I.

Tarina pienestä sini-miehestä.

Uskokaa taikka elkää, mutta minä puolestani uskon lujasti pieneen

sini-mieheen. En sillä, että olisin hänen koskaan nähnyt; mutta eräs

runoilija-ystäväni, johon minulla on täysi luottamus, kertoi minulle

olleensa varsin usein yöllä kasvoista kasvoihin tuon kummallisen

pikku haltian kanssa, ja nähkääs minkälaisissa asianhaaroissa.

Ystävälläni oli ollut heikkous antaa velkakirja ompelijalleen; ja

niinkuin kaikki kuvittelun ihmiset semmoisissa tapauksissa, oli

hän, kohta nimikirjoituksensa annettuaan, uskonut päässeensä irti

velastaan ja velkakirjan ajatus oli hänen mielestään kadonnut.

Sattuipa kerran yöllä, että runoilijamme kavahti unesta, takasta

lähtevän, omituisen ryminän herättämänä. Hän arveli ensin, että se

oli paleltunut varpunen, joka etsi sammuneen valkean lämpimää höyryä

taikkapa viiri, jota kääntyvä tuuli viuhtoeli. Mutta tuokion kuluttua

ryminä kävi selvemmäksi, ja hän eroitti varsin hyvin rahapussin

kilinän yhdistettynä ikäänkuin vitjojen nitinään. Samalla kertaa

kuuli hän pienen äänen, kimakan, kuin veturin kaukaisen vihellyksen

ja heleän, kuin kukon laulun, huutavan hänelle katon rajalta:

"Maksu-päivä! Maksu-päivä!"

-- Voi, hyvä Jumala... velkakirjani! ajatteli poika raukka

muistaessaan äkkiä, että hänen ompelijansa vekseli oli maksettava

viikon kuluttua; ja aamuun saakka ei hän muuta tehnyt, kuin

viskelihe, etsien unta vuoteensa kaikista nurkista ja löytämättä

sieltä muuta, kuin ajatuksen tuohon kirottuun, määräämälle

maksettavaan velkakirjaan. Tulevana, sen jälkeisenä, ja kaikkina

sitä seuraavina öinä, heräsi hän samaan aikaan ja samalla tapaa,

yhä tuo rahojen helinä, vitjojen nitinä ja pieni ääni, joka huusi

ilkastellen: "Maksu-päivä! Maksu-päivä!" Hirveintä oli, että mitä

lähemmäksi maksu-päivä tuli, sitä kimakkaammaksi ja kamalammaksi kävi

ääni, uhaten yhä ryöstöä ja pyyttöä.

Onnetoin runoilija! kylliksi ei ollut päivän vaivat ja juoksut pitkin

kaupunkia rahan hankkimista varten, vaan vielä piti tuon hirveän

pikku-äänen tulla ryöstämään häneltä unen ja levon. Kenenkäs se sitte

oli, tuo haaveenomainen ääni? Mikä pahuuden henki huvitteli itseään

kiusaamalla häntä sillä tapaa? Hän tahtoi päästä siitä selville.

Eräänä yönä sitte, sen sijaan, että olisi pannut maata, sammutti hän

valkean, aukaisi ikkunan ja kävi odottamaan.

Minun ei tarvitse sanoa, että ystäväni, lyyrillinen runoilija kun

oli, asui hyvin korkealla, ihan katon rajassa. Tuntikausiin hän ei

nähnyt muuta, kuin tuon ihailtavan avaruuden ryhmittyneitä, toinen

toistaan kohti kallistuneita kattoja, joiden välissä kadut joka

taholle äärettöminä syvänteinä risteilivät ja joita kuuvalossa

savutorvet ja lovikkaat seinänpäätyt oikullisesti kirjoivat. Yli

nukkuneen ja pimeän Parisin muodosti tämä ikäänkuin toisen kaupungin,

kaupungin ilmahisen, joka riippui ja häilyi pimeyden varjojen kuun

häikäisevien säteiden keskellä.

Ystäväni odotti, odotti kauan aikaa. Vihdoin, kahden kolmen

aikaan aamulla, kun kaikki yön pimeään kohoavat kellontornit

lausuivat toisilleen hetken, juoksi hänen läheltä keveitä

askeleita kattotiilien ja vuolukivien yli ja pieni kimeä ääni

huuteli savutorveen: "Maksupäivä! Maksupäivä..." Silloin, hiukan

kumartuessaan, huomasi runoilijani häijyn pikku peikon, ihmisten

kiusaajan, joka viikkoon oli estänyt hänen makaamasta. Tarkalleen

hän ei osannut sanoa minulle sen kasvua; -- kuu kun, näet, tekee

kolttosiaan haaveenomaisilla ko'oilla, joita se antaa esineille ja

niiden varjoille. Hän huomasi vaan, että tuo omituinen pikku piru oli

puettu, kuin Pankin palvelijat, siniseen, hopeanappiseen takkiin,

kersantin kaluunat hihan suissa, ja korkeaan hattuun, ja että se

kantoi kainalossa nahkasalkkua, joka oli melkein yhtä paksu, kuin hän

itse, ja jonka avain, riippuen pitkissä vitjoissa, kamalasti helisi

joka askeleella, niin kuin rahapussikin, jota hän pudisteli toisella

kädellään. Niinikään näki ystäväni pienen sinimiehen vilahdukselta,

kun tämä nopeasti kulki ohitse kuun valossa; sillä se näkyi olevan

hyvin kiireissään ja toimessaan, juosta loikkasi katuja pitkin,

hyppäsi savutorvesta toiseen hiipien pitkin katon harjoja.

Sillä on monilukuinen yleisö, tuolla perhanan pikku miehellä.

Parisissa löytyy paljo kauppioita, paljo väkeä, joilla on

kuukaustiliä, paljo onnettomia, jotka ovat kirjoittaneet ja

hyväksyneet velkakirjoja. Kaikille niille laittoi sivumennen sinimies

hätä huutonsa Hän huusi tehtaiden päällä, jotka siihen aikaan olivat

sammuneet ja mykät, suurien kauppahuoneiden päällä, jotka uinailivat

puutarhojensa ylenpalttisessa hiljaisuudessa ja viiden-kuuden

kertaisten talojen päällä, joiden epätasaiset, erilaiset katot

yhteenläjittyivät köyhien kaupungin osien perällä. "Maksupäivä!...

Maksupäivä!..." Toisesta päästä kaupunkia toiseen, kidekirkkaassa

ilmassa, joka pakkasesta ja kuutamosta kattojen yli vallitsi, kaikui

säälitöinnä pieni kirkuva ääni. Kaikkialla, missä se kulki, karkoitti

se unen herätti levottomuutta, uuvutti aatokset ja silmät ja ylhäältä

alas asti pani Parisin talot tuntemaan pahoinvoinnin, ja unettomuuden

värettä.

Ajatelkaa, mitä tahdotte, tästä tarinasta, mutta kaikissa

tapauksissa, nähkää, voin vakuuttaa runoilijani kertomuksen tu'eksi,

että kerran yöllä, tammikuun lopulla, Fromont nuoremman ja Risler

vanhemman kauppahuoneen vanha rahastonhoitaja, Sigismund, kavahti

ylös unestaan pienessä asunnossaan Montrougessa, saman kiukkuisen

äänen ja vitjojen vitinän herättämänä, jota seurasi katala huuto:

Maksupäivä!

-- Totta niinkin, arveli kunnon mies, noustessaan pystyyn

vuoteellaan, ylihuomenna on kuun viimeinen päivä... Ja minä uskallan

maata!...

Asia koski, todellakin, melkoista summaa; sata tuhatta francs'ia

maksettavana kahdesta vekselistä, ja aikaan semmoiseen, jolloin ensi

kerran kolmeen kymmeneen vuoteen Fromontin kauppahuoneen kassa oli

typö tyhjä. Kuinka oli meneteltävä? Useita kertoja oli Sigismund

koettanut puhua siitä Fromont nuoremmalle; vaan tämäpä näkyi

pakenevan asioiden raskasta vastuunalaisuutta, kulki konttuorien läpi

aina hyvin kiireissään ja kuumeentapaisesti, näkemättä tai kuulematta

mitään ympärillään. Rahastonhoitajan levottomiin kysymyksiin vastasi

hän, hienoja viiksiään pureskellen:

"Hyvä, hyvä, ukko Planus... Elkää olko huolissanne... Minä

toimitan..." Ja tätä sanoessaan näytti hän ajattelevan aivan toista,

olevan tuhat penikulmaa poissa siitä, mitä tapahtui. Tehtaalla, jossa

hänen yhdistyksensä rouva Rislerin kanssa ei ollut enää kellekään

salaisuutena, kävi huhu että Sidonie hänen pettää, tekee hänen

sangen onnettomaksi; ja todenperään huolettivatkin hänen lemmittynsä

hurjuudet häntä enemmän, kuin rahastonhoitajan murheet. Risleriä taas

ei nähty koskaan; hän vietti elämänsä suljettuna ylisiin, jossa hän

valvoi koneidensa salaperäistä ja loppumatointa rakennusta.

Tämä isäntien välinpitämättömyys tehtaan asioista ja täydellinen

hoidon puute oli vähitellen vienyt kaikki epäkuntoon. Työntekijät

ja palvelijat toimittivat kaikki mielensä mukaan, tulivat myöhään

askareihinsa, pujahtivat pois aikaiseen, huolimatta vanhasta

kellosta, joka niin kauan työtä johdettuaan, nyt näkyi soittavan

hätäkelloa ja perikatoa. Asiat vielä kävivät, sillä kulkuun saatu

kauppahuone käy yksin vuosikausia, ensimmäisen vauhdin voimasta,

mutta mimmoista sekasotkua ja hämmennystä tuon näennäisen vaurauden

alla!

Sigismund sen tiesi paremmin, kuin kenkään muu, ja senpä tähden

pienen sinimiehen huuto olikin niin rutosti temmannut hänen ylös

unesta. Ikäänkuin selvemmin nähdäkseen keskellä tuota tuskallisten

aatosten paljoutta, jotka riensivät, liitelivät, pyörivät hänen

edessään, oli rahastonhoitaja sytyttänyt kynttelin, ja, istuen

vuoteellaan, ajatteli hän... Mistä saada nuo sata tuhatta francia?

Varmaankin oli enemmänkin velkoja kauppahuoneella. Löytyi vanhoja

luetteloita, jotka vetelehtivät ostajien luona, maksun jäännöksiä

Prochassonilaisilla ja muilla; mutta masentavaista olisi hänelle

mennä keräämään kaikki nuo vanhat tilit. Tuommoistahan ei tapahdu

suuremmissa kauppapiireissä; näyttäisi aivan pikkukauppiaan

tapaiselta. Ja kuitenkin oli tämä parempi, kuin kieltäytyminen

maksamasta velkakirjaa... Oi! ajatus, että pankin palvelija tulisi

hänen ristikkonsa eteen, varman ja luottoisan näköisenä, että hän

panisi rauhallisesti paperit pöydälle, ja että hänelle Planus,

Sigismund Planus olisi pakotettu sanomaan:

-- Viekää takaisin velkakirjanne... Minulla ei ole rahaa suorittaa...

Ei, ei. Se ei ollut mahdollista. Kaikki nöyryytykset olivat

voitettavat sen edessä.

-- Hyvä, se on päätetty... Minä lähden huomenna liikkeelle, huokaili

rahastonhoitaja parka.

Ja hänen näin tuskissaan ja huolissaan ollessa, voimatta ummistaa

koko yönä silmiään kuljeskeli pieni sinimies ja pudisteli

rahapussiaan ja vitjojaan Beaumarchhaisin bulevaardin varrella pienen

lakan päällä, jossa Désiréen kuoleman jälkeen asui kuuluisa Delobelle

vaimoineen.

"Maksupäivä! Maksupäivä!..."

Oi! pikku ontuva ei ollut pettynyt ennustuksissaan. Hänen pois mentyä

ei äiti Delobelle voinut enää kauan valmistaa lintuja ja kärpäsiä

kuosiksi. Kyyneleet olivat turmelleet hänen silmänsä, ja vanhat kädet

vapisivat liian kovin voidakseen uhkeasti asetella koliibria, jotka,

huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan, aina näyttivät surkeilta

ja viheliäisiltä. Silloin kävi miehuullinen nainen ompeluksiin

käsiksi. Hän korjasi karikkoja ja koruompeluksia, joutui vähitellen

ompelijattaren asemaan. Hänen yhä vähenevä ansionsa riitti tuskin

talouden välttämättömiin tarpeisin ja Delobellen, jota hänen kauhea

toimensa näytteliänä _in partibus_ pakotti alituisiin maksuihin,

oli täytynyt ruveta velkoja tekemään. Hän oli velkaa ompelijalleen,

suutarilleen, paidan neulojalleen; mutta mikä häntä huoletti enin,

olivat nuo mainiot aamiaiset, jotka hän oli nauttinut bulevaardin

varrella, teaatterin johtaja-aikana.

Lasku nousi kahteen sataan viiteen kymmeneen franciin, jotka olivat

maksettavat tammikuun lopussa, ja sillä kertaa ilman niitäkään

uudistamisen toivoa; päälle päätteeksi saattoi sinimiehen huuto

kauhun väreitä kaikkiin hänen jäseniinsä...

Päivä vaan maksupäivään! Päivä vaan kahden sadan viidenkymmenen

francin löytämiseen! Ellei hän niitä löytäisi, myötäisi heiltä

kaikki. Myötäisi nuo köyhät huonekalut, jotka olivat samat talouden

alkamisesta saakka, riittämättömät, epämukavat, mutta rakkaat

muistoista, jotka liittyivät niiden kulunnaisuuksiin ja reunojen

vartilla olemiseen. Myötäisi pitkä pöytä, jonka ääressä valmistettiin

lintuja ja kärpäsiä kuosiksi ja oli syöty kaksikymmentä vuotta;

myötäisi Sisin suuri nojatuoli, jota ei voitu katsellakaan ilman

kyyneleitä ja joka näytti säilyttäneen jotakin tuosta armaasta, hänen

liikkeistään, ryhdistään, ja hänen raukeutensa siinä päivät pitkään

haaveksiessa ja työtä tehdessä. Äiti Delobelle kuolisi siitä varmaan

nähdessään kaikkien noiden rakkaiden muistojen katoavan...

Tätä ajatellessaan käänteli ja väänteli itseään vuoteellaan,

raskaasti huo'aten, onnetoin näyttelijä, jota hänen törkeä

itsekkäisyytensä ei kuitenkaan aina suojellut omantunnon vaivoista;

ja koko ajan oli hänellä silmissään Désiréen pienet, vaaleat kasvot

rukoilevine, helline katseineen, jotka hän käänsi tuskallisesti

häntä kohti kuolon hetkenä, pyytäessään hiljaa isäänsä luopumaan...

luopumaan... Mistäs hän hänen tahtoi luopumaan? Hän kuoli voimatta

sitä sanoa; mutta Delobelle oli yhtä kaikki vähän käsittänyt,

ja siitä lähtien oli tuohon säälimättömään luonteesen astunut

levottomuus, epäily, jotka tänä yönä julmasti yhdistyivät hänen rahan

huoliinsa...

"Maksupäivä!... Maksupäivä!..."

Tällä kertaa päästi pieni sinimies herra Chèben savutorveen

ohimennessään katalan huutonsa.

Sanottava on, että herra Chèbe jonkun aikaa oli lyöttäytynyt

melkoisiin yrityksiin, hyvin epämääräiseen, äärettömän epämääräiseen

kauppaan "seisoalla," joka häneltä nieli paljo rahaa. Useita kertoja

jo oli Rislerin ja Sidonien täytyi maksaa isän velkoja nimenomaan

ehdolla, että hän pysyisi olollaan, eikä enää asioihin ryhtyisi;

mutta moiset alituiset sukellukset olivat välttämättömät hänen

olemiselleen. Joka kerta karaisi hän itseään uudella voimalla,

kiihkeimmällä toimeliaisuudella. Kun ei rahaa löytynyt, antoi

herra Chèbe nimensä; sitä hän vielä surkeasti väärin käyttikin,

tuota nimeään, luottaen aina yrityksen voittoihin täyttääkseen

sitoumuksiaan. Pahus vaan, ettei noita voittoja koskaan näkynyt,

sillä välin kuin allekirjoitetut velkakirjat, kuljeskeltuaan Parisin

päästä päähän, palasivat asuntoonsa hirmuisen säntillisesti, ihan

mustina matkalla lisäksi tulleista hieroglyyfeistä.

Niinpä oli nyt tammikuun maksupäivä hänelle hyvin tukala, ja

kuullessaan, pienen sini-miehen kulkevan ohi, muisti hän yht'äkkiä,

ett'ei hänellä ollut penniäkään maksaa. Tuhat tulimmaista! Hänen

täytyi vieläkin nöyrtyä Rislerin edessä, pelätä saavansa kielto,

tunnustaa syöneensä sanansa... Mies paran tuskaa, hänen noita asioita

ajatellessa, lisäsi yön hiljaisuus, jolloin silmä on joutilas,

ajatuksella ei ole mitäkään huviketta ja mieli, ruumiin täydellisesti

liikkumattomana ollessa vaakasuorassa asemassa, esteettömästi

joutuu pelon ja huolien valtaan. Tuon tuostakin sytytti herra Chèbe

lamppunsa, otti sanomalehtensä, koki turhaan lueskella, hyvän rouva

Chèben suureksi tuskaksi, joka hiljaa, ähki ja kääntyi seinään päin

pois valosta..

Ja sill'aikaa lähti kamala pieni sini-mies, ihastuksissaan

häijyydestään ja ilkastellen, kauemmaksi kilistelemään rahapussiaan

ja vitjojaan. Kas nyt on hän Vieiller-Haudriettes'in kadun varrella,

suuren tehtaan päällä, jossa kaikki ikkunat ovat pimeät, paitsi yhtä,

ensimmäisessä kerroksessa, puutarhan perällä.

Vaikka jo onkin myöhä, ei Georges Fromont vielä ole levolla. Istuen

valkean ääressä, pää käsissä, sokeasti ja mykkänä vaipuneena

parantamattomiin vaurioihinsa, ajatteli hän Sidonieta, tuota hirveätä

Sidonieta, joka samalla hetkellä makasi yläkerroksessa. Sidonie sai

hänen suorastaan hulluksi, hän petti hänen, se oli varma, petti tuon

Toulouselaisen tenoorilaulajan Cazaboni'n tähden, jonka rouva Dobson

oli tuonut taloon. Kauan aikaa oli Georges pyytänyt Sidonieta, ett'ei

hän ottaisi vastaan tuota miestä; mutta Sidonie ei kuunnellut häntä,

ja päivällä vielä, suurten tanssijaisten johdosta, jotka Sidonie

aikoi toimittaa, oli hän julistanut suoraan ett'ei mikään estänyt

häntä kutsumasta tenoorilaulajaa.

-- Mutta hän on rakastajanne! oli Georges huudahtanut vihoissaan,

tujoittaen silmillään häneen.

Hän ei sitä ollut kieltänyt; hän ei ollut edes kääntänyt pois

katsettaan. Vaan, kylmänä kuin ainakin, pieni häijy hymy huulilla,

oli hän osoittanut, ett'ei hän myöntänyt kellekään oikeutta tuomita

ja häiritä tekojaan, että hän on vapaa, että hän aikoi pysyä vapaana,

eikä sallia hänen enemmän kuin Rislerinkään sortaa ja supistaa

hänen valtaansa. Niinikään olivat he viettäneet kokonaisen tunnin

vaunuissa, uutimet alaalla, väittelemällä, kiistelemällä, melkeinpä

tappeluun valmiina...

Ja tuolle naiselle oli hän sitte uhrannut kaikki, omaisuutensa,

kunniansa, jopa tuon viehättävän Clairen, joka makasi lapsen kanssa

viereisessä huoneessa, kaiken tuon onnen, joka oli käsin saatavana

ja jonka hän oli hylännyt tuon ruojan tähden!... Vast'ikään oli

tämä tunnustanut, ett'ei hän häntä enää rakastanut, että hän rakasti

toista. Ja hän, veltto, sitte vielä halusi häntä. Mitäkös hän hänelle

sitte oli juottanut?

Tuskan kiihoittamana, joka veressään kiehui, oli Georges Fromont

noussut nojatuolistaan, astuskeli kuumeentapaisesti huoneessaan, ja

hänen askeleensa kaikuivat äänettömän rakennuksen hiljaisuudessa

elävänä unettomuutena... Sidonie taas makasi ylähällä, makasi

tajunnottoman luonteensa etuoikeudella, ja ilman omantunnon vaivoja.

Ehkäpä hän vielä ajatteli Cazaboni'ansakin.

Kun tämä ajatus johtui Georges'in mieleen, tuli häneen hullu himo

mennä ja herättää Risler, sanoa hänelle kaikki ja kadottaa samalla

itsensä Sidonien kanssa. Typeräpä hän oli liiaksi, tuo petetty mies.

Kuinka hän ei häntä enemmän vartioinut? Hän oli kylliksi kaunis,

varsinkin kylliksi paheellinen, pidettää silmällä.

Ja hänen siten taistellessa keskellä noita julmia ja hyödyttömiä

aatoksia, kaikui pienen sinimiehen hätähuuto yht'äkkiä tuulen

puuskassa:

"Maksupäivä!... Maksupäivä!..."

Onnetointa! Vihassaan ei hän sitä ollut enää ajatellutkaan. Ja

kuitenkin oli hän jo kauan aikaa nähnyt tammikuun viimeisen päivän

lähestyvän. Kuinka monta kertaa, kahden yhtymyksen väliajalla,

jolloin hänen ajatuksensa, vapaana tuokion ajan Sidoniesta, palasi

asioihin, todellisuuteen, kuinka monta kertaa oli hän arvellut: "Tuo

päivä, se on mullistuksen päivä!" Mutta, kuten kaikkia, jotka elävät

juopumuksen kuumeessa, niin häntäkin hänen velttoutensa luulotti,

että oli myöhäistä niitäkään korjata, ja hän astui sukkelammin,

lujemmin, huonoa tietään unhottaakseen, hurmottuakseen.

Nyt ei ollut enää mahdollista hurmottua. Hän näki selvään pulinan,

näki sen perin pohjin; ja Sigismund Planuksen kuivat, vakavat kasvot

ilmestyivät hänen eteensä veitsen murtamine juonteineen, joiden

jäykkyyttä ei ainoakaan osoite lieventänyt, ja hänen kirkkaat

Schveitsiläiset silmänsä vainosivat yhä häntä leppymättömin katsein...

Niinpä niin! ei, ei, hänellä ei ollut noita sataa tuhatta francia,

eikä hän tietänyt, mistä ne ottaa. Kuusi kuukautta oli hän,

tyydyttääksensä jalkavaimonsa turmioon syökseviä haaveita, pelannut

kovin, oli kadottanut suuria summia. Päälle päätteeksi erään

pankkiirin vararikko, viheliäinen tilikirjoitus... Muuta hänellä ei

ollut jäljellä, kuin tehdas, ja mimmoisessa tilassa!

Minne nyt mennä ja mitä tehdä? Se, mikä muutamia tuntia sitte

hänestä näytti sekasorrolta, ryöpyltä, jossa ei voinut erottaa

mitään selvään ja jonka hämmennys oli hänelle vielä toivona, näytti

hänestä nyt kauhistuttavalta selvyydeltä. Tyhjiä kassoja, suljettuja

ovia, maksamattomia velkakirjoja, perikato, kas sitä huomasi hän,

mihin vaan kääntyi. Ja koska tähän vielä liittyi Sidonien petos,

ei onnetoin vimmassaan tietänyt, mihin tarttua tässä kovassa

haaksirikossa, ja yht'äkkiä pääsi häneltä tuskanhuuto, nyyhkytys,

rukous jonkun Kaitselmuksen puoleen.

-- Georges, Georges, minä se olen... Mikä sinun on?

Vaimonsa seisoi hänen edessään, vaimonsa, joka nyt odotteli häntä

joka yö, vartoeli tuskallisesti hänen palaustaan klubista, sillä hän

yhä vielä uskoi hänen siellä viettävän iltansa. Nähdessään miehensä

muuttuvan, käyvän yhä synkemmäksi joka päivä, kuvitteli Claire, että

varmaan oli hänelle joku hyvin ikävä raha-asia, epäilemättä häviöitä.

Hänelle oli sanottu Georgesin pelaavan kovin, ja huolimatta,

välinpitämättömyydestä, jota hän osoitti, oli Claire huolissaan

hänestä, olisi tahtonut, että hän olisi ottanut hänen uskotukseen

ja antanut hänelle tilaisuuden näyttäytyä jalomielisenä ja hellänä.

Tänä yönä oli Claire kuullut hänen astuskelevan hyvin myöhään

huoneessaan. Koska pikku tyttönsä yski kovin ja vaati joka hetki

hänen hoitoaan, oli hän jakanut huolensa lapsen ja isän kärsimisille;

ja hän oli pysynyt siten, teroittaen kuulonsa vähimpäänkin meluun,

hellässä ja tuskallisessa valvonnassa, jommoisessa naiset kokoovat

kaiken miehuutensa kärsiäkseen moninkertaisen velvollisuuden raskasta

taakkaa. Vihdoin oli lapsi nukkunut, ja, kuullessaan isän itkevän,

juoksi Claire hänen luo.

Oi, kun Georges näki hänen edessään niin hellänä, niin liikuttuna,

niin kauniina, mitä kauheita ja myöhäisiä omantunnon vaivoja hän

sai! Niin, hän se on kyllä, tuo oikea kumppani, ystävä. Kuinka oli

hän voinut hylätä hänet? Kauan, kauan itki Georges hänen olkapäätään

vasten voimatta mitäkään puhua. Ja onnellista oli, ett'ei hän

puhunutkaan, sillä hän olisi sanonut kaikki, kaikki. Onnettoman oli

tarvis vuodattaa sydämensä, vastustamatoin halu syyttää itseään,

pyytää anteeksi, vähentää omantunnon vaivojensa kuormaa, joka hänen

sydäntään musersi.

Claire säästi häneltä vaivan lausua sanaakaan: -- Olet pelannut, eikö

niin? Olet kadottanut... ja paljokin?

Hän teki merkin: niin: sitte, kun hän voi puhua, tunnusti hän

tarvitsevansa ylihuomeneksi satatuhatta francia eikä tietävänsä,

miten hankkia ne.

Claire ei lausunut soimaustakaan. Hän oli niitä, jotka, onnettomuus

vastassaan, ajattelevat vaan sen auttamista ilman vähintäkään

syytöstä. Jospa hän sydämensä pohjassa siunasikin tätä vauriota, joka

lähensi Georgesin häneen ja oli siteinä heidän molempien niin kauan

aikaa erotetun elämänsä välillä. Hän mietti hetkisen. Sitte paljon

kipua maksaneen päätöksen ponnistuksella, sanoi hän:

-- Ei mitään ole vielä kadotettu. Minä lähden huomenna Savignyyn

pyytämään nuo rahat isoisältä.

Ei koskaan ollut, Georges uskaltanut puhua hänelle tästä. Se ajatus

ei olisi hänelle johtunut mieleenkään. Claire oli niin ylpeä ja

ukko Gardinois niin kova! Tämä oli varmaan suuri uhraus, jonka

hän hänelle teki, loistava rakkauden todistus, jonka hän antoi.

Äkkiä valtasi Georgesin tuommoinen sydämmen kuumuus, hilpeys, joka

seuraa ohimennyttä vaaraa. Claire hänestä näytti ylenluonnolliselta

olennolta, jolla oli hyvyyden ja viihdytyksen lahja, samoin kuin

toisella, tuolla ylähällä oli hurmauksen ja turmion lahja. Mielellään

olisi hän käynyt polvilleen noiden kauniiden kasvojen eteen, joita

hänen mustat, uhkeasti yöksi kiinnitetyt hiuksensa ympäröivät

suloutta loistavana sädekruununa ja joissa hiukan ankarien piirteiden

säännöllisyys suli ihmeteltäväksi hellyyden osoitteeksi.

-- Claire, Claire... oi, kuinka olet hyvä!

Mitäkään vastaamatta vei hän hänen lapsensa kätkyeelle.

-- Suutele häntä... sanoi hän hiljaa, ja koska he olivat lähellä

toisiaan, musliini uutimien suojassa, pää kallistuneena yli

tuota pientä huokumista, joka jo oli rauhoittunut, vaan vieläkin

hiukan läähötteli olleista taudin pudistuksista, pelkäsi Georges

herättävänsä tyttönsä, ja suuteli äitiä innokkaasti.

Kas siinä varmaan ensimmäinen vaikutus laatuaan, jonka koskaan on

missään perheessä tehnyt pienen sinimiehen ilmaus. Tavallisesti

kaikkialla, missä se kulkee, tuo hirveä pikku peikko, erottaa

se kädet ja sydämmet, vieroittaa mielen rakkaimmista tunteista,

kiihottaen sitä tuhansilla huolilla, joita se herättää vitjojensa

kitinällä ja katalalla huudollaan kattojen päällä:

"Maksupäivä!... Maksupäivä!..."