V.

Sanomissa.

Tuon katalan päivän aattona, vähän sen jälkeen kuin Frans salaa oli

jättänyt huoneensa Braque-kadun varrella, tuli kuuluisa Delobelle

kotiinsa, aivan pahoilla mielin, väsyneen ja kylmäkiskoisen

näköisenä, niinkuin aina jotakin vastaista tapahtuessa.

-- Voi, Herra Jumala, mitä nyt, poloiseni, on tapahtunut?... kysyi

kohta äiti Delobelle, jota liioiteltu, teaatterillinen osoittelu ei

vielä ollut kahdessakymmenessä vuodessa tylsyttänyt.

Ennen vastausta, entinen näyttelijä, joka ei koskaan jättänyt

mitäkään sanaa ilman jotakin edelläkäypää, muinoin näyttämöä

varten opittua kasvojen liikettä, väänsi alas suunsa iletyksen ja

vastenluontoisuuden merkiksi, ikäänkuin hän juuri olisi nielaissut

jotakin hyvin karvasta.

-- Varmaan, sanoi hän, orat Rislerit joko kiittämättömiä, itsekkäitä,

tahi sitte hyvin huonosti kasvatettuja ihmisiä. Tiedättekö mitä

kuulin portinvartijattarelta, joka pilkallisesti loi minuun karsaan

silmäilyn?... No niin, Frans Risler on lähtenyt pois. Hän on

äskettäin jättänyt asuntonsa ja ehkä tällä hetkellä Parisinkin,

tulematta edes kättäni puristamaan ja kiittämään häntä kohtaan täällä

osoitetusta ystävyydestä... Mitäs te siitä pidätte?... Sillä eihän

hän sanonut hyvästi teillekään, vai? Ja kuitenkin -- siitä ei ole

kuukauttakaan -- istua kökötti hän meillä alinomaa, soimaamatta

puhuakseni.

Rouva Delobelle päivitteli ja pahoitteli. Désirée, sitä vastoin, ei

sanonut sanaakaan, ei edes liikahtanutkaan. Aina vaan sama jäämuru.

Eikä messinkilankakaan seisattunut hänen vikkelissä sormissaan... --

Olkaapa sitte ystäviä, jatkoi kuuluisa Delobelle. Mitäs minä olen

sitte vielä tehnyt hänelle?

Hän tahtoi luuletella itseään, että koko mailma häntä

vihasi ja vainosi. Se, näet, kuului hänen asemaansa elämässä,

ristiinnaulitsemiseensa taiteen puolesta.

Lempeästi, melkein äidillisellä helleydellä -- sillä aina löytyy

äidillisyyttä hemmoittelevassa, anteeksiantavassa rakkaudessa, jonka

suuret lapset herättävät -- lohdutti rouva Delobelle miestään,

hyväili häntä, lisäsipä herkkuruo'an päivälliseksi. Viheliäinen oli

todellakin pahoillaan. Franssin lähdettyä, oli ikuinen kestitsijän

paikka, joka Rislerillä ennen oli, taas avoin ja näyttelijä muisti

herkkuja, jotka häneltä menivät hukkaan.

Ja ajatelkaapa tuon itsekkään, pintapuolisen kiukun rinnalla oli

vielä todellinen, kauhea murhe, kuolettava murhe, jota ei sokea äiti

edes huomannutkaan... Mutta katsohan toki tytärtäsi, onnetoin vaimo.

Katso tuota kuuleata kelmeyttä, noita kyynelettömiä silmiä, jotka

loistavat tuijottaen, ikäänkuin olisivat keskittäneet aatoksensa

ja katseensa yhteen ainoaan niille vaan näkyvään esineesen.

Aukaisuta tuo pieni, suljettu, kärsivä sielu. Kuulustele lastasi.

Saata hänet puhumaan, saata hänet etenkin itkemään, vapautuakseen

masentavasta taakasta, ett'eikä kyynel-lähteiden synkistämät silmät

tähystäisi avaruudessa tuota hirveätä, tuntematointa esinettä, siihen

toivottomasti kiintyen.

Voih!...

Löytyy naisia, joissa äiti kuolettaa aviopuolison. Tässä aviopuoliso

oli kuolettanut äidin. Ollen jumalassa, Delobelle'n, papittarena

huolimatta muusta kuin tuosta idolistaan, ajatteli hän, että

tyttärensäkin oli syntynyt maailmaan pyhittääkseen itsensä vaan

samaan palvelukseen ja polvistuakseen samalla alttarilla. Heillä

molemmilla ei näet ollut kuin yksi maali elämässä, -- tehdä työtä

suuren miehen kunnian puolesta, lohduttaa hänen väärin arvosteltua

neroaan. Muuta ei ollut olemassakaan. Ei koskaan äiti Delobelle,

huomannut Désiréen pikaista punastumista Franssin sisään tullessa,

eikä rakastuneen tyttärensä mutkia puhuakseen, oli mikä oli, hänestä

ja mainitakseen hänen nimensä tuon tuostakin keskusteluissaan työtä

tehdessä, tämä kun jo oli tapahtunut monta vuotta, aina siitä, ajasta

saakka kun Frans aamuisin lähti Centraali-kouluun, siihen aikaan kuin

he sytyttivät lamppunsa päivää alottaakseen. Ei koskaan kysellyt

hän noista pitkistä äänettömyyksistä, jolloin luottoisa onnellinen

nuoruus sulkeutuu tulevaisuuden haveksimiin; ja jos hän toisinaan,

kun Désiréen vaitiolo häntä väsytti, sanoi hänelle: "Mikä sinun on?"

niin nuoren tytön vastaus: "Ei mitään", oitis johti äidin hetken

hajamieliset ajatukset jälleen hänen lempihuoleensa.

Niinikään tuo nainen, joka käsitti miehensä sydämmen ja pienimmänkin

rypyn hänen olymppilaisella ja arvottomalla otsallaan, ei omannut

koskaan mitäkään hellyyden ennettä pientä Sisi rukkaa kohtaan, vaikka

sen kautta vanhimmatkin, elähtyneimmätkin äidit nuorentuvat niin,

että tulevat lastensa hartaimmiksi ystäviksi ja neuvon antajiksi.

Ja siinäpä sellaisten miesten, kuin Delobelle'n, tunnotoin

itsekkäisyys onkin hirvein.

Se synnyttää muitakin ympärillään. Tottumus muutamissa perheissä

pitää silmämääränä yhtä ainoata olentoa, jättää väkisenkin syrjään

ilot ja murheet, jotka sille ovat välinpitämättömät ja hyödyttömät.

Ja kysytään, mitä nuoren, lakastuneen tyttöraukan sydäntä särkevä

tuskainen draama kuuluu suuren näyttelijän kunniaan.

Kuitenkin hän kärsi kovin.

Lähes kuukauden, siitä päivästä saakka, kun Sidonie tuli hakemaan

Franssia sinisissä vaunuissaan, tiesi Désirée jo, ett'ei häntä

enää rakastettu ja tunsi kilpailijansa nimen. Hän ei ollut

heille vihoissaan, hän surkutteli heitä pikemmin. Vaan miksi

oli Frans tullut? Minkätähden oli hän kevytmielisesti antanut

hänelle valheellisen toivon. Niinkuin onnettomat, vankeuden

pimeyteen tuomitut pian totuttavat silmänsä synkeyden varjoihin

ja jäsenensä ahtaasen tilaan ja sitte, jos heitä hetkeksi viedään

ulos päivän valoon, palatessa vankeus heistä näyttää paljoa

synkemmältä; niin hänenkin, tuon lapsi raukan, oli suuri, hänen

elämässään yht'äkkiä leimahtanut valo, poistuessaan, yhä kolkompana

palauttanut vankeuteen. Oi, kuinka paljo kyyneleitä hän oli

niellyt yksinäisyydessä siitä hetkestä saakka! Kuinka paljo hän

oli kertonut murheistaan pienille lintusilleen! Sillä vielä tämän

kerrankin ylläpiti hänen työ, hurja, viivyttämätöin työ, joka

säännöllisyydellään, yksitoikkoisuudellaan, alituisesti samojen

huolien, samojen liikkeiden palauttamisella, oli hänen ajatustensa

hillitsijänä.

Ja niinkuin hänen sormissaan pienet kuolleet linnut saivat

elon nä'ön, niin hänen haaveensakin, toiveensa, jotka samaten

olivat kuolleet ja täynnä vielä hienompaa, vielä läpitunkevampaa

myrkkyä kuin se, joka pölynä lenteli hänen työpöytänsä ympärillä,

räpyttelivät silloin tällöin siipiään tuskan ja ylösnousemisen innon

ponnistuksella. Frans ei ollut kokonaan häneltä kadonnut. Vaikka

hän nyt tuli ainoastaan harvoin häntä katsomaan, niin tiesi Désirée

hänen olevan kuitenkin lähellä, kuuli hänen tulevan ja menevän,

kävelevän nopeasti porraslavalla, ja toisinaan näki hän oven ra'osta

hänen rakkaan vartalonsa ohi vilahtelevan. Hän ei ollut onnellisen

näköinen. Ja mitä onnea saattoi hän odottaa? Hän rakasti veljensä

vaimoa. Ja ajatellessaan, ett'ei Frans ollut onnellinen, unhoitti tuo

hyvä olento melkein oman surunsa, muistaessaan ystävätään.

Että Frans vielä tulisi häntä rakastamaan, sen hän hyvin tiesi

olevan mahdotointa. Mutta hän ajatteli, että jonakuna päivänä ehkä

hän näkisi hänen tulevan sisään kuolehtuvana, masentuneena, istuisi

pienelle matalalle tuolille ja, pannen päänsä hänen syliinsä, itkeä

nyyhkyttäen kertoisi hänelle surunsa ja sanoisi: "Lohduta minua..."

Tuo kurja toivo oli elättänyt häntä jo kolme viikkoa. Niin vähän,

näet, hän tarvitsi.

Vaan ei. Sekin häneltä kiellettiin. Frans oli lähtenyt, lähtenyt

katsahtamatta häneen, hyvästiäkään sanomatta. Rakastajan petoksen

jälkeen ystävän petos. Se on hirveätä...

Isänsä ensimmäisistä sanoista tunsi hän syöksyvänsä pohjattomaan,

jäiseen, synkkään kuiluun huikeasti, tunnottomasti, tietäen, ett'ei

hän sieltä koskaan voisi valoon palata. Hän tukehtui. Hän olisi

tahtonut vastustella, taistella, huutaa avuksi.

Vaan ketä?

Hän tiesi hyvin, ett'ei äitinsä häntä kuulisi.

Sidonieta?... Oi, hän tunsi hänen nyt hyvin. Parempi olisi hänen

ollut kääntyä pienten kiilto-höyhenisten lintustensa puoleen, joiden

terävät silmät kylmäkiskoisella ilolla häntä katselivat.

Hirmuisinta oli, että hän oitis käsitti, työnkään tällä kertaa ei

häntä pelastavan. Se oli kadottanut hyväntekeväisen ominaisuutensa.

Tenhottomilla käsillä ei ollut enää voimaa; väsyneet, hervottomat

sormet jäivät lannistuneesta mielestä työttömiksi.

Mikäs hänen olisi voinut ylläpitää tuossa semmoisessa onnettomuudessa?

Jumalako? Vai se, jota kutsutaan taivaaksi?

Se ei hänelle muistunut mieleenkään.

Parisissa, työväen asunnoissa etenkin, ovat talot niin korkeat,

kadut liian kapeat, ilma liian sumea, että taivasta huomattaisi. Se

katoaa tehtaiden savuun ja kosteista katoista nousevaan huuruun;

ja sitte on elämä niin kova useimmille noista ihmisistä, että jos

heidän kurjuudessaan joskus johtuukin ajatus Kaitselemukseen, niin

tapahtuu se vaan nyrkkiä sille näyttääkseen ja sitä kirotakseen.

Senpä tähden tapahtuukin niin paljon itsemurhia Parisissa. Kansa,

joka ei osaa rukoilla, on kuolemaan valmis, vaikka koska. Kaikissa

sen kärsimyksissä näyttäytyy sille kuolema, kuolema, joka vapauttaa

ja lohduttaa.

Sitähän pikku ontuvakin niin tarkkaan katseli.

Päätöksensä oli oitis tehty: oli kuoltava.

Mutta miten?

Liikkumattomana sijallaan, sillä välin kuin inha elämä meni menojaan

hänen ympärillään, kuin äitinsä valmisti päivällistä ja suuri mies

esitti pitkää monoloogia ihmiskunnan, kiittämättömyyttä vastaan,

harkitsi hän, mikä kuolontapa oli valittava. Olematta melkein

koskaan yksin, ei hän voinut ajatella lämmitintä hiilineen, joka

sytytetään ovet ja ikkunat tukkeessa. Käymättä koskaan ulkona, ei

hän voinut ostaa lääkeyrttijen myöjältä myrkkyäkään, pientä tukkua

Valkosta jauhoa, jonka sopii pistää taskun pohjalle neulakotelon

ja sormistimen joukkoon. Oli sitä paitse tulikiveä virittimissä,

ruostetta vanhoissa vaskirahoissa ja suuri ikkuna, joka antoi

kivitetylle kadulle; mutta ajatus, että hänen vanhemmilleen oli

hirmuista nähdä hänen omatakeista kuolontuskaa ja väkijoukon keskeltä

nostettua, rujostunutta ruumista, sai hänen hylkäämään nuo keinot.

Oli vielä jäljellä virta.

Vesi ainakin viepi toisinaan niin kauas pois, ett'ei kukaan voi löytää

ja kuolema jääpi ikuiseksi salaisuudeksi...

Virta!

Hän vapisi sitä ajatellessaan. Vaan ei häntä kauhistuttanut musta,

syvä vesi! Vielä vai, Parisin tytöt sitä vaan nauravat Heitetään

esiliina pään yli silmien peitteeksi, ja loiskis! Mutta sinne oli

mentävä ihan yksin ja katu häntä pelotti.

Ja sill'aikaa kuin tyttöraukka edeltäkäsin otti viimeisen vauhdin

kuolemaa ja unhotusta kohti, kuin hän katseli kaukaa pohjattomuutta

harhailevin silmin, joihin jo nousi itsemurhan hurjuus, virkistyi

kuuluisa Delobelle vähitellen, ja puhui jo vähemmin mahtipontisesti;

ja, koska päivälliseksi oli kaalia, jota hän hyvin rakasti, lauhtui

hän syödessään, muistutteli vanhoja voittoriemujaan, kultaseppeleitä,

Alençon'in yleisöä, ja oitis päivällisen syötyään, meni Odéoniin

_Misanthrooppia_ katsomaan, Robricart'in ensimmäistä näytäntöä,

koristettuna ja pinnistettynä, ihan valkoiset kalvoiset käsissä ja

taskussa uusi, kiiltävä sadan sousin kappale, jonka hänen vaimonsa

oli antanut hänelle hänen herrastellakseen.

-- Minä olen oikein tyytyväinen, sanoi äiti Delobelle syömäneuvoja

korjatessaan. Isä söi hyvin tänä iltana. Se lohdutti hiukan häntä,

mies parkaa, Teaatteri lopullisesti virkistää hänen. Sitä hän kyllä

tarvitseekin...

... Niin, se se oli kauheinta, käydä yksin kadulla. Oli odotettava,

kunnes kaasu oli sammutettu, astuttava portaita myöten hyvin hiljaa

kun äiti oli nukkunut, ja mentävä Parisin läpi, jossa miehet

vastaan tullessa katselivat röyhkeästi silmiin, ja kuljettava

komeasti valaistujen kahvilojen ohitse. Tuo kammo katua vastaan oli

Désirée'ssa ollut lapsuudesta saakka. Ihan pienenä ollessaan, kun

hän kerran meni asialle, seurasivat häntä pilkaten katupojat, eikä

hän tietänyt mikä oli hirveämpää, hänen epäsäännöllisen käyntinsä

ivaaminenko, noiden pienten, hävyttömien nuttujen nilkutus, vaiko

ohitsekulkevien sääli ja laupiaat katseet. Sitte hän pelkäsi vaunuja

ja omnibuksia. Virta oli kaukana. Hän väsyisi näet, kovin. Kumminkaan

ei ollut siihen muuta neuvoa.

-- Minä panen maata, tyttö, entä sinä, vieläkö ai'ot valvoa?

Silmät työssä kiinni, vastasi tyttö valvovansa. Hän tahtoi lopettaa

tusinan.

-- Hyvää yötä sitte, sanoi äiti Delobelle, jonka heikontunut näkö ei

kärsinyt kauemmin valoa. Minä panin isän illallisen lämpiämään. Katso

sitä ennenkuin maata panet.

Désirée ei valehdellut. Hän tahtoi lopettaa tusinan, että isällä

olisi huomenna se valmiina vietäväksi; ja tosiaankaan nähdessään tuon

pienen rauhallisen pään kumarruksissa lampun kelmeässä valossa, ei

olisi koskaan voinut kuvitella, mitä katalia ajatuksia siinä mylleröi.

Kas nyt on menossa viimeinen lintunen tusinasta, ihmeellinen

pikkuinen lintunen, jonka siivet näyttivät meriveden kastamilta, ihan

safiirin vihreiltä.

Huolellisesti, veikeästi, pistää Désirée sen messinki langalle,

lentoon pyrähtävän, säikähdetyn linnun somaan asentoon.

Oi! kuinka se lentää kauas, tuo pikkuinen, sininen lintu. Kuinka

huimasti se kiitää löyhöttää avaruuteen. Hyvin tuntuu, että se lähtee

tällä kertaa pitkälle matkalle, pitkälle, ikuiselle matkalle, josta

se ei palaa koskaan enää...

Nyt on työ lopussa, pöydät järjestetty, viimeiset silkkinöyleet

tarkalleen kootut ja nuppineulat neulikossaan.

Lampun kiertää hän puoleksi alas, illallisen isälleen jättää hän

kuumalle hiilokselle. Ja tuo hirvittävä, katala ilta on näyttävä

hänestä yhtä levolliselta, kuin muulloinkin, Talossa on kaikki

järjestyksessä ja tavat tarkkaan noudatetut. Hyvin hiljaa aukaisee

Désirée kaapin, ottaa sieltä pienen shaalin, kääriytyy siihen, ja

lähtee.

Mitä? Eikö katsettakaan äidille, ei mykkää jäähyvästiä, eikä

heltymistäkään?... Ei, ei mitään. Niinkuin kuoleman kielissä olevat,

näki hän hirvittävän selvästi yht'äkkiä minkälaiselle itsekkäälle

rakkaudelle hän oli uhrannut lapsuutensa ja nuoruutensa. Hän tuntee

varsin hyvin, että suuren miehen lausuma ainoa sana on lohduttava

nukkuvaa naista, jolle hän on melkein vihoissaan siitä, ett'ei hän

heräjä, vaan antaa hän siten mennä räpäyttämättäkään suljetuita

silmäluomia.

Nuorena kuoleminen, vaikka vapaaehtoisestikin, ei tapahdu koskaan

ilman yllytystä, ja Désirée raukka lähti, elämästä närkästyksissään

kohtaloaan vastaan.

Kas, hän on jo kadulla. Minne menee hän? Kaikki on jo autiota.

Nämä kaupungin osat, jotka päivällä ovat niin vireät, asettuvat

iltasin varhain. Siellä tehdään liika kovaa työtä, ett'ei uni pian

tulisi. Sillä välin kuin Parisin bulevaardeilta, jotka vielä ovat

täynnä elämää, kohoaa yli koko kaupungin etäisen tulipalon näköinen

punertava heijastus, ovat täällä jo kaikki portit kiinni, luukut

suljetut ikkunoissa ja ovissa. Aika ajoin häiritsee hiljaisuutta

myöhästynyt palovartijan askeleet, jotka kuuluvat yön pimeästä, tai

juopuneen puhelu, jota hänen hoipertelemisensa toisinaan keskeyttää,

tahi likeisestä valkamasta tullut tuulen puuska kolisuttelee lyhdyn

lasia ja pieksättää vanhaa väkipyörän nuoraa, laantuu kadun kulmassa

ja vinkuen katoaa hataran kynnyksen alle.

Désirée astuu sukkelaan, shaaliinsa kierrettynä, pää pystyssä, silmät

kuivina. Tuntematta tietä kulkee hän suoraan, ihan suoraan eteenpäin.

Maraisin synkät, kapeat kadut, joilla pilkoittaa kaukaa kaasunliekki,

risteilevät ja kaarielevat niin että, hän kuumeen tapaisesti

kulkiessaan, eksyen palaa yhä samalle paikalleen. Aina jotakin

asettuu hänen ja virran väliin. Mutta viileä, kostea tuuli puhaltelee

häntä kasvoihin. Ja todellakin näyttää kuin vesi pakenisi, varustaisi

itsensä aitauksella, ja paksut seinät, korkeat talot varta vasten

kävisivät kuoleman eteen, mutta pikku ontuva on rohkea, vanhojen

katujen epätasaisella kivityksellä hän vaan astuu astumistaan.

Oletteko koskaan iltasella metsästyksen jälkeen nähneet haavoitetun

peltopyyn pakenevan piiloon vakoon? se vaipuu alas, kyykistyy, vetäen

veristä siipeään johonkin suojaan voidakseen kuolla rauhassaan. Tuon

pienen varjon pieltävä käynti pitkin seinää katuvierusta myöten

antaa aivan saman käsityksen. Ja ajatellaanpa, että samaan aikaan,

melkein samassa kaupungin osassa, joku myöskin harhailee pitkin

katuja, odottaen, tähystäen toivottomana. Oi! jospa voisivat kohdata

toisensa. Jospa hän voisi kääntyä tuon levottoman kulkijan puoleen

kysyäkseen tietä:

-- Olkaa hyvä, herra, sanokaa, miten mennään Seinelle?...

Ja herra tuntisi hänen heti.

-- Kuinka! Tekö, neiti Sisi? Mitä te teette ulkona tähän aikaan?

-- Menen kuolemaan, Frans. Teidän tähden en voi elää enää.

Liikutettuna ottaisi hän silloin ja puristaisi hänen syliinsä ja

kantaisi pois sanoen:

-- Oi, elä, elä kuole. Minä tarvitsen sinua lohdutuksekseni, avukseni

kaikesta pahasta, mitä tuo nainen on minulle tehnyt.

Mutta se on runoilijain haavetta, kohtaus, jota elämä ei osaa keksiä.

Liian julma, liian kova on elämä! Ja kun kerran tarvitaan niin vähän

hengen pelastukseksi, ei se mitenkään tahdo antaa tuota vähää. Senpä

tähden oikeat romaanit ovatkin niin surullisia...

Katuja, yhä katuja vaan, sitte tori ja silta, jonka lyhdyt kuvastavat

mustassa vedessä toisen valaistun sillan. Kas siinä on vihdoin

virta. Kostean, leudon syksy-illan usmassa näkee hän tuon hänelle

tuntemattoman Parisin sekavan suuruuden, jota vieläkin enemmän lisää

hänen tietämättömyytensä paikoista. Tässä sitte pitäiskin kuolla.

Hän tuntee olevansa niin pieni, niin eristetty, niin kadonnut tuossa

laajassa, valaistussa, autiossa kaupungissa. Hänestä näyttää, kuin

hän jo olisi kuollut. Hän lähestyy rantaa; ja, yht'äkkiä seisattaa

hänen kulkunsa kukkakasvien ja kaivetun maan haju. Hänen jalkojensa

juurella, veteen rajoittuvalla käytävällä on olkiin käärityitä

pensaskasveja ja kukka-astioita valkoisissa paperituuteissaan,

kaikki valmiiksi järjestetty kaupittaviksi huomenna. Viittoihinsa

käärittyinä, jalat lämmittimien päällä, makasivat myyjät tuoleillaan,

unen ja yön viileyden kangistamina. Kaiken väriset tähtikukat,

reseedat, syksyruusut, tuoksuttivat ilmaa, seisoen hämärässä kuun

valossa keveine varjoineen ympärillään ja odottaen nukkuvan Parisin

oikkuja.

Pikku Désirée rukka! Näytti, kuin koko hänen nuoruutensa, harvat

ilon-päivänsä ja petetty rakkautensa olisivat heränneet hänen

sydämessään tuon kuljeskelevan puutarhan tuoksusta. Hän astuu hiljaa

kukkien keskitse. Toisinaan kahisuttaa tuulen puuska pensaiden

lehtiä ja maan päällä olevista kopista, jotka ovat täynnä juurineen

temmattuja kasveja leviää kostea multa haju.

Hän muistelee kävelyjä maalle Franssin kanssa. Luonnon tuoksu,

jota hän silloin hengitti ensimmäisen kerran, puhaltelee hänen

kuolonhetkellään. -- "Muisto," näkyy se hänelle sanovan, ja hän

vastaa itsekseen: "Kyllä, kyllä minä muistan."

Hän muistaa vaan liian hyvin. Tultuaan tuon ikäänkuin juhlaksi

koristetun sataman päähän, seisattuu salainen pikku varjo portaille,

joka vie alas rannalle...

Melkein oitis kuuluu huutoa, hälinää pitkin koko rannikkoa. "Pian

vene ja keksit." Merimiehiä ja poliisi-palvelijoita kokoontuu

ahteelle. Rannalta päästetään vene, lyhty kokassa.

Kukkamyyjät heräävät, ja yhden heistä haukotellen kysyttyä, mitä on

tapahtunut, vastaa hänelle sillan nurkkaan kyyristynyt kahvimuija

rauhallisesti:

-- Mikä lie nainen hypätä mulahtanut veteen.

Eipä vaan. Virta ei huolinut tuosta lapsesta. Sen oli sääli tuota

ihanuutta ja suloa. Alahalla veden partaalla näkyy lyhtyjen valossa

musta parvi, joka lähtee liikkeelle. Hän pelastui!... Eräs hiekan

vetäjä onki ylös hänen. Poliisimiehet kantavat häntä, merimiehiä

ja halon purkajia ympärillä; ja pimeässä kuuluu matala käheä ääni

pilkkaavan: "Sepä koko vesilintu, ett'en ollut kiinnikään saada. Niin

muljahti sormien välistä, että olisittepa nähneet!... Ei maar muka

tahtonut mulle palkintoa antaa..." Vähitellen melu tyyntyi, uteliaat

hajosivat, ja mustan parven poistuessa polisihuoneesen päin, kävivät

kukkamyyjät uudestaan makaamaan ja autiolla rannikolla värisytti

yötuuli kukkia.

Ah! tyttö rukka, luulit olevan helppoa päästä elämästä, kadota

yht'äkkiä. Et tietänyt, että sen sijaan että virta veisi sinun

sukkelaan etsimääsi mitättömyyteen, se heittäisikin sinun

kaikenlaiseen häpeään ja rauenneen itsemurhan epäkunniaan. Ensin

poliisi konttoori, iljettävä polisikonttoori likaisine rahineen,

permantoineen, jossa märkä tomu näyttää katuloalta. Siellä oli

Désiréen lopetettava yönsä. Hän pantiin maata leirivuoteelle takan

eteen, joka hänen hyväksi oli laupiaasti täyteen mätetty halkoja

ja jonka epäterveellinen lämpö nöyryytti hänen raskaita, vettä

purskuavia vaatteitaan. Missä hän oli, siitä hän ei saanut selkoa.

Himmeästi, käsittämättä kuunteli ja katseli pikku ontuva hänen

ympärillään samanlaisissa vuoteissa makaavia miehiä, ikävää, tyhjää

suojaa ja lukittujen päihtyneiden ulinaa, jotka jyskyttelivät

peräovea, hirveästi kiroillen.

Likellä häntä istui repaleinen nainen, hiukset hajallaan

kyykkysillään lieden suun edessä, jonka punertava hohde ei

muuttanut lainkaan hänen synkeitä, kalpeita kasvojaan. Se oli

yön selästä korjattu hullu olento raukka, joka koneen tapaisesti

ravisteli päätään ja lakkaamatta kertoeli tajunnottomalla, melkein

huulien liikkeestä riippumattomalla äänellä: "Niin, niin, se vasta

kurjuutta... Niin, niin, se vasta kurjuutta..." Ja tuo kamala

vaikeroiminen keskellä makaavien kuorsaamista teki Désiréehen hirveän

pahaa. Hän sulki silmänsä, ett'ei enää näkisi noita vimmastuneita

kasvoja, jotka pelottivat häntä ikäänkuin hänen oman itselöimänä.

Ajoittain aukeni kadun puoleinen ovi, päällikön ääni mainitsi nimiä,

ja kaksi polisimiestä astui ulos, toisten tullessa sisään, jotka

heittäytyivät poikittain vuoteelle masentuneina, kuin vuorovahdissa

koko yön kannella olleet merimiehet.

Vihdoin koitti päivä sairaita hirvittävine, kovine väreineen.

Havahduttuaan yht'äkkiä horroksistaan, kavahti Désirée ylös

vuoteellaan, tempasi auki viitan, johon hän oli kääritty ja,

huolimatta väsymyksestä ja kuumeesta, koetti nousta seisoalleen

hallitakseen itse ja omatahtoisesti itseään. Hän ajatteli vaan

yhtä, näet, paetakseen kaikkia noita silmiä, jotka aukenivat hänen

ympärillään, ja lähteäkseen tuosta julmasta paikasta, jossa unella

oli kovin raskas huokuminen ja kovin rasittavia ruumiin asentoja.

-- Laskekaa, hyvät herrat, sanoi hän kokonaan vavisten, laskekaa

minut takaisin äidin luo.

Kuinka paatuneet he lienevät olleetkin parisilaisista tapahtumista,

käsittivät nuo kunnon ihmiset, että tämä oli jotakin merkillisempää,

liikuttavampaa, kuin tavallisesti. Mutta he eivät voineet vielä

saattaa häntä hänen äitinsä luo. Ensin oli mentävä komissarjuksen

luo. Sitä oli mahdotointa jättää siksensä. Tuotiin rattaat säälistä

häntä kohtaan, mutta polisikonttoorista oli lähdettävä ulos, ja

ovella oli kansaa katselemassa, kun pikku ontuva oli kulkeva

ohi, märät hiukset ohimoihin tarttuneina ja sarkaviitta yllä,

joka kuitenkaan ei estänyt hänen hampaitaan kalisemasta vilusta.

Komissarjuksen luona oli hänen noustava pimeitä ja kosteita portaita,

joilla tuli ja meni roiston näköisiä naamoja. Kaksipuolista ovea

aukaisi ja sulki tuon tuostakin törkeät palvelijat, suojat olivat

kylmät, huonosti valaistut, raheilla istui kansaa, äänettömänä,

kummastuksissaan, torkuksissa, mierolaisia, rosvoja, tyttöjä ja

vanhan viheriäisen pöydän ääressä kirjoitteli "komissarjuksen koira,"

koko isopäinen peto, kuluneessa takissa; tässä se oli.

Désiréen sisään tultua astui hänen vastaansa mies kurottaen

kättään, Se oli hänen julma pelastajansa, joka pyysi palkintoaan,

viittäkolmatta francia.

-- No, mummuseni, sanoi hän riettaasti nauraen ja kamalalla äänellä,

miltäkäs sauna nyt tuntuu?

Ja hän kertoi oikeuden istujalle, millä keinon hän oli hänen

onkinut vedestä, että hän oli tarttunut häneen ensin noinikään,

sitte näinikään, ja että ilman häntä olisi hän ihan varmaan mennä

hujauttanut Rouen'in luo veden pohjalla.

Poloinen oli ihan punainen kuumeesta ja häpeästä ja niin hämillä,

että hänestä näytti kuin vesi olisi jättänyt harson hänen silmiensä

eteen ja huminaa hänen korviinsa. Vihdoin vietiin hän pienempään

suojaan juhlallisen henkilön eteen, jolla oli tähtiä rinnassa. Se

oli itse herra komissarjus, joka parast' aikaa joi kahviaan ja luki

sanomalehtiä.

"Ahaa! vai te..." sanoi hän tylyn näköisenä, kastellessaan vehnästään

ja luomatta silmiään sanomalehdestä; ja oitis alkoi polisimies, joka

oli tuonut Désiréen, lukea esitystään:

"Neljännestä vailla kaksitoista yöllä. Mégisserien satamassa, n:o

17 kohdalla, muudan Delobelle, neljänkolmatta vanha, kukkientekijä,

asuva Braque kadun varrella vanhempainsa luona, on tehnyt itsemurhan

yrityksen heittäytymällä Seineen, josta hänen veti ylös terveenä

ja vahingoittumattomana herra Parcheminet, hiekanvetäjä, majaileva

Butte-Chaumont kadun varrella."

Herra komissarjus syöden ehtimiseen, kuunteli tyynen ja haluttoman

näköisenä, niinkuin mies, jota ei mikään enää kummastuta; lopuksi loi

hän Delobelleen asian tuntevan ja ankaran katseen, ja antoipa korean

varoituksen. Hänen tekonsa, näet, oli hyvin ilkeä. Mikä oli saanut

hänen tuohon häijyyn rikokseen? Minkä tähden tahtoi hän surmata

itsensä? Vastatkaapa, Delobelle, miksi?

Mutta Delobelle oli itsepäisesti vaiti. Hänestä olisi ollut

rakkautensa tahraamista tunnustaa moisessa paikassa. "En tiedä... En

tiedä..." sanoi hän hiljaa ja vavisten.

Suuttuneena, tuskastuessaan, ilmoitti herra komissarjus, että hän oli

vietävä vanhempainsa luo, mutta yhdellä ehdolla: että hän lupaisi

olla sitä koskaan enää tekemättä.

-- Lupaatteko sen, hä?...

-- Kyllä, lupaan minä, herra...

-- Ette tee sitä koskaan enää?...

-- En, ihan varmaan, en koskaan enää... en koskaan enää...

Huolimatta hänen vakuutuksistaan, pudisti poliisikomissarjus päätään,

ikäänkuin hän ei olisi uskonut hänen valaansa.

Ja nyt on hän ulkona, tiellä kotiin, suoja-paikkaan; mutta hänen

kidutuksensa ei ole vielä lopussa.

Vaunuissa oli poliisimies, joka häntä saattoi, liian kohtelias,

liian ystävällinen. Désirée ei ollut sitä käsittävinään, väisti

häntä, veti kätensä pois. Kiusausta!... Hirmuisinta oli tulo Braque

kadulle, jossa koko talo oli liikkeellä, ja naapurien uteliaisuuden

kärsiminen. Aamulla oli todellakin koko kaupungin osa saanut tiedon

hänen häviämisestään. Huhu kävi, että hän oli lähtenyt Frans Rislerin

kanssa. Aikaiseen oli nähty kuuluisan Delobellen lähtevän ulos,

hirvittävän näköisenä, hattu takaperin päässä, rutistunein kalvoisin,

joka oli tavattoman huolestumisen merkki; ja piika, tuodessaan

ruokavaroja, tapasi äiti raukan puolihulluna juoksemasta huoneesta

toiseen, etsien vaikka sanaa lapseltaan, vaikka kuinka pientä

jälkeäkin, joka voisi ainakin herättää arveluita.

Onnettoman äidin päässä selveni vihdoin tyttärensä tila viimeisinä

päivinä ja hänen vaitiolonsa Franssin lähdöstä. "Elä itke, vaimoni...

minä tuon hänen jälleen..." sanoi isä lähtiessään, ja hänen

mentyä yhtä paljo tiedustellakseen, kuin vetäytyäkseen tuosta

tuskallisesta näytelmästä, käveli vaimo yhtämittaa portailta

ikkunalle, ikkunalta portaille. Pienintäkin askeleen kapsetta

kuultuaan, aukasi hän oven, sykkivin sydämin, ja juoksi ulos, sitte

hänen sisääntullessaan, lisäsi asunnon yksinäisyyttä vieläkin enemmän

Désiréen suuri, tyhjä nojatuoli, joka oli puoleksi käännetty

ompelupöytää kohti. Tämä sai hänen purskahtamaan itkuun.

Samassa seisattui vaunut portin eteen. Kuului ääniä ja askeleita.

-- Rouva Delobelle, tässä on hän!... Tyttärenne on löytynyt.

Todellakin astui Désirée portaita ylös, vaaleana, vaipuneena

tuntemattoman käsissä, ilman shaalia, ilman hattua, käärittynä

suureen ruskeaan levättiin. Huomattuaan äitinsä hymyili hän hiukan,

houkkamielisen näköisenä.

-- Elä pelästy... ei se ole mitään... yritteli hän sanomaan vaan

voipui sitte portaille. Ei koskaan luullut äiti Delobelle olovanaa

niin väkevä. Hän otti tyttärensä, kantoi hänen, pani maata, ja kaikki

tuo tapahtui siunaaman aikaan, ja hän puhutteli häntä ja suuteli

häntä.

-- No jo vihdoin viimein löysinkin sinun. Missä sinä nyt olet ollut,

siukku rukka? Eikö niin, sano, että tahdoit tappaa itsesi?...

Sinulla oli siis kova murhe?... Miksikäs sen salasit minulta?

Nähdessään äitinsä tuossa tilassa, kylpien kyyneleissä, vanhettuneen

muutamassa tunnissa, tunsi Désirée olevansa kauheiden tunnonvaivojen

valtaamana. Hän muisti menneensä hyvästiäkään sanomatta ja soimaten

häntä sydämessään siitä, ett'ei hän häntä rakastanut.

Ett'ei häntä rakastanut!

-- Kuolemasihan olisi tappanut minun, sanoi vaimo parka... Voi,

kun minä nousin tänä aamuna, eikä vuoteesi ollut kosketettu, eikä

sinua ollut huoneessakaan... Minä kävin kerran ympäri ja lankesin

tainnoksiin... Onko sulia lämmin nyt?... Onko hyvä?... Ethän enää

tee sitä, ethän tahdo kuolla?

Ja hän tukki hänen peitettään, lämmitti hänen jalkojaan ja viihdytti

häntä rinnallaan.

Vuoteessaan leväten, silmät kiinni, näki Désirée itsemurhansa kaikki

kohdat, kaikki kamalat seikat, joiden läpi hän oli kulkenut kuolemaan

lähtiessään. Kasvavassa kuumeessaan, raskaassa, valtavassa unessaan,

rasitti ja vaivasi häntä hurja kulkunsa Parisin kautta. Tuhansia

mustia katuja kuvautui hänen silmissään, Seinen virta kunkin päässä.

Tuo kamala virta, jota hän ei yöllä löytänyt, vainosi nyt häntä.

Hänestä näytti kuin hän olisi kokonaan ollut mudan ja lo'an

ryvettämä; ja painajaisen ahdistamana, lapsi raukka, tietämättä,

kuinka päästä muistojensa kiusauksista, sanoi hiljaa äidilleen:

-- Kätke minut... kätke minut... minua hävettää!