II.

Havaintoja.

-- Ahaa! kas, Sigismund... Kuinka jaksatte, isä Sigismund? Entä

asiat?... Käykö teillä hyvin?

Vanha rahastonhoitaja hymyili hyvänsävyisesti, pisteli kättä

isännälle, hänen vaimolleen ja veljelleen, ja puhellessaan

katseli uteliaana ympärilleen. Tämä tapahtui seinäpaperitehtaalla

Sain-Antoinen etukaupungissa vähäisten Prochassonilaisten

luona, joiden kilpailu alkoi käydä pelottavaksi. Nämä Fromontin

kauppahuoneen entiset palvelijat, jotka olivat ruvenneet omiin

asioihin, olivat alkaneet hyvin pienesti ja vähitellen tulleet

saamaan itselleen aseman seudulla. Fromont vainaja oli heitä kauan

aikaa kannattanut rahalainoilla, ja tämä seikka synnytti molempien

huoneiden kesken ystävällisiä suhteita. Tilin jäännös -- kymmenen tai

viisitoista tuhatta francia -- oli jäänyt lopullisesti sovittamatta,

sillä tiedettiin, että Prochassonilaisilla rahat olivat hyvissä

käsissä.

Todellakin oli mieltä levottavaa nähdä heidän tehtaansa. Savutorvet

ravistelivat kopeasti töyhtöjään. Kovasta työn pauhusta tuntui,

että tehdas oli täydessä toimessa. Rakennukset olivat hyvässä

kunnossa, ikkunat kirkkaat, kaikki näytti vilkkaalta, hilpeältä

ja säännölliseltä, ja kassanristikon takana istui tarkastavana

ja hartaana laskien pitkiä lukuriviään toisen veljen vaimo,

yksinkertaisesti puettuna, hiukset silitettyinä ja arvokas katsanto

kasvoilla.

Sydämessään ajatteli vanha Sigismund katkerasti erotusta, joka

oli muinoin niin äveriään, nyt vaan entisellä maineellaan elävän,

Fromontin kauppahuoneen ja yhä kasvavan vaurauden välillä

laitoksessa, joka oli hänen silmiensä edessä. Hänen vaaniva katseensa

tunki pienempiinkin nurkkiin, etsien virhettä, moitittavaa paikkaa,

ja koska hän ei mitäkään löytänyt, kouristi se hänen sydäntään, antoi

hänen hymylleen jotakin epäoikeaa ja levotointa.

Erittäinkin vaivasi häntä se, millä tavoin hän vaatisi isäntäinsä

rahat, näyttämättä kassan pulaa. Mies parka oli olevinaan

käytökseltään vapaan ja huolettoman näköinen, niin että oikein

sydämeen koski... Asiat, näet, kävivät hyvin... varsin hyvin...

Hän poikkesi pikimältään heille, koska muka tuli siihen kaupungin

osaan... Tuo kaikki on luonnollista, eikö niin? Mielelläänhän sitä

tapaa vanhoja ystäviä...

Mutta kaikki nämä johdatukset ja mutkat, jotka kävivät yhä

laajemmiksi, eivät vieneet häntä sinne, johon hän tahtoi; päinvastoin

ne syrjäyttivät hänen ajatuksestaan, ja luullen näkevänsä hämmästystä

kuulijoidensa silmissä, hän lopuksi hämmentyi, änkytteli, joutui

ymmälle, vihdoin viimein otti lakkinsa ja käkesi lähtemään pois.

Ovella hänellä äkkiä muistui mieleen:

-- Niin vainkin, koska olen täällä.

Ja hän vilkutti hiukan silmäänsä, kokien näyttää viekkaalta, vaan

näyttikin hyvin surkuteltavalta.

-- Koska olen täällä, niin jospa päättäsimme vähän tuon vanhan tilin.

Molemmat veljekset ja nuori vaimo, joka istui konttorissa, katselivat

hiukan toisiaan, mitäkään ymmärtämättä:

-- Tilit? Mitkä tilit?

Sitte rupesivat kaikki kolme nauramaan yht'aikaa ja sydämen

pohjasta, ikäänkuin tuo olisi ollut liika tuimaa pilaa vanhalta

rahastonhoitajalta. Hiton ukko Planus, kah!... Hänpä, vanha parka

nauroi myöskin! Hän nauroi ilman että häntä naurattikaan nauroi vaan

muiden muassa.

Vihdoin selitettiin asia. Fromont nuorempi oli itse käynyt puoli

vuotta sitte hakemassa rahat, jotka olivat jääneet heidän käsiinsä.

Sigismund tunsi alistuvansa. Kuitenkin oli hänellä kylliksi rohkeutta

vastata:

-- Niinhän! se on totta, se. Minä olen ihan unhottanut... Kah,

toden perään, Sigismund Planus käy vanhaksi... Alaspäin mennään

lapsukaiseni, alaspäin mennään...

Ja kelpomies meni matkoihinsa pyyhkien silmiään, joissa vielä

helmeili suuret kyyneleet tuosta äskeisestä naurunpuuskasta. Hänen

takanaan nuoret katselivat toisiaan pyöritellen päätä. He olivat

käsittäneet.

Vanhaa rahastonhoitajaa huumasi saamansa isku niin, että hänen, ulos

päästyään, täytyi istuutua penkille. Kas senpä tähden ei Georges

ottanut rahaa kassasta. Hän toimitti keräyksensä itse. Mitä oli

Prochassonilaisilla tapahtunut, oli varmaan tapahtunut myöskin

muualla. Siis oli ihan joutavaa antautua uusiin nöyrytyksiin. Niin,

mutta maksupäivä, maksupäivä! Se ajatus lisäsi hänelle voimia: Hän

pyyhki hiestynyttä otsaansa ja lähti matkalle koettaakseen vielä,

erään heidän ostajainsa luona etukaupungissa. Vaan tälläpä kertaa hän

ryhtyi varakeinoihin, ja kynnykseltä, sisään astumatta, huusi hän

rahastonhoitajalle.

-- Hyvää päivää ukkoseni... Antakaapa, olkaa hyvä, pikku tieto...

Hän piti ovea ra'ollaan, puistaen kädellään ripaa.

-- Mihinkäs aikaan me päätimme viimeisen tilimme? Olen unhottaa

kirjoittaa kirjaan.

Oi! siitä oli kauan, hyvin kauan sitte, kun tili oli päätetty.

Fromont nuoremman kuitti oli syyskuulta. Siitä oli viisi kuukautta.

Ovi sulkeutui äkkiä.

Kaksi jo! Näköään olisi kaikkialla samoin.

"Voi, herra Chorche, herra Chorche..." jupisi Sigismund parka, ja

hänen jatkaessaan matkustustaan selkä kyyryssä, vapisevin jaloin,

kulkivat rouva Fromont nuoremman ajoneuvot aivan hänen läheltä,

ohjaten kulkuaan Orleans'in asemalle; mutta Claire ei nähnyt ukko

Planusta enemmän, kuin hän, vast'ikään kotoa lähtiessään, oli nähnyt

herra Chèbenkään pitkää päällystakkia ja kuuluisan Delobellen lakkia,

hekin kaksi maksupäivän marttiiraa, jotka kääntyivät kukin kulmastaan

Vieilles-Haudriettes'in kadulle, tehdas ja, Rislerin rahakukkaro

matkansa määränä. Nuori vaimo oli liika ystävällisissä mietteissä

katsoakseen kadulle.

Ajatelkaahan! Se on hirmuista. Mennä pyytämään satatuhatta francia

herra Gardinoisilta, mieheltä, joka kehui, ett'ei hän ollut koskaan

ottanut eikä antanut lainaksi penniäkään elämässään, joka kertoi

tuon tuostakin, että kerran kun hänen täytyi pyytää neljäkymmentä

francia isältään ostaakseen itselleen housut, hän oli maksanut

nuo neljäkymmentä francia vähittäin takaisin. Kaikkien, jopa

lastensakin suhteen, seurasi ukko Gardinois oppiaan raatelevasta

kitsaudesta, jota maa, tuo kova ja niille, jotka sitä viljelevät,

usein kiittämätöin maa, näyttää tyrkyttäneen kaikkiin talonpoikiin.

Suunnattomasta omaisuudestaan ei mies, eläessään, mielinyt mitäkään

antaa omaisilleen.

-- He saavat omaisuuteni, kunhan kuolen, saneli hän usein.

Seuraten tätä perusajatusta oli hän naittanut tyttärensä, äidin-rouva

Fromontin, ilman niitäkään myötäjäisiä, ja myöhemmin hän ei antanut

anteeksi vävylleen, että tämä oli hankkinut varallisuutensa ilman

mitäkään apua hänen puoleltaan. Se, näet, oli vielä, yksi tuon sekä

turhanpäisen että omanvoiton pyytävän luonteen ominaisuuksia, että

hän tahtoi, että jokainen olisi tarvinnut hänen apuaan ja kumartanut

hänen rahojensa tähden. Kun Fromontilaiset iloitsivat hänen läsnä

ollessaan onnellisesta käänteestä, jonka heidän asiansa alkoivat

ottaa, hymyilivät hänen pienet, siniset veitikkamaiset ja viekkaat

silmänsä pilkallisesti ja hänen sanoissaan: "perästä kuuluu" asui

poljento, joka oikein ihoa karmi. Toisinaan myöskin, iltaisin

Savignyssa, kun puisto, kujat, kartanon siniset vuolukatot, tallien

punaiset tiilet, lammet ja vesilaitokset kimaltelivat mailleen

menevän auringon kultaisessa hohteessa, sanoi tuo kummallinen

nousukas, silmäiltyään ympärilleen, kovaan lastensa läsnä ollessa:

-- Se minua lohduttaa kerran kuullessani, ett'ei yksikään omaisistani

ole kyllin rikas pitämään hovia, jonka ylläpito maksaa viisikymmentä

tuhatta francia vuodessa.

Kuitenkin olisi ukko Gardinois, tuon hellyyden ohessa, jota isoisät,

kaikkein kuivimmatkin, löytävät sydämensä pohjalta, kernaasti

tahtonut lellitellä tyttärensä tytärtä. Mutta Clairella oli jo

pikkuisenakin voittamatoin vastatuntoisuus vanhan talonpojan sydämen

kovuutta ja kunnianhimoista itsekkäisyyttä kohtaan. Ja sitte, kun

rakkaus ei pane siteitä niiden väliin, joita kasvatuksen erilaisuudet

eroittavat, kasvaa vastatuntoisuus tuhansissa muodoissa. Clairen

naimisiin mennessä Georges'in kanssa, oli ukko sanonut rouva

Fromontille:

-- Jos tyttäresi tahtoo, saapi hän minulta ruhtinaallisen lahjan:

mutta hänen pitää se minulta pyytää. Eikä Claire saanut mitään, kun

hän ei tahtonut mitään pyytää.

Sepä nyt rangaistusta, tulla kolmea vuotta myöhemmin, anomaan sataa

tuhatta francia muinain ylenkatsotulta jalomieliseltä antajalta,

tulla nöyrtymään, rinnustelemaan loppumattomia saarnoja, typerää

irmailemista vastaan, joka kaikki oli höystetty berrieläisillä

piloilla, maalaisilla sanoilla ja puheenparsilla, ylimalkaan

todenperäisillä, vaan ahdasmielisten, ja loogillisten ihmisten

keksimillä, jotka jokapäiväisen maakielensä tähden loukkaavat, ihan

kuin alhaisemman solvaus.

Claire parka! Hänen miehensä, hänen isänsä olivat nöyrtyvät hänen

kauttaan. Tunnustettava oli toisen menestymättömyys ja kukistus,

joka uhkasi toisen perustamaa kauppahuonetta, josta hän eläessään

ylpeillyt oli. Ajatus, että hänen oli puolustettava kaikkia, mitä

hän enin maailmassa rakasti, oli sekä hänen väkensä ja samalla hänen

heikkoutensa.

Kello oli yksitoista, kun hän saapui Savignyyn. Koska hän ei ollut

ilmoittanut kellekään tulostaan, ei hovin vaunuja ollut asemalla ja

hänen täytyi kulkea matka jalkaisin.

Kylmä ali ankara, tie kova ja kuiva. Pohjatuuli puhalteli vapaasti

hedelmättömillä tasangoilla ja joella, jossa se laantui ilman

estettä lehdettömien puiden väliin. Matalan taivaan alla näytti

kartano ikäänkuin kehittävän auki pitkiä muuri- ja häkki-riviään,

jotka erottivat sen ympäröivistä kedoista. Kattojen vuolukivet

olivat yhtä synkät, kuin taivas, jota ne kuvastivat; ja koko tuo

uhkea, talven muuttama kesä-asunto, yrmeänä, mykkänä, ilman yhtäkään

lehteä puissa tahi kyyhkyläistä katolla, ei näyttänyt säilyttäneen

muuta elävää, kuin vesistöjensä kostean väräjämisen ja vaikerruksen

isoissa poppeleissa, jotka kumartuivat kohti toisiaan, ravistellen

latvoihinsa vatvottuja harakan pesiä.

Kaukaa näytti Clairesta hänen nuoruutensa asunto tylyltä ja

surulliselta. Hänestä tuntui, kuin Savigny olisi katsonut häneen

kylmillä, ylimyksellisillä kasvoilla, joita se näytti valtatielle

kulkeville, jotka seisattuivat porttien rautaristikkojen taa.

Oi, hirveätä näköä!

Eipä kuitenkaan niinkään hirveä. Sillä Savigny suljetun talon

muotoineen näkyi hänelle sanovan: "Mene pois... elä tule sisään..."

Ja jos Claire olisi tahtonut sitä kuunnella, olisi hän luopuen

aikeestaan puhutella isoisää, palannut hyvin sukkelaan Parisiin

säilyttämään elämänsä lepoa. Mutta hän ei sitä ymmärtänyt, lapsi

raiska, ja tuo suuri New-foundlandilainen, joka hänen oli tuntenut,

tulla hyppi karisseiden lehtien yli hänen vastaansa ja läähötteli

sisään käytävän portilla.

-- Hyvää päivää Françoise... missä isoisä on? kysyi nuori vaimo

puutarhurittarelta, joka tuli hänelle aukaisemaan, nöyränä,

teeskentelevänä, vavisten, kuten kaikki hovin palkolliset tuntiessaan

olevansa isännän katseen alaisina.

Isoisä oli konttorissaan, pienessä sivurakennuksessa, joka

ei ollut yhteydessä pääasunnon kanssa ja jossa hän vietti

päivänsä kaivelemalla koteloissa, kaapeissa ja suurissa,

viheriäselkäisissä kirjoissa virkavaltaisen kiihkolla, jonka hän

oli saanut alkuperäisestä tietämättömyydestään ja haaveenomaisesta

vaikutuksesta, jonka häneen muinoin oli tehnyt hänen syntymäkylänsä

kirjurin työhuone.

Nyt oli hän siellä suljettuna vartijansa, jonkinlaisen vakojan, ja

palkatun ilmiantajan kanssa, joka ilmoitti hänelle kaikki, mitä

seudulla tapahtui ja puhuttiin...

Hän oli isännän suosikki. Nimensä oli Fouinat ja hänen lituskainen,

pahanilkinen ja verenhimoinen päänsä muistuttikin näätää (la fouine),

josta hänen nimensä johtui.

Nähdessään tyttärensä tyttären, vaaleana ja vapisevana tuskissaan,

käsitti ukko, että tekeillä oli jotakin tähdellistä ja tavatointa,

ja teki merkin Fouinatille, joka katosi, pujahti raollaan olevasta

ovesta, ikäänkuin hän olisi mennyt seinästä sisään.

-- Mi sun on, tyttinen?... oothan ihan _mullistunut_, kysyi isoisä,

istuessaan kauhean ison työpöytänsä takana.

_Mullistunut_ merkitsi hänen sanakirjassaan levotoin, hurja, nurja,

ja sopi täydellisesti Claireen. Hänen pikainen käyntinsä kylmässä

ilmassa tasangolla, ponnistuksensa päästä perille antoivat hänen

kasvoilleen, jotka olivat vähemmin vakaat, kuin tavallisesti, oudon

osoitteen. Ilman että ukko häntä vähääkään kehoitti, tuli hän häntä

syleilemään ja istui valkean eteen, jossa halot, kuivan sammaleen

ja puiston käytäviltä kerättyjen männyn käpyjen joukossa, paloivat

iloisesti räiskien, mahlan kihistessä. Hän ei ottanut edes aikaa

karistaakseen härmää, joka helmeili hänen harsollaan, ja lausui

oitis, uskollisena päätökselleen, sisään tultuaan, käyntinsä syyn,

ennenkuin antaisi itseensä vaikuttaa tuon pelon ja kunnioituksen

ilmapiirin, joka ympäröi isoisää, teki hänestä jonkinlaisen

hirvittävän jumalan.

Hän tarvitsi rohkeutta, ett'ei joutuisi hämille, keskeyttyisi tuon

kirkkaan katseen edessä, joka häntä tähysteli, hänen ensimmäisistä

sanoistaan saakka häijyn riemun elähyttämänä, -- tuon ankaran suun

edessä, jonka kiinnitetyt pielet näyttivät vasituisen mykkyyden,

itsepäisyyden ja kaiken tunteellisuuden kieltämisen sulkemilta.

Hän laski yhteen kyytiin loppuun asti, kunnioitettavana, ilman

nöyrtymistä, salaten mielenliikutustaan, vahvistaen äänensä puheensa

todenperäisyydellä. Tosiaankin, nähdessään heidät toinen toisensa

vastassa -- ukko, kylmänä, levollisena, loikovana nojatuolissaan,

kädet harmaavillaisen mekkonsa taskussa, Claire, tarkastavana

pienimpiäkin sanoja, jotka hän lausui, ikäänkuin jokainen niistä

olisi voinut hänet tuomita syylliseksi tahi vapauttaa -- ei olisi

koskaan voinut sanoa, että se oli lapsi isoisänsä edessä, vaan

pikemmin kanteenalainen tutkijatuomarin edessä.

Ukko Gardinois'in ajatus oli aivan hänen voittonsa ilon ja

ylpeyden vallassa. Kas siinäpä vihdoin ovat voitetut, nuo kopeat

Fromontilaiset! Tarvittiinpa vihdoinkin ukko Gardinois'ia.

Turhamielisyys, hänen valtava intohimonsa, paisui yli väkistenkin

koko hänen käytöksessään. Kun Claire oli lopettanut, otti hän puheen

vuoron, alkoi luonnollisesti sanoilla: "minä olin varma siitä...

sanoinhan minä sen... tiesinhän minä hyvin, että perästä kuuluu..."

ja jatkoi samalla halvalla, loukkaavalla äänellä lopettaakseen

ilmoittamalla, että "hänen hyvin tunnettuihin perusaatteihinsa

nähden" hän ei lainaisi penniäkään.

Silloin puhui Claire lapsestaan, miehensä nimestä, joka oli samalla

hänen isänsäkin nimi, ja vararikosta, joka oli hänet häpäisevä. Ukko

pysyi yhtä kylmänä, yhtä leppymättömänä, ja käytti hänen nöyryyttään

nöyryyttääkseen häntä vieläkin enemmän; sillä hän oli sitä kelpo

maalaisheimoa, joka, kun vihollinen on kaatunut, ei heitä sitä

koskaan jättämättä sille naarmuja kasvoihin saappaansa nauloista.

-- Kaikki, mitä sinulle voin sanoa, tyttiseni, on, että Savigny on

teille avoin... Tulkoon miehesi tänne. Minäpä juuri tarvitsenkin

kirjurin. Georges saa hoitaa kirjani kahdestatoista sadasta francista

vuodessa ja elatuksesta kaikille... Tarjoa tämä hänelle minun

puolestani, ja tulkaa...

Claire nousi ylös harmissaan. Hän oli tullut hänen luo tyttärenä ja

tämä otti hänen vastaan kerjäläisenä, jumalan kiitos! siihen asti he

eivät vielä olleet joutuneet.

-- Luuletko? virkkoi herra Gardinois, julmasti vilkuttaen silmiään.

Vavisten astui Claire ovelle päin, mitäkään vastaamatta. Ukko

seisatti hänen liikkeellä.

-- Ole varoillasi, sinä et tiedä, mitä kiellät... Sinun hyväksesi,

kuulehan, esittelen, että miehesi tulisi tänne... Sinä et tiedä,

minkälaista elämää hän siellä viettää... Sinä et sitä tiedä, ihan

varmaan, muutoin et tulisikaan minulta pyytämään rahaani menemään

sinne, minne omasi on mennyt... Niin! Minäpä kyllä tunnen miehesi

asiat. Minulla on poliisini Parisissa ja Asnières'sakin, samoin kuin

Savignyssa... Minä sen tiedän, mihin hän kuluttaa yönsä ja päivänsä,

tuo velikulta; enkä minä tahdo, että rahani menisivät semmoisiin

paikkoihin, joihin hän menee. Se ei ole kyllin siistiä rehellisesti

ansaituille rahoille.

Claire aukaisi hämmästyneenä silmänsä suureksi, tuskalla tuntien,

että hirmuinen näytelmä sillä hetkellä alkoi hänen elämässään,

ilmestyen kanteiden pienestä halvasta portista, Ukko jatkoi

ilkkuisasti:

-- Sillä on ylpeät maitohampaat, tuolla pikku Sidoniella,

-- Sidonie!

-- Totta perin, sitä pahempi. Tulin sanoneeksi nimen... Muutoin,

olisithan sen kuitenkin joskus saanut tietää... Ihmeellistäkin, että

siitä asti... Mutta te naiset, te olette niin turhanpäisiä... Että

teitä voi pettää, se on varmaan viimeinen ajatus, joka johtuisi

päähänne... Niinpä vain; sillä lailla se on. Sidonie se on, joka

häneltä kaikki on haaskannut... miehensä suostumuksella, sitä paitse.

Ja säälittä kertoi hän nuorelle vaimolle, mistä rahat tulivat

Asnières'in huvilaan, hevosiin, vaunuihin, ja kuinka heidän soma

pikku pesänsä Gabrielin kadun varrella oli sisustettu. Hän selitti

ja määritteli tarkalleen kaikki. Näkyi, että hän, saatuaan uuden

tilaisuuden harjoittaa vakoilemiskiihkoaan, oli sitä laajalti

käyttänyt hyväkseen; ehkäpä myös oli kaiken tuon pohjalla hämäränä

salainen kaiho hänen pikku Chèbeään kohtaan, harmi vanhojen päivien

rakkaudesta, joka aina oli jäänyt tunnustamattomaksi.

Claire kuunteli häntä mitäkään sanomatta ja soma uskomattomuuden hymy

huulilla. Tämä hymy kiihotti vanhusta, kannusti hänen ilkeyttään...

Vai niin! et usko minua... Tahdot vai todistuksia... Ja hän

antoi niitä, lisäsi niitä, seuloi ikäänkuin veitsen iskuja hänen

sydämeensä. Clairen muka ei tarvinnut muuta, kuin mennä Darchesin,

la Paix'in-kadun hohtokivien myöjän luo. Kaksi viikkoa sitte oli

Georges ostanut sieltä kolmekymmentä tuhatta francia maksavan

timanttikoristuksen. Se oli Sidonien joululahja. Kolme kymmentä

tuhatta francia tiamantteihin, vararikkoa tekemäisillään!

Hän olisi voinut puhua koko päivän ilman että Claire olisi häntä

keskeyttänyt. Claire tunsi, että vähinkin ponnistus olisi saanut

tulvimaan kyyneleet, joita hänen silmänsä olivat täynnä, ja hän

tahtoi hymyillä sitä vastoin, hymyillä loppuun asti, hän, tuo rakas

ja uljas olento. Toisinaan vaan hän katseli tielle päin. Hänen oli

kiire lähteä ulos, paeta tuota häijyä ääntä, joka häntä vainosi

armahtamatta.

Vihdoin ukko taukosi; hän oli puhunut loppuun, Claire kumarsi ja

lähti ovelle päin.

-- Menetkö jo pois?... Kuinka olet kiireissäsi... sanoi isoisä

seuratessaan häntä ulos.

Itse asiassa oli hän hiukan näpeillään julmuudestaan.

-- Etkö tahdo syödä aamiaista minun kanssani?

Hän vastasi _ei_ päällään, voimatta lausua yhtään sanaa.

-- Odotahan ainakin, että valjastetaan... saatetaan sinut asemalle.

Ei, yhä ei.

Ja hän jatkoi käyntiään, ukko kinterillä.

Suorana, kopeana, kulki hän niinikään pihan poikki, joka oli täynnä

lapsuuden muistoja, kertaakaan kääntymättä. Ja yhtä kaikki, kuinka

monta iloista naurunkajahdusta, kuinka monta auringon sädettä

nuoruuden ajalta oli pysynyt pienimmässäkin hiekanjyvässä tällä

pihalla.

Hänen puunsa, lempipenkkinsä olivat yhä samalla paikallaan. Hänellä

ei ollut katsettakaan niille, ei fasaaneille, eikä edes suurelle

Muisku-koirallekaan, joka häntä seurasi kuuliaasti, odottaen

hyväilyä, jota sille ei annettu. Hän oli tullut, kuni talon lapsi

ainakin, meni pois outona, hirveät aatokset mielessä, joita vähinkin

muisto hänen onnellisesta ja tyyneestä menneestä ajastaan vaan

raskautti enemmän.

-- Hyvästi, isoisä.

-- Hyvästi sitte.

Ja portti sulkeutui rutosti hänen jälkeensä. Ollen kerran yksin,

rupesi hän astumaan sukkelaan, sukkelaan, melkein juoksuun. Hän ei

astunut, hän pakeni. Yht'äkkiä, tultuaan maatilan muurin päähän, näki

hän olevansa tuon pienen viheriäisen portin luona, jossa oli hovin

postilaatikko. Vaistonmukaisesti seisattui hän, äkkinäsen muiston

herättämänä, jommoinen muisto usein puhkeaa ihmisessä ratkaisevalla

hetkellä ja esittää silmissämme erinomaisen selkeästi vähimmätkin

elämämme tapaukset, ollen yhteydessä nykyisten onnettomuuksien tahi

ilojen kanssa. Oliko se aurinko viistoine, punertavan hohtavine

sateineen, joka yht'äkkiä näyttäytyi, valaisten äärettömän tasangon

tänä talvisena jälkeen puolen päivänä, samoin kuin elokuulla

mailleenmeno-aikaan? Oliko se häntä ympäröivä hiljaisuus, jota vaan

luonnon sointuisat, melkein joka vuoden aikaan yhtäläiset, säveleet

keskeyttivät?

Ainakin on, että hän näki itsensä semmoisena, kun hän oli, tällä

samalla paikalla, kolme vuotta sitte, päivänä, jolloin hän pani

postiin kutsumuskirjeen Sidonielle tulemaan kuukaudeksi hänen luo

maalle. Jokin ilmaisi hänelle, että koko hänen onnettomuutensa

oli silloin saanut alkunsa. "Oi! jos olisin tietänyt... jos

olisin tietänyt..." Ja hän oli vielä tuntevinaan sormiensa päissä

satininkaltaisen kirjeen kuoren, joka oli putoamaisillaan laatikkoon.

Silloin, ajatellessaan olleensa suora, toivorikas ja onnellinen

lapsi, valtasi hänen inho elämän vääryyttä kohtaan, niin lempeä

kun hän olikin. Hän kysyi itseltään; "Minkätähden! Mitä minä olen

tehnyt?"

Sitte, yht'äkkiä: "Ei! se ei ole totta. Se ei ole mahdollista...

On valehdeltu..." Ja kulkiessaan asemaa kohti, koki poloinen

vakuuttaida, saada itselleen varmuutta. Vaan siinä hän ei onnistunut.

Hämärä totuus on kuin varjostettu päivän paiste, joka uuvuttaa silmiä

enemmän kuin tulisimmat säteet. Puolisiimeksessä, joka vielä ympäröi

vaimoparan onnea, näki hän selvemmin, kuin olisi tahtonutkaan. Nyt

hän käsitti, selitti itselleen miehensä elämän yksityiskohdat, hänen

poissa olonsa, levottomuuden, tukalan näön muutamina päivinä, ja

monet asiat, mitä hän toisinaan kotia tullessaan luetteli matkojensa

syyksi, luettelemalla ensin nimiä, ikäänkuin todistukseksi, jota

Claire ei koskaan pyytänytkään. Kaikista noista arveluista esiintyi

hänelle rikoksen silminnähtäväisyys. Kuitenkin hän vielä kieltäytyi

sitä uskomasta ja odotti tuloaan Parisiin päästäkseen epäilystään.

Ei ollut yhtäkään henkeä asemalla, tuolla pienellä yksinäisellä ja

ikävännäköisellä asemalla, jossa ei näy ainoatakaan matkustavaista

talvella. Siinä istuessaan ja odottaessaan junaa sekä katsellessaan

asemapäällikön surkeata puutarhaa ja kietolaiskasvien jäännöksiä

pitkin aituutta tienvarrella, tunsi Claire hansikkaallaan kuumaa

ja kostean puhalluksen. Se oli hänen ystävänsä, Muisku, joka häntä

oli seurannut ja joka muistutti hänelle heidän iloisia huvejaan

ennen muinoin, huiskuttamalla häntäänsä ja alinomaa hyppelemällä,

ilolla täynnä nöyryyttä, joka päättyi siihen, että se heitti

pitkäksi kauniin valkoisen turkkinsa rouvansa jalkojen juureen,

odotussalin kylmälle lattialle. Nämä nöyrät hyväilyt, jotka tulivat

häntä etsimään ikäänkuin arkana ja uskollisena myötätuntoisuutena,

saivat hänen hyrähtämään nyyhkytyksiin, joita hän kauan aikaa oli

pidättänyt. Vaan yht'äkkiä hävetti häntä hänen heikkoutensa. Hän

nousi ylös, ajoi pois koiran, ajoi sen pois säälittä, liikkeellä,

äänellä, näyttäen sille kaukana olevan talon, ankarin kasvoin, joita

Muisku parka ei hänessä tuntenut. Sitte pyyhki hän nopeasti silmänsä

ja kostean kätensä; sillä Parisiin menevä juna oli tulossa ja hän

tiesi tuossa paikassa tarvitsevansa kaiken rohkeutensa.

Clairen ensimmäinen huoli, astuessaan ulos vaunuista, oli viettää

itsensä la Paix-kadun hohtokivien myöjän luo, joka -- isoisän

lausunnon mukaan -- oli tehnyt Georgesille tiamanttikoristuksen.

Jos tämä oli totta, olisi kaikki muukin totta. Hänen pelkonsa

saada kuulla totuus oli niin suuri, että hän tultuaan tuon komean

kauppahuoneen eteen, seisattui, uskaltamatta astua sisään.

Rohkaistakseen itseään, oli hän hyvin tarkasti katselevinaan

samettikoteloille levitettyjä hohtokiviä; ja nähdessään hänen,

komeana vaatimattomassa pu'ussaan, kumartuen tuon pienen,

houkuttelevan tuikkeen yli, olisi voinut luulla häntä onnelliseksi

vaimoksi, joka parasta kättä valitsi jotakin koristetta, pikemmin

kuin murheelliseksi ja levottomaksi hengeksi, joka oli sieltä tullut

etsimään elämänsä salaisuutta.

Kello oli kolme jälkeen puolen päivän. Talvella, siihen aikaan

päivästä on la Paix'in-katu todellakin loistavan näköinen. Lyhyen

aamupäivän ja aikaisen ehtoon välillä tekee elämä kiirettä noissa

komeissa kaupungin osissa. Siellä sitä ajaa kiidätetään alati,

ja lakkaamatta kuuluu pyörien rytinää; katuvieruksilla veikeästi

riennetään silkin ja turkisten kahinassa. Talvi on Parisin oikea

vuodenaika. Nähdäkseen tuota pahuksen Parisia kauniina, onnellisena,

mahtavana, on nähtävä sen elämä matalan, lumen painaman taivaan alla.

Luonto on, niin sanoakseni, poissa kuvasta. Ei tuulta, ei aurinkoa.

Juuri tarpeeksi valoa, että himmeimmät värit, vähimmät heijastukset

saavat ihmeellisen arvon, muistopatsaiden punertavan harmaasta

paineesta aina pikihelmiin saakka, jotka kiiltelevät naispukineissa.

Teaatteri- ja laulajais-ilmoitukset loistavat ikäänkuin lamppupartaan

valaisemina Makasiinit eivät tyhjene. Näyttää, kuin kaikki nuo

ihmiset hyörisivät alituisia juhlavalmistuksia varten. Jos silloin

suru sekaantuu tähän pauhuun, näyttää se paljoa hirmuisemmalta.

Viisi minuuttia kärsi Claire tuskaa, joka oli kovempi kuin kuolema.

Tuolla, Savignyn tiellä, aavojen tasankojen keskellä, hajosi hänen

epätoivonsa raittiisen ilmaan ja näkyi ottavan vähemmin sijaa. Täällä

se häntä tukehdutti. Äänet, jotka kajahtelivat hänen ympärillään,

askeleet, kävelijöiden tajunnotoin hälinä, kaikki lisäsi hänen

tuskaansa.

Vihdoin meni hän sisään...

-- Kyllä! niin, rouva, aivan oikein... Herra Fromont... Koristus

hohtokivistä ja ruusutimanteista. Voimme tehdä teille samallaisen

kahdestakymmenestä viidestä tuhannesta francista.

Viidestä tuhannesta francista helpommalla, kuin hänelle.

-- Kiitoksia, sanoi Claire... Minä mietin...

Kuvastimesta, joka oli hänen vastassaan, näki hän pelästyen, kehien

ympäröimät silmänsä ja kuoleman kalpeat kasvonsa. Häh lähti sukkelaan

ulos, pitäen itseään jäykkänä, ett'ei kaatuisi maahan.

Hän ajatteli vaan, kuinka pääsisi pakoon katua ja sen hälinää,

ollakseen yksin, ihan yksin, voidakseen vaipua, syöstyä tuohon

sydäntä särkevien aatosten ja synkkien seikkojen kuiluun, jotka hänen

sielunsa pohjalla mylleröivät. Oi katala ilkiö! Ja häntä silloin

viime yönä vielä lohdutteli, halaili!

Yht'äkkiä, tietämättä, kuinka se oli käynyt, näki hän olevansa

tehtaan pihalla. Mitä tietä hän oli tullut? Jalkaisinko vai ajaen?

Hän ei muistanut enää niitäkään. Hän oli toiminut tajunnottomasti,

kuin unessa ikään. Todellisuuden tunne palasi häneen, hirmuisena,

polttavana, hänen saapuessaan pienen kartanonsa portaille. Risler oli

parast'aikaa kannattamassa vaimolleen kukka-astioita loistavaa juhlaa

varten, jonka hän aikoi toimittaa iltasella. Tyynenä, kuin ainakin,

johti hän työmiehiä, piteli suuria oksia, jotka olisivat voineet

taittua: "Ei niin... menkää sivuttain... varokaa lattiapeittoja..."

Tämä huvin ja juhlan ilmapiiri, joka häntä vast'ikään inhotti,

vainosi häntä kodissakin. Sepä oli liikaa ironiiaa, vihdoinkin!

Hän kiihtyi; ja Rislerin häntä tervehtiessä, suosiollisena ja

kunnioittavana, kuin ainakin, asui hänen kasvoillaan kauhea inhon

osoite, ja hän astui ohitse niitäkään puhumatta, tai näkemättä

hämmästystä, joka siristi tämän hyviä, suuria silmiä.

Siitä lähtien oli hänen päätöksensä tehty.

Viha, rehellisyyden ja oikeuden viha johti hänen toimintaansa.

Hän kerkesi tuskin astua sisään, suudella lapsen raittiita poskia, ja

juoksi äitinsä suojaan.

-- Pian, äiti, pukeutukaa... Me lähdemme... Me lähdemme...

Vanha rouva nousi verkalleen nojatuolista, jossa hän istui,

uutterasti puhdistellen kellon vitjojaan, pistämällä nuppineulaa

jokaiseen renkaasen äärettömällä huolellisuudella. Claire pidätti

kärsimättömyyden liikkeen:

-- Joutuun, joutuun... Valmistakaa kapineenne.

Hänen äänensä vapisi, ja houruraukan huone näytti hänestä kamalalta,

kokonaan loistavan tuolta siisteydeltä, joka oli käynyt hänen

raivokseen. Hän oli tuommoisessa katalassa tilassa, jolloin yksi

harhaluulo saapi kaikki katoamaan ja näyttää vaan perinpohjin koko

inhimillisen kurjuuden. Ollen hullun äidin ja uskottoman miehen ja

liian nuoren lapsen keskellä, johtui hänelle yksinäisyytensä tajunta

ensi kerran mieleen; mutta se vaan vahvisti hänen päätöksensä.

Hetken kuluttua oli jo koko talo puuhassa tekemällä tuon pikaisen,

odottamattoman lähdön valmistuksia. Claire kiiruhti hämmästyneitä

palvelioita, puki äitinsä ja lapsensa, joka nauroi keskellä kaikkea

tuota hommaa. Hän tahtoi lähteä ennen Georgesin tuloa, että tämä

löytäisi kehdon tyhjänä ja talon autiona. Minne menisi hän? Siitä hän

ei tietänyt vielä mitään. Kentiesi tädin luo Orleansiin, kentiesi

Savignyyn, mihin hyvänsä. Ennen kaikkia piti lähteä, paeta tätä

petosten ja valheiden keskuutta.

Tällä hetkellä hän oli huoneessaan täyttämässä remettiä, kokoomassa

kapineita. Sydäntä särkevä toimi. Jok'ainoa esine, jota hän

käsitteli, herätti hänessä joukon ajatuksia, muistoja. Paljo meidän

omaa itseämme löytyy siinä, mitä me käytämme. Välistä hajupussin

tuoksu tai karikkokaava sai hänen itkemään. Yht'äkkiä kuului

raskaita askeleita salista, jonka ovi oli ra'ollaan; sitte pieni

rykäys ikäänkuin ilmoitukseksi, että joku oli tullut. Hän luuli

sitä Risleriksi; sillä hänellä yksin oli oikeus tulla noin suoraan.

Ajatus, että hän taas seisoisi noiden ulkokullattujen kasvojen ja

tuon valehtelevan hymyn edessä, inhoitti häntä niin, että hän syöksi

sulkemaan ovea.

-- Minä en ole kotona ketäkään varten.

Ovi pani vastaan ja Sigismundin iso pää näkyi ra'osta.

-- Minä se olen, rouva, sanoi hän hiljaa. Minä tulin rahoja hakemaan.

-- Mitä rahoja? kysyi Claire, joka ei enää muistanut, mitä varten hän

oli käynyt Savignyssa.

-- St... Rahat huomiseksi maksupäiväksi, Herra Georges sanoi minulle

lähtiessään, että te kohta antaisitte ne minulle.

-- Niin vainkin!... se on totta... Sata tuhatta francia... Ei

minulla niitä ole, herra Planus; minulla ei ole mitään.

-- Siis, sanoi rahaston hoitaja oudolla äänellä, ikäänkuin hän olisi

puhunut itsekseen, siis tulee vararikko.

Hän kääntyi hitaasti.

Vararikko!

Claire istuutui, kauhistuneena, kadonneena. Muutamiin tuntiin oli

hänen oman onnensa häviö saanut hänen unhottamaan talon häviön; mutta

nyt muistui se hänelle mieleen.

Miehensä oli siis hukassa.

Oitis, kotiin tullessaan, oli hän kuuleva vaurionsa ja samalla, että

hänen vaimonsa ja lapsensa olivat lähteneet, että hän oli yksin

keskellä turmaa. Ihan yksin, hän, tuo vento, heikko olento, joka

ei osannut muuta kuin itkeä, valittaa, pudistaa nyrkkiä elämälle,

kuni lapsi. Miten oli tuon poloisen käypä? Clairen kävi häntä sääli,

huolimatta hänen rikoksestaan.

Sitte heräsi ajatus, että hän ehkä näyttäisi paenneen vararikkoa,

kurjuutta. Georges voisi sanoa:

"Jos olisin ollut rikas, olisi hän minulle antanut anteeksi!"

Pitikö hänen jättää hänet tuohon epäilyyn? Ylevän ja ylpeän sielun,

kuni Claire, ei tarvinnut enempää muuttaakseen päätöstään. Tuokiossa

tunsi hän itsessään kaiken inhon, kaiken metelin rauhoittumisen

ja ikäänkuin äkkinäisen valon, joka valaisi hänelle hänen

velvollisuutensa. Kun hänelle tultiin sanomaan, että lapsi oli

puettu, matkalaukut valmiit, oli hänen uusi päätöksensä jo tehty:

-- Se on turhaa, vastasi hän hiljaa... me emme lähdekään.