-- Koko elämä nöyryyttä, alamaisuutta...
-- Koko elämä nöyryyt... Vaan en, min'en voi... sanoi hän nousten
ylös petoeläimen vauhdilla, ja irtaantuen Rislerin puristuksesta,
juoksi hän ulos tuosta avonaisesta ovesta, joka kiusasi, häntä
tämän hirveän kohtauksen alusta, houkutteli häntä yön pimeään ja
pa'on vapauteen, juoksi lumituiskuun ja tuuleen, joka pieksi hänen
alastomia hartioitaan.
-- Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni hänet... Risler, Planus, minä
pyydän, rukoilen, elkää antako hänen niin ikään mennä...
Planus astui askeleen ovelle päin.
Risler pidätti hänen.
-- Minä kiellän sinua hievahtamasta paikaltasi... Pyydän teiltä
anteeksi, rouva, mutta meillä on paljoa tärkeimpiä asioita
käyteltävinä, kuin tämä. Nyt ei ole enää puhe rouva Risleristä...
Meidän on pelastettava Fromontin huoneen kunnia, ainoa, joka on
vaarassa, ainoa, joka minulla on huolena tällä hetkellä... Siis,
Planus, kassallesi ja tehdään laskut.
Sigismund ojensi hänelle kätensä.
-- Sinä olet kelpo mies, Risler. Suo minulle anteeksi, että sinua
epäilin.
Risler ei ollut häntä kuulevinaan.
-- Sata tuhatta francia maksettavana, niinhän?... Kuinka paljo on
jäljellä kassassa?...
Vakavana istui hän ristikon taa, selaili kirjoja, korkopapereja,
aukaisi lippaat, arvosteli Planuksen kanssa, jonka isä oli ollut
jalokivien myyjä, kaikki nuo tiamantit, joita hän ennen vaimollaan
oli ihmetellyt aavistamatta niiden arvoa.
Sill'aikaa katseli Claire, kokonaan vavisten, ikkunasta pientä,
lumesta valkeata puutarhaa, jossa Sidonien jäljet jo katosivat
satavien lumisinkaleiden alle ikäänkuin todistukseksi, ett'ei hänen
salaperäisellä lähdöllään ollut enää palaumisen toivoa.
Ja ylähällä tanssittiin vielä. Luultiin emännän puuhailevan
illallista, sillä välin kuin hän pakenikin paljain päin, ahdistuen
vimman huutoon ja nyyhkytyksiin.
Minne meni hän?...
Hän oli lähtenyt kuin hullu, poikki puutarhan, tehtaan pihan, ja
synkkien holvien kautta, joihin hirmuinen, jäinen tuuli tunki sisään.
Ukko Akilles ei ollut häntä tuntenut, hän oli nähnyt tänä yönä niin
paljo valkoiseen kiedottuja varjoja kulkevan ohitsensa.
Nuoren vaimon ensimmäinen ajatus oli mennä tenoorilaulajan Cazabonin
luo, jota hän sittenkään ei ollut tohtinut kutsua tanssijaisiin;
mutta tämä asui Montmartressa, ja sinne oli hänen hiukan pitkä
matka sellaisessa pu'ussa, kun hänellä oli, ja olisiko hän sitte
kotonakaan? Hänen vanhempansa olisivat hänet kyllä ottaneet vastaan,
mutta hän luuli kuulevansa rouva Chèben valituksia ja pikku miehen
alituisia lavertelemisia. Silloin ajatteli hän Delobelleä, vanhaa
Delobelleään. Kaiken loistonsa lankeemuksessa muisti hän sen, joka
oli ollut hänen ensimmäinen johdattajansa mailman tielle, joka oli
antanut hänelle opetusta tanssissa ja käytöstavassa ja opettanut
häntä pitämään itseään kauniina, ennenkuin kukaan hänelle sitä
vielä oli sanonut. Jokin kuiskasi hänelle, että tuo arvostaan
alennut oli pitävä hänet oikeassa vasten kaikkia muita. Hän nousi
vaunuihin, jotka seisoivat portilla ja käski ajamaan Beaumarchaisin
bulevaardille näyttelijän luo.
Jonkun aikaa jo oli äiti Delobelle valmistanut olkihattuja
vientitavaroiksi: -- ikävä ammatti ammatikseen, joka tuotti hänelle
tuskin puoli kolmatta francia kahdentoista tunnin työstä.
Ja Delobelle lihoi lihomistaan, mikäli hänen "pyhä vaimonsa"
laihtunut laihtumistaan laihtui. Tällä hetkellä oli hän
alkamaisillaan höyryävää juustokeitosta, joka oli säilytetty
lämpimällä hiiloksella, kun nopeasti kolkutettiin ovelle. Näyttelijä,
joka oli vast'ikään nähnyt Beaumarchaisissä erään kamalan näytelmän,
veren tahraaman aina sen kuuluisaan ilmoitukseen saakka, säpsähti
kolkutuksesta näin sopimattomalla ajalla.
-- Kuka siell' on? kysyi hän hiukan hämillään.
-- Minä... Sidonie... Aukaiskaa pian.
Hän astui sisään ihan vavisten, ja, heittäen taaksepäin
olkavaatteensa, lähestyi liettä, jossa valkea oli sammumaisillaan.
Hän puhui oitis, purki vihansa, joka ahdisti häntä jo tunnin ajan, ja
hänen kertoessaan kohtauksesta tehtaalla, hillityllä äänellä lähellä
makaavan rouva Delobellen tähden, antoi hänen pukunsa loisto tässä
niin tyhjässä, köyhässä viidennessä kerroksessa, hänen rutistuneiden
koristuksiensa valkoinen hohde keskellä karkeiden hattujen kasoja ja
huoneesen hajoiteltuja olkitähteitä -- sanalla sanoen, kaikki antoi
kuvan näytelmästä, yhdestä noita kauheita elämän mullistuksia, joissa
arvot, tunteet, varat ovat rajusti ylös alasin heitetyt.
-- Oi, kotia minä en enää mene... Se on päätetty... Vapaa, minä olen
vapaa!
-- Mutta, kysyi näyttelijä, kukas sen sitte on voinut, ilmiantaa
miehellesi?
-- Frans. Minä olen varma, että se on Frans. Muita hän ei olisi
uskonut... Juuri eilen illalla tuli kirje Egyptistä... Oi! kuinka hän
minua kohteli tuon naisen edessä... Pakottaa minua polvilleni...
Mutta kyllä minä kostan. Onneksi otin mukaani, ennenkuin lähdin,
millä kostaa.
Ja hänen entinen hymynsä kiemuili hänen kalpeissa suupielissään.
Vanha ilveilijä kuunteli kaikkea tätä hyvin hartaasti. Huolimatta
säälistään Risler raukkaa, ja Sidonietakin kohtaan, joka hänestä
näytti, teaatteritapaan, "kauniilta rikokselliselta," ei hän voinut
olla katselematta asiaa pelkältä näyttämölliseltä kannalta, ja hän
huudahti innoissaan.
-- Mikä mainio kohta, yht'hyvin, viidenneksi näytökseksi!...
Sidonie ei häntä kuullut. Vajonneena johonkin häijyyn ajatukseen,
josta hän hymyili edeltä käsin, lähensi hän likelle valkeata hienot
sukkansa ja kenkänsä, jotka olivat läpimärät lumesta.
-- Entä mitäs nyt ai'ot tehdä? kysyi Delobelle hetken kuluttua.
-- Jäädä tänne aamuun saakka... Levätä hiukan... Sittehän näen...
-- Vaan minullapa ei ole tarjota sinulle vuodetta, tyttö parka. Äiti
Delobelle makaa...
-- Elkää olko huolissanne minusta, Delobelle hyvä... Minä käyn maata
tähän nojatuoliin. Minä en, näette, tee vaivaa!
Näyttelijä huo'ahti.
-- Niin! tuo nojatuoli... Se oli Sisi raukkamme se. Siinä hän valvoi
monta monituista yötä, kun oli kiire työ... Sepähän! Toden perään
ovat ne, jotka Manalaan menevät, sentään onnellisimmat.
Hänellä oli aina käsillä joku itsekäs ja lohduttava perusohje.
Tuskin oli hän sen muodostanut, kun hän kauhulla huomasi keitoksensa
kokonaan jäähtyvän. Sidonie näki hänen liikkeensä.
Vaan tehän olitte rupeamaisillanne illalliselle?... Jatkakaahan.
-- Niin, tuhat tulimmaista, minkäs sille saa?... Sepä kuuluu
ammattiin, tuohon kovaan elämään, jota meikäläiset viettävät... Näet
sen, tyttöseni, niinä pysyn kiinni mielipiteessäni. En ole voinut
luopua. Enkä luovu koskaan...
Mitä vielä jäljellä olis Désiréen sielusta tuossa, kurjassa kodissa,
jossa hän oli elänyt kaksikymmentä vuotta, niin vapisi se varmaan
tuosta kauheasta lauseesta. Hän ei aikonut koskaan luopua!...
Delobelle jatkoi:
-- Sanokoot, mitä sanovat, näet sen, mutta se on kuitenkin paras
ammatti mailmassa. Ollaan vapaita eikä riippuvia kestään. Kaikki
kunnialle ja yleisölle!... Minäpä kyllä tiedän, mitä tekisin
sinun sijassasi. Sinä et ollut syntynyt elämään kaikkien noiden
poroporvarien joukossa, et perhana vie!... Sinä tarvitsit
taiteilijain elämää, menestyksen kuumetta, sattumuksia, mielen
liikettä.
Puhuessaan, oli hän käynyt istumaan, solmi pyyhkeensä leuan alle ja
valoi itselleen suuren lautasellisen lientä.
--... Lukuun ottamatta, että menestyksesi kauniina naisena eivät
haittaisi menestystäsi näyttelijättärenä... Tuota! tiedäpäs, sinun
tulisi ottaa muutamia tuntia sanelemisessa. Äänelläsi, älylläsi,
välikappaleillasi saisit oivan tulevaisuuden.
Ja yht'äkkiä, ikäänkuin vihkiäkseen hänet näyttelytaiteen iloihin:
-- Mutta, luullakseni, et ole syönyt illallista?... ne hiukaisevat,
näet, nuo mielenliikutukset; istu tuohon ja ota tämä lautanen. Minä
olen varma, ett'et ole syönyt juustokeitosta moniin aikoihin.
Hän kaivoi kaapin ylös alaisin löytääkseen hänelle syömäneuvot ja
pyyhkeen; ja Sidonie istui vastapäätä häntä, auttaen ja nauraen
hiukan toimeen panon vaikeuksille. Nyt oli hän jo vähemmin vaalea.
Olipa hänen silmissään kaunis loisto vasta itketyistä kyyneleistä ja
iloisuudesta silloin.
Ilveilijätär!
Koko hänen elämänsä onni oli i'äksi kadotettu: kunnia, perhe,
varallisuus. Hän oli pois ajettu kodistaan, riistetty puhtaaksi,
häväisty. Hän oli kärsinyt kaikki nöyryytykset, kaikki vauriot. Se
ei kuitenkaan estänyt häntä illastamasta ihmeellisellä ruokahalulla
ja iloisesti pitämästä vastapainoa Delobellen pilanlaskuille
tulevasta kutsumuksestaan ja menestyksestään. Hän tunsi itsensä
keveäksi, onnelliseksi ja ikäänkuin olevansa matkalla Hurjuuksien
maahan, hänen oikeaan kotimaahansa. Miten oli hänen kanssaan vielä
käypä? Kuinka monta nousua ja laskua oli vielä oleva hänen uudessa,
odottamattomassa ja oikullisessa elämässään? Sitä hän ajatteli
nukkuessaan Désiréen suuressa nojatuolissa; mutta myöskin ajatteli
hän kostoaan, rakasta kostoaan, joka hänellä siinä oli kädessään ihan
valmiina, ja niin varmana, ja niin julmana!