välinpitämättömyys kaikista hänen
muistutuksistaan sai herra Chèben vimmaan. Hän muutti äkkiä
puhetapansa ja rupesi puhumaan vävylleen vakavalla ja käskevällä
äänellä, niinkuin puhutaan lapsille ja hulluille:
-- Niin! mutta teillä ei ole oikeutta viedä täältä mitään. Minä
panen nimen-omaan vastaan, koko miehen voimallani, kaikella isän
vallallani. Luuletteko, että minä annan teidän heittää lapseni
keppikerjäläiseksi... Eipä vaan!... Eipä niinkään!... Kylliksi
hullutuksia tässä jo. Ei mitään talosta enää ulos pääse.
Ja herra Chèbe, suljettuaan oven, asettui sen eteen sankarimaisella
liikkeellä. Niin, jumal'aut', tämähän koski hänen etujaan myöskin.
Kun lapsensa kerran oli keppikerjäläisenä, kuten hän sanoi, niin
ei hänenkään enää ollut rikkaan miehen päiviä vietettävä. Hän oli
uljas tuossa asennossaan suuttuneena isänä; mutta ei hän siinä kauan
pysynyt. Kaksi kättä, kaksi ruuvipenkkiä, tarttui hänen ranteihinsa,
ja hän oli keskellä huonetta, jättäen oven vapaaksi muuttomiehille.
-- Chèbe, poikaseni, kuunnelkaa tarkkaan, sanoi Risler kumartuneena
häntä kohti... En voi enää hillitä itseäni... Aamusta saakka olen
pannut siihen viimeiset voimani; vaan paljoa ei tarvita, että vihani
puhkeaa ilmi, ja onnetoin se, jonka yli se lankeaa... Minä voin
tappaa kenen hyvänsä... Siis, menkää tiehenne pian...
Näissä sanoissa oli semmoinen voima, ja tapa, jolla vävynsä häntä
pudisteli puhuessaan, oli niin kaunopuhelias, että herra Chèbe oitis
tuli vakuutetuksi. Hän jupisi anteeksi antamustakin. Varmaan oli
Rislerillä oikeus tehdä niin. Kaikki kunnon ihmiset puoltaisivat
häntä... Ja hän peräytyi, askelittain ovelle päin. Tultuaan sinne
asti, kysyi hän arasti: jatkettaisiko rouva Chèben pientä eläkettä.
-- Kyllä, vastasi Risler, mutta sen yli elkää nousko koskaan, sillä
nyt asemani ei ole täällä enää sama. Minä en ole kauppahuoneen osakas.
Herra Chèbe siiristi hämmästyneet silmänsä, ja kasvonsa saivat
tuommoisen heikkomielisen nä'ön, joka sai monen miehen uskomaan,
ett'ei onnettomuus, joka häntä oli kohdannut, -- tiedättehän,
ihan sama, kuin Orleansin herttuata -- ollutkaan vaan hänen oma
keksimä kertomuksensa; mutta hän ei uskaltanut tehdä pienintäkään
muistutusta. Vävynsä oli suorastaan muuttunut. Oliko se Risler, tämä
tiikeri, joka pöyhisti karvojaan pienimmästäkin sanasta, eikä puhunut
mistään vähemmästä, kuin murhasta.
Hän puikki pois, sai ryhtinsä vasta portailta päästyään, ja kulki
pihan poikki voittajan nä'öllä.
Kun kaikki suojat olivat tyhjennetyt, kävi Risler niiden läpi vielä
kerran, sitte otti hän avaimen ja meni Planuksen luo antaakseen sen
rouva Georgesille.
-- Voitte antaa asunnon vuokralle, sanoi hän, siinä on lisä tuloja
tehtaalle.
-- Entä te, ystäväni?
-- Oi! minä en suuria tarvitse. Rautavuode tuolla ylähällä
lakkahuoneessa. Siinä on kylliksi kauppahuoneen palvelijalle. Sillä
minä, minä kerron sen teille, tästä lähin en ole enää muuta kuin
kauppa-palvelija.
... Hyvä palvelija, näet, valpas ja luotettava, josta teidän ei ole
valittaminen, sen minä vannon.
Georges, joka tarkasteli laskuja Planuksen kanssa, tuli niin
liikutetuksi kuullessaan tuon poloisen siten puhuvan, että hän tuota
pikaa heitti paikkansa. Nyyhkytykset tukehduttivat häntä. Claire oli
myöskin hyvin liikutettu, ja lähestyen Fromontin kauppahuoneen uutta
palvelijaa, sanoi hän:
-- Risler, kiitän teitä isäni nimessä.
-- Häntä olen koko ajan ajatellut, vastasi tämä yksinkertaisesti.
Tällä hetkellä astui ukko Akilles sisään, tuoden postia.
Risler otti kirjekasan, aukaisi ne yksittäin rauhallisesti, ja antoi
sen mukaan Sigismundille.
-- Kas tässä tilaus Lyonista... Miksi ei ole vastattu Saint-Etienneen?
Hän antautui kaikin voimin asioihin, ja siinä oli hänellä ymmärryksen
selkeys, joka tuli juuri tuosta ikuisesta mielenjännityksestä kohti
lepoa ja unhotusta.
Yht'äkkiä, noiden suurien kirjekuorien joukossa, jotka olivat
toiminimellä merkityt ja joiden paperi, kokoonpano tuntui
kauppakonttorilta, kiireiseltä lähetykseltä, näki hän yhden
pienemmän, huolellisesti suljetun, joka niin kavalasti oli pujahtanut
muiden sekaan, ett'ei hän sitä alussa ollut huomannutkaan. Hän tunsi
hyvin tuon hienon, harvan, vakavan käsialan. "_Herra Rislerille. --
Yksityisesti_." Se oli Sidonien käsiala. Sen nähdessään tunsi hän
samaa itsessään kuin ylähällä hänen huoneessaan.
Koko hänen rakkautensa, koko hänen vihansa petettynä miehenä nousi
hänen sydämeensä suuttumuksen voimalla, joka synnyttää murhaajia.
Mitä kirjoitti tämä hänelle? minkä valheen hän oli vielä keksinyt?
Hän oli auaista kirjeen, vaan pysähtyi. Hän käsitti, että, jos sen
lukisi, olisi hänen uljuutensa lopussa; ja, kumartuen kohti rahaston
hoitajaa:
-- Sigismund, ukkoseni, sanoi hän hänelle hiljaa, tahdotko tehdä
minulle palveluksen?
-- Totta kai!... virkkoi kelpo mies innossaan. Hän oli kovin
onnellinen kuullessaan ystävänsä puhuttelevan häntä suopealla
äänellään.
-- Tässä, näet, kirje minulle, jota nyt en tahdo lukea. Olen varma,
että se estäisi minua ajattelemasta ja elämästä. Säilytäthän sen
minulle, ja sitte tämän...
Hän veti taskustaan pienen huolellisesti sidotun kääryn, jonka hän
kurotti ristikon läpi.
-- Siinä on kaikki, mitä minulla jäljellä menneestä ajasta, mitä
minulla on jäljellä tuosta naisesta... Olen päättänyt olla näkemättä
häntä tahi mitään, joka muistuttaa häntä, ennenkuin toimeni täällä on
päättynyt, jo ihan päättynyt... Minä tarvitsen ajatukseni kokonaan,
ymmärräthän... Sinä olet maksava Chèbeläisten korot... Jos _hän_
itse jotakin pyytää, niin anna hänelle tarpeelliset... Vaan elä puhu
minulle hänestä koskaan... Ja pidä tämä tallella, siksi kuin ne
sinulta jälleen pyydän.
Sigismund sulki kirjeen ja kääryn salaiseen laatikkoon pöydässään
muiden arvopaperien joukkoon. Oitis rupesi Risler tarkastamaan
kirjevaihtoaan; mutta koko ajan näki hän silmissään hienoja
kirjaimia, pienen käden piirtämiä, käden jota hän usein ja tulisesti
oli puristanut vasten sydäntään.