Maksupäivä!...
Saint-Gervaisin iso tornikello löi yksi yöllä. Oli niin kylmä, että
hieno lumi, joka tuiskusi ilmassa, pudotessaan jäätyi, muodostuen
kaduilla ihan valkoisiksi ja narskuviksi kulmehdoiksi.
Risler, viittaansa kiedottuna, palasi olutmyömälästä ripeästi astuen
autiota Marais'ia. Hän oli tyytyväinen, tuo kelpo Risler. Hän tuli
viettämästä molempien uskollisten lainanottajainsa, Chèben ja
Delobellen, seurassa ensimmäistä ulkona käyntiään, tuon pitkällisen
suljennan loppua, jonka aikana hän oli valvonut painimensa tekoa
keksijän kaikkine koettelemisineen, iloineen ja harmineen. Se oli
käynyt hitaasti, hyvin hitaasti. Viimeisellä hetkellä oli huomattu
vika. Kiinnittäjä-kone ei käynyt hyvin; ja oli pitänyt tehdä uudet
piirrokset ja laskut. Vihdoin tänä päivänä oli koeteltu uutta
konetta. Kaikki onnistui toivon mukaan. Kelpo mies riemuitsi.
Hänestä tuntui, kuin hän suorittaisi velan, antamalla Fromontin
kauppahuoneelle tulot uudesta keksinnöstä, joka oli vähentävä työn,
työmiesten päivät, lisäten voittoa ja tehtaan mainetta. Ja kauniita
unelmia oli hänellä, totta perin, kävellessään. Askeleensa kaikuivat
ylpeästi, hänen ajatuksensa onnellisen ja lujan ryhdin vahvistamina.
Kuinka paljo toiveita!
Hän voisi Asnières'in huvilan sijaan -- jota Sidonie piti hökkelinä
-- rakentaa jonkun kauniin maatalon kymmenen tahi viidentoista
peninkulman päähän Parisista, myöntää Chèbelle suuremman eläkerahan,
auttaa useammin Delobellea, jonka onnetoin vaimo tappoi itsensä
työllä; sitte voisi hän kutsuttaa Frans kotiin. Sepä se olikin hänen
rakkahin halunsa. Lakkaamatta ajatteli hän tuota poika parkaa,
epäterveelliseen maahan ajettua, jossa hän oli itsevaltiaan hallinnon
mielivallan alainen, joka antoi virkamiehillensä eron ja kutsui
heitä melkein kohta takaisin, ilman mitäkään selitystä. Rislerillä
oli, näet, aina mielessä Franssin pikainen ja käsittämätöin lähtö
hänen viimeisellä matkallaan, ja tuo veljensä lyhyt ilmaus, joka,
antamatta hänelle aikaa tuskin omistaa hänet, oli elähyttänyt kaikki
rakkauden ja yhteisen elämän muistot. Myöskin aikoi hän, kun painin
oli käymässä, toimittaa tehtaalla pieni paikka, jossa Frans voisi
olla hyödyksi ja valmistaa itselleen turvallisen tulevaisuuden. Kuten
ainakin, ei Risler ajatellut muuta, kuin lähimmäistensä onnea. Hänen
ainoa itsekäs tyydyttämisensä oli nähdä jokainen iloisena ympärillään.
Kiirehtien saapui hän Vieilles-Haudriettes-kadun kulmaan. Pitkä jono
ajoneuvoja oli asettunut talon eteen, ja niiden lyhtyjen valo, sekä
ajajien varjot, jotka olivat käyneet suojaan lumelta soppiin ja
sopukkoihin, joita nuo vanhat rakennukset ovat säilyttäneet vastoin
katuvierusten suoruutta, vilkastuttivat tätä autiota ja hiljaista
kaupungin osaa.
"Kah! se on totta, arveli kelpo mies, meillähän on tanssijaiset."
Hän muisti että Sidonie oli pannut toimeen soitannollisen ja
tanssijais-iltaman, jossa läsnäolemasta Sidonie muutoin oli
vapauttanut hänen, "tietäen, että hänellä oli paljo työtä." Keskellä
hänen mietteitään ja haaveitaan jalomielisestä rikkaudesta, teki
tämä juhla, joka kaikui aina häneen asti, hänen kokonaan iloiseksi
ja ylpeäksi. Jonkinlaisella juhlallisuudella sysäsi hän auki raskaan
portin, joka oli raollaan vieraiden kulkua varten, ja tuolla,
puutarhan perällä, huomasi hän rakennuksen, jonka toinen kerros oli
loistavasti valaistu.
Varjoja kulki edestakaisin liehuvien uutimien takana, soittokunta,
jonka maseutuneet säveleet tuntuivat luoteelta ja vuokselta, näkyi
säestävän noiden salaisten ilmiöiden liikettä. Tanssittiin. Hetkeksi
loi Risler katseensa tuohon tanssijaisten varjokuva-näytelmään, ja
pienessä salin viereisessä suojassa tunsi hän Sidonien kuvan.
Hän seisoi suorana ylen uhkeassa pu'ussaan, kuni kaunis nainen,
kuvastimen edessä. Hänen takanaan pienempi varjo, epäilemättä
rouva Dobson, korjasi epäjärjestykseen joutunutta hametta, kaulaan
kiinnitettyä nauhasolmua, jonka pitkät häilyvät päät laskeutuivat
kuohkealle laahukselle. Tuo kaikki näkyi hyvin hämärästi, mutta
naisen viehkeys esiintyi noissa tuskin huomattavissa piirteissä, ja
Risler viipyi kauan katsellakseen.
Vastakohta ensimmäisessä kerroksessa oli silmiin pistävä. Siellä ei
ollut muuta valoa, kuin pieni lamppu syrenivärisessä makuusuojassa.
Risler huomasi tämän ja koska Fromontilaisten pikku tyttö oli ollut
sairas muutamia päiviä sitte, kävi hän levottomaksi, muisti rouva
Georgesin omituisen katsannon, kun tämä jälkeen puolen päivän kulki
nopeasti hänen sivuitse, palaisi takaisin ja meni ukko Akilleksen luo
kuulustelemaan.
Hänen huoneensa oli täysi. Ajurit lämmittelivät lieden ääressä,
juttelivat ja nauroivat, poltellen piippujaan. Rislerin tullessa
tapahtui suuri hiljaisuus, utelias, viekas, tarkasteleva hiljaisuus.
Varmaan oli puhuttu hänestä.
-- Onkos lapsi vielä sairas Fromontilassa?... kysyi hän.
-- Ei lapsi ole sairas. Mutta herra.
-- Vai herra Georges on sairas?
-- On. Hän sairastui tänä iltana kotiin tultuaan. Minä kävin lääkäriä
hakemassa vast'ikään... Hän sanoi, ett'ei se ole mitään, että herra
vaan tarvitsee levätä.
Ja kun Risler sulki oven, lisäsi ukko Akilles puolikovaan osaksi
pelkäävällä, osaksi rohkealla julkeudella, kuten alamainen, joka
samalla tahtoo tulla kuunnelluksi ja tuskin kuulluksi:
-- Niin! totta vie, ei sitä niin nyt _kikoteta_ ensimmäisessä
kerroksessa, kuin toisessa.
Nähkääs, mitä oli tapahtunut:
Fromont nuorempi, iltasella kotia tullessaan, oli tavannut vaimonsa
niin pakahtuneen, niin muuttuneen näköisenä, että hän aavisti
onnettomuutta. Mutta kahtena vuotena oli hän niin hyvin vakaantunut
petoksensa rankaisemattomuudessa, ettei hänelle johtunut kertaakaan
mieleen, että vaimonsa olisi voinut saada tiedon hänen käytöksestään.
Claire puolestaan, ollakseen häntä rasittamatta, oli niin
jalomielinen, ett'ei hän puhunut muusta kuin Savignysta.
-- Isoisä ei tahtonut, sanoi hän.
Poloinen, kalpeni hirmuisesti.
-- Minä olen hukassa... Minä olen hukassa... kertoi hän pari kolme
kertaa, kuin kuumeen houreissa; ja hänen unettomat yönsä, kauhea
ja viimeinen kohtaus, joka hänelle vast'ikään oli ollut Sidonien
kanssa estääkseen häntä toimeenpanemasta tätä juhlaa häviön aattona,
herra Gardinois'in kielto, kaikki nuo mullistukset, jotka seurasivat
toisiaan vuorotellen olivat häntä huolettaneet, yhtyivät todelliseksi
hermoretkeksi. Clairen kävi häntä sääli, hän pyysi hänen panemaan
maata ja asettui hänen vuoteensa viereen. Hän koetti puhutella
Georgesia, rohkaista häntä; mutta hänen äänellään ei ollut enää sitä
hellyyden osoitetta, joka levottaa ja vakuuttaa. Hänen liikkeissään,
tavassaan, miten hän kohotteli pielusta sairaan pään alle ja valmisti
hänelle rauhottavan juoman, asui välinpitämättömyys, omituinen
mielenraukeus.
-- Mutta olenhan saattanut sinut perikatoon! puhui Georges ajoittain,
ikäänkuin poistaakseen tuon kylmäkiskoisuuden, joka häntä vaivasi.
Claire teki kauniin, ylenkatseellisen liikkeen... Oi! Jospa Georges
ei olisi hänelle muuta tehnyt!
Lopuksi yhtä hyvin hänen hermonsa rauhoittuivat, kuume väheni ja hän
nukkui.
Claire jäi hänen luo valvomaan.
"Se on velvollisuuteni," ajatteli hän.
Hänen velvollisuutensa!...
Siinä hän nyt oli vastapäätä, tuota olentoa, jota hän niin sokeasti
oli jumaloinut, toivoen pitkää ja onnellista avio-elämää.
Sillä hetkellä alkoivat tanssiaiset käydä vilkkaimmiksi. Laipio
tärisi tahdin mukaan, sillä tanssia varten oli rouva Risler otattanut
kaikki peitot salin permannolta. Toisinaan myöskin kuului ääntä
ikäänkuin puuskittani, sitte tiheitä, kovia käsien taputuksia, josta
voi arvata vieraiden paljouden ja huoneiden täyteyden.
Claire mietiskeli. Hän ei menehdyttänyt itseään valituksiin ja
hyödyttömiin vaikerruksiin. Hän tiesi elämän olevan taipumattoman
ja ett'ei mitkään keinottelut voi hillitä sen välttämättömän
juoksun surullista johdonmukaisuutta. Hän ei kysellyt itseltään,
kuinka tuo mies oli voinut häntä niin kauan pettää, kuinka hän oli
oikun vuoksi voinut hävittää talonsa ilon ja kunnian. Se oli tehty
eikä mitkään mietiskelyt voineet poistaa, korjata korjaumatonta.
Mutta hänen huolensa koski tulevaisuutta. Uusi elämä kehittyi
hänen silmiensä eteen, synkkänä, ankarana, täynnä kieltäytymisiä
ja vaivoja; ja omituisella tavalla antoi häviö häneen rohkeutta,
ollenkaan häntä pelottamatta. Ajatus välttämättömästä muutosta
säästöillä, jotka olivat käytettävät ja työstä, johon Georgesin
ja ehkä hänenkin täytyi ryhtyä, pani omituista uutteruutta hänen
toivottomuutensa laimeaan tyynyyteen. Mikä raskas sielun taakka
hänellä oli oleva noista kolmesta lapsesta: äidistään, tytöstään ja
miehestään! Vastaavaisuutensa tunne esti häntä liiaksi heltymästä
onnettomuudestaan ja rakkautensa häviöstä; ja sen mukaan kuin hän
unhotti itsensä ajatellessaan heikkoja olentoja, jotka hänellä oli
suojeltavana, käsitti hän paremmin "uhraus"-sanan arvon, tuon sanan,
joka on niin epämääräinen välinpitämättömästi puhuttaessa, vaan niin
vakava, kun se käy säännöksi elämässä.
Sitäpä ajattelekin vaimo parka surullisen valvonnan, tuon ase- ja
kyynel-valvonnan aikana, jolloin hän varustaihe suureen taisteluun.
Sitäpä valaisikin tuo pikku salamielinen lamppu, jonka Risler
alahalta oli nähnyt, kuni tanssijaisten loistavista ruunuista
pudonneena tähtenä.
Levottomana ukko Akilleksen vastauksesta, aikoi kelpo Risler mennä
kotiaan huoneesensa, välttääkseen juhlaa ja vieraita, joista hän
huoli vähät.
Tällaisissa tapauksissa kulki hän pieniä palvelusväen portaita
myöten, jotka veivät rahastoon. Hän joutui siis työhuoneisin, joita
lumen heijastama kuutamo valaisi, kuni keskellä päivää, Niissä tuntui
vielä päivän työn ilmaa, ummehtunutta lämpöä täynnä talkki- ja
vernissa-höyryjä. Kuivatustelineille levitetyt paperit muodostivat
pitkiä, kajahtelevia käytäviä. Kaikkialla vetelehti lekeitä ja siellä
täällä huomiseksi valmiiksi ripustettuja mekkoja. Ei koskaan kulkenut
täällä Risler ilman mielihyvää.
Yht'äkkiä huomasi hän, tämän pitkän, aution huonerehdon päässä valoa
Planuksen konttoorista. Vanha rahaston hoitaja teki työtä vielä.
Kello yksi yöllä, todellakin tavatointa.
Rislerin ensimmäinen liike oli palata takaisin. Todellakin, siitä
saakka, kun hän joutui eripuraisuuteen Sigismundin kanssa, siitä
saakka kun tämä oli päättänyt näyttää häntä kohtaan äänetöintä
kylmyyttä, väitti Risler joutumasta yhteen hänen kanssaan. Hänen
loukattu ystävyytensä oli yhä poistanut hänet selityksestä; hän piti
jonkinlaisena ylpeytenä olla kysymättä Planukselta minkä tähden
hän oli vihoissaan. Kuitenkin tunsi Risler tänä iltana sellaista
ystävällisyyden ja sydämen vuodattamisen halua, olletikin kun oli
niin oiva tilaisuus saada olla kahden kesken vanhan ystävänsä kanssa,
ettei hän kokenutkaan häntä välttää, vaan astui uljaasti rahastoon.
Rahastonhoitaja istui siellä liikkumattomana paperilajien ja
suurten selailtujen kirjain keskellä, joista muutamia oli luistanut
lattiallekin. Isäntänsä sisään tullessa ei hän nostanut silmiäänkään.
Hän oli tuntenut Rislerin askeleet. Tämä, hiukan aavistellen, epäröi
hetkisen; sitte sysäsi häntä yksi noista salaisista jousista,
joita jokaisessa löytyy ja jotka kaikesta huolimatta, vievät hänen
kohtalonsa tielle, ja hän astui suoraan kassan ristikolle:
-- Sigismund... sanoi hän vakavalla äänellä.
Vanhus nosti päätään ja näytti sorrettuja kasvojaan, joita myöten
juoksi kaksi suurta kyyneltä, ensimmäiset ehkä, joita tuo numeromies
i'ässään vuodattanut oli.
-- Sinä itket, vanha mies?... Mikä sinun on?
Ja liikutettuna ojensi kelpo Risler kättä ystävälleen, joka nopeasti
veti omansa takaisin. Tämä peräyttämisen liike oli niin vaistomainen,
niin rutto, että Rislerin koko mielenliikunto muuttui harmiksi.
Hän suoristihe ankarasti:
-- Minä ojennan sinulle kättä, Sigismund Planus, sanoi hän.
-- Ja minä en sinulle anna kättä... virkkoi Planus, nousten ylös.
Seurasi kauhea äänettömyys, jonka aikana kuului ylähältä kumeaa
soittoa ja töminää, tuota raskasta, outoa töminää tanssin
tärisyttämästä lattiasta.
-- Miksikä kiellät antamasta minulle kättä? kysyi suoraan Risler,
ristikon, johon hän nojasi, vavistessa metallimaisella tärinällä.
Sigismund seisoi hänen vastassaan, molemmat kädet pöydällä, ikäänkuin
lausuakseen kohdalleen ja pontevasti, mitä hän aikoi vastata:
-- Miksikä?... Siksi, että olette hävittäneet talon, siksi, että
kohta, samalta paikalta, jossa te nyt olette, pankista tullaan
hakemaan sata tuhatta francia ja että, teidän takia, minulla ei ole
penniäkään kassassani... siksipä juuri!
Risler oli kuin puulla päähän lyöty:
-- Minä hävittänyt talon, minä?... minäkö?
-- Pahemmin vielä, herra... Olette saattaneet sen häviöön vaimonne
kautta; ja olette tahtoneet hyötyä meidän häviöstämme ja teidän
epäkunniastanne... Oi! kyllä minä kujeenne näen, kyllä niinkin!
Rahat, joita vaimonne on petkuttanut onnettomalta Fromont'ilta,
Asnières'in huvila, tiamantit ja muut, kaikki on pantava hänen
nimelleen, suojaan onnettomuuksilta; ja te epäilemättä luulette
voivanne vetäytyä asioista nyt.
"Oi!... Oi!..." sanoi Risler sammuneella tai pikemmin kuristetulla
äänellä, riittämättömällä lausumaan kaikkia hänen ajatuksiaan; ja
niin änkyttäessään, veti hän ristikkoa puoleensa niin ankarasti, että
siitä repesi palanen. Viimeiseksi hän horjahti, vieri lattialle ja
oli siinä liikkumatoinna, äänetöinnä, säilyttäen vaan siinä, mitä
hänessä vielä oli elävää, lujan tahdon olla kuolematta, ennenkuin oli
puhdistunut. Varmaan oli tämä tahto kovin valtava; sillä sill'aikaa
kuin hänen ohimonsa jyskyttelivät, veren vasaroimana, joka sinisti
hänen kasvojaan, sill'aikaa kuin hänen korvansa humisivat ja silmänsä
verhottuina näyttivät kääntyneen yhä tuota hirveätä tuntematointa
kohti, sanoi poloinen itselleen käsittämättömällä äänellä, äänellä
haaksirikkoisten, jotka puhuvat suu täynnä vettä, myrskyävässä
tuulessa: "täytyy elää... täytyy elää..."
Kun tajunta häneen palasi, istui hän sohvalla, johon työväki
sulloutuu istumaan maksupäivinä. Takkinsa oli lattialla,
kaulahuivinsa auki, paidan oli Sigismund halaissut kynäveitsellään.
Onneksi oli hän haavoittanut kätensä temmatessaan ristikkoa; verta
oli vuotanut runsaasti, ja se seikka pelasti hänen halvauksesta.
Avattuaan silmänsä huomasi hän vieressään Sigismundin ja rouva
Georgesin, jota rahaston hoitaja oli käynyt hakemassa, pulassaan.
Kohta kuin Risler voi puhua, kääntyi hän rouva Georgesin puoleen
äänellä:
-- Onko totta, rouva Chorche, onko totta, mitä minulle kerrottiin.
Hänellä ei ollut rohkeutta pettää ja käänsi pois silmänsä.
-- Siis jatkoi onnetoin, siis talo on hukassa, ja minä...
-- Ette, Risler hyvä... Ette te...
-- Vaimoni, eikö niin? Oi, se on hirmuista... Vai siten olen siis
maksanut teille kiitollisuudenvelkani... Mutta, te, rouva Chorche, te
ette ole toki voinut uskoa minua osalliseksi tuohon häväistykseen?...
-- En, ystäväni, en, rauhoittukaa... Minä tiedän teidän olevan
rehellisimmän miehen maan päällä.
Risler katseli häntä hetkisen, värisevin huulin, kädet ristissä,
sillä tuon suoran luonteen kaikessa mielen ilmaisemisessa oli jotakin
lapsellista.
-- Oi, rouva Chorche, rouva Chorche... jupisi hän... Kun ajattelen
minun saattaneen teidät perikatoon...
Tuossa kovassa iskussa, joka koski häneen ja erittäinkin oli sattunut
hänen sydämeensä, joka oli täynnä rakkautta Sidonieta kohtaan, oli
hänen mielestään, pää asia Fromontin huoneen raha-asiain perikato,
jonka syy oli hänen sokeutensa vaimoaan kohtaan. Yht'äkkiä nousi hän
sukkelaan ylös.
-- Siis, sanoi hän, elkäämme heltykö... Tilimme ovat suoritettavat...
Rouva Fromont pelästyi.
-- Risler, Risler... minne menette?
Hän luuli Rislerin aikovan mennä Georgesin luo. Risler sen käsitti
ja hymyili halveksivan ylpeästi: -- Olkaa huoleti, rouva... Herra
Georges saapi maata rauhassa... Minulla on muuta kiireempää tehtävää
kuin kostaa aviomiehen kunniaani. Odottakaa minua täällä... minä
tulen takaisin.
Hän hyökkäsi ulos pieniä portaita myöten; ja, uskollisena sanalleen,
jäi Claire kahden kesken Planuksen kanssa kovana ja epätietoisena
hetkenä, jommoiset hetket tuntuvat vielä pitemmiltä kaikenlaisten
arvostelujen tähden, jotka silloin mielessä pyörivät.
Muutaman hetken kuluttua, kuului nopeita askeleita, vaatteen
kahina täytti kapeat ja pimeät portaat. Sidonie näkyi ensiksi,
tanssijaispu'ussa, muhkeana ja niin vaaleana, että kaikkialla hänen
ulealla ihollaan tuikkivat hohtokivet näkyivät enemmän eläviltä
kuin hän, kylvettyinä kylmälle marmori patsaalle. Hengästyminen
tanssista, vapiseminen mielen liikutuksesta ja pikaisesta
juoksusta pudistivat koko hänen ruumistaan, ja hänen keveät
nauhansa, sepaluksensa, kukkansa, uhkea pukineensa surkastuivat
hänen ympärillään traagillisesti Risler seurasi häntä, kantaen
lippaita, arkkusia, papereita. Tultuaan kotiinsa oli hän hyökännyt
vaimonsa kirjoituspöydän kimppuun, oli ottanut kaikki, mitä
siellä oli kallisarvoista, jalokivet, korkopaperit, Asnières'in
huvilan kauppakirjan; sitte, huoneen kynnykseltä, kutsui hän hänet
tanssijaisista kovalla äänellä:
-- Rouva Risler!...
Tämä oli juossut hänen luo hyvin sukkelaan, ilman että tuo äkkinäinen
kohtaus ollenkaan oli häirinnyt vieraita, jotka silloin olivat
iloisimmillaan. Nähdessään miehensä seisovan hänen kirjoituspöytänsä
edessä, jonka laatikot olivat auki, murretut, ylös alaisin lattialla
tuhansine kaluineen päivineen, joita ne sisälsivät, käsitti hän, että
jotakin hirveätä oli tapahtunut.
-- Tulkaa pian, sanoi Risler, minä tiedän kaikki.
Hän tekeytyi viattomaksi ja kopeaksi; mutta Risler tarttui hänen
käsivarteensa niin tuimasti, että Franssin sanat muistuivat
hänen mieleensä: "Hän siitä kuolee ehkä, mutta teidät hän tappaa
ensin..." Koska hän pelkäsi kuolemata, antoi hän viedä itsensä ilman
vastarintaa, eikä hänellä ollut rohkeutta valehdellakaan.
-- Minne me menemme? kysyi hän matalalla äänellä.
Risler ei vastannut, mitään. Sidoniella ei ollut aikaa muuta, kuin
heittää paljaille hartioilleen, itsestään huolta pitävä kun hän aina
oli, keveän tyllihuivin; ja Risler veti, tai pikemmin survasi hänet
rahaston portaille, joita hän astui samalla kuin Sidonie, aivan hänen
kintereissään, peläten saaliinsa karkaavan häneltä.
-- Kas tässä, sanoi hän sisään tullessaan...
Me olemme varastaneet, me annamme takaisin...
Ota, Planus, kyllä tästä kaikesta voi rahaa tehdä... Ja hän pani
rahaston hoitajan pöydälle kaiken tuon komean saaliinsa, jota hänen
kätensä olivat täynnä, naisten koristeita, pieniä veikistelemisen
esineitä, karttapaperikääryjä.
Sitte kääntyi hän vaimonsa puoleen:
-- Ja nyt hohtokivenne... Pian, joutuun...
Tämä kävi hitaasti toimeen, aukaisi vastentahtoisesti
käsiranteiden ja korvarenkaiden jouset, ja erittäinkin komean
tiamantti-kaulanauhansa, jossa hänen nimensä alkukirjain, -- säihkyvä
S, -- näytti nukkuvalta käärmeeltä, vankina kultakehässä. Risler,
josta tämä kävi liian hitaasti, mursi rutosti hauraat ha'at. Komeat
esineet kirkuivat hänen sormissaan, kuin rangaistuina ikään.
-- Nyt minun vuoroni, sanoi hän sitte... minun on myöskin kaikki
annettava... Tässä lompakkoni... Mitäs mulla vielä on?... mitäs
mulla vielä on?...
Hän haki, kaiveli taskujaan kuumeen tapaisesti.
-- Niin! kelloni... Vitjoneen siinä on tuhannen francia...
Sormukseni, vihkimä-sormukseni... Kaikki kassalle, kaikki. Meillä
on satatuhatta francia maksettavana tänä aamuna... Päivän tultua on
ryhdyttävä toimeen, myömään, muuttamaan kaikki rahaksi. Tunnen erään,
joku haluaa ostaa Asnières'in huvilan. Kauppa on oitis tehtävä.
Hän puhui ja toimi yksin. Sigismund ja rouva Georges katselivat
häntä niitäkään sanomatta. Sidonie taas näytti tarmottomalta,
tajunnottomalta. Kylmä ilma, joka tuli puutarhasta pienen oven
kautta, joka oli raollaan, Rislerin pyörtymisestä saakka, pani hänet
värisemään, ja koneen tapaisesti kääri hän ympärilleen vyöhyensä
poimut, silmät tuijottaen, hajamielisenä. Kuuliko hän ainakin soiton,
joka ajoittain kajahteli, ikäänkuin kamalana ironiiana, tanssivien
raskaan jyskeen seuraamana?... Rautainen käsi, joka koski häneen,
herätti hänen äkkiä huumauksesta. Risler tarttui hänen olkavarteensa
ja vei hänen osakkaansa vaimon eteen:
-- Polville, sanoi hän. Rouva Fromont poistui, kielsi. -- Ei, ei,
Risler, ei niin.
-- Täytyy, sanoi leppymätöin Risler... Palautus, parannus...
Polville siis, katala!... Ja vastustamattomalla liikkeellä heitti
hän Sidonien Clairen, jalkojen juureen, sitte, pitäen häntä yhä
käsivarresta kiinni:
-- Kertokaa minun jälkeeni sanasta sanaan, mitä minä sanon "Rouva..."