VI.

Hän lupasi olla sitä enää tekemättä.

Oi! ei, ei hän tee sitä enää. Herra komissarjus saa olla rauhassa,

Ei siitä pelkoa ole, että hän sen tekee uudelleen. Mitenkä hän ensin

pääsisi virralle kun hän ei enää voi hievahtaa vuoteeltaankaan? Jos

herra komissarjus olisi nähnyt hänen silloin, niin hän ei olisi

epäillytkään hänen sanojaan. Epäilemättä näkyy koko hänen olennossaan

vielä tahto ja halu kuolla jotka niin katalasti olivat piirretyt

hänen kalpeisin kasvoihinsa toissa aamuna; ne ovat vaan lieventyneet

maltillisemmat. Muudan Delobelle tietää, että vähän pikkuisen vaan

aikaa odotettuaan, hänellä ei ole enää mitään toivottavana.

Lääkärit sanovat hänen kuolevan keuhkokuumeesen, jonka hän oli

saanut märistä vaatteistaan. Mutta lääkärit erehtyvät, se ei ole

keuhkokuumetta. Siis rakkautensa on syy hänen kuolemaansa?... Ei.

Tuosta kauheasta yöstä lähtien hän ei enää ajattele Franssia, hän ei

pidä itseään enään arvollisena rakastamaan ja olemaan rakastettu.

Siitä pitäen on toinen pilkku hänen puhtaassa elämässään, ja siitäpä

juuri hän kuoleekin.

Kaikki nuo hirveän näytelmän tapaukset ovat tahrana hänen

ajatuksissaan: nosto vedestä kaikkien ihmisten läsnä ollessa, sikeä

unensa poliisi konttoorissa, rivot laulut, joita hän siellä kuuli,

mielipuoli, joka lämmitteli itseään lieden ääressä, kaikki, mihin

rikokselliseen, törkeään, ja sydäntä särkevään hän oli koskettanut

komissarjuksen portailla, ja sitte toisien ylenkatse, toisien

julkeus, hänen pelastajansa pilanlasku, polisipalvelijain hyväily,

koko hänen i'äksi hävinnyt naisellinen arkuutensa, nimensä, joka

hänen täytyi antaa ja hänen tukala viallisuutensa, joka vainosi häntä

kaikkien noiden pitkien kiusauksien kestäessä, ikäänkuin ivana,

naurettavaisuuden korvennuksena hänen itsemurhastaan lemmen tähden.

Hän kuolee häpeästä, sanon minä. Öisin hourailee hän yhä lakkaamatta:

"Minua hävettää!... Minua hävettää!..." ja levollisempana

aikana painuu hän peitteesensä, vetää sen kasvoilleen ikäänkuin

kätkeytyäkseen tai haudatakseen itsensä.

Désiréen vuoteen vieressä, ikkunan valossa, tekee äiti Delobelle

työtä, hoitaen tytärtään. Ajoittain kohottaa hän silmänsä

tarkastaakseen tuota mykkää toivottomuutta, selittämätöintä tautia,

sitte ryhtyy hän työhönsä jälleen; köyhän suurimpia tuskia on, ett'ei

hän voi kärsiä mielikseen. Työtä on tehtävä lakkaamatta, ja vieläpä

kun kuolokin lähellä liitelee, on ajateltava välttämättömiä tarpeita,

elämän huolia.

Rikas voipi sulkeutua suruunsa, hän voi siinä aikeella, siitä

elääkin, eikä tehdä muuta, kuin kärsiä ja itkeä.

Siihen ei köyhillä ole varaa eikä oikeuttakaan. Kotiseudullani,

maalla, tunsin vanhan vaimon, joka samana vuonna oli kadottanut

tyttärensä ja miehensä, kaksi kauheaa koetusta toistensa perään;

mutta hänellä oli pojat kasvatettavana, moisio hoidettavana.

Aamunkoitosta oli oltava toimessa, jouduttava kaikkialle, johdettava

eri töitä, eri haaroilla matkojen päässä pellolla. Sureva leski sanoi

minulle: "Minulla ei ole hetkeäkään aikaa itkeä viikon ajalla; mutta

sunnuntaisin, oi, silloin otan kaikki takaisin..." Ja, toden perään,

niinä päivinä, kun lapset leikkivät ja olivat kävelemässä ulkona,

sulki hän lukon kahteen kertaan ja koko jälkeen puolisen itki ja

nyyhkytti hän ja huusi autiossa talossa miestään ja tytärtään.

Äiti Delobellellä ei ollut pyhääkään. Ajatelkaas, että hän nyt oli

yksin työssä, ett'ei hänen sormillaan ollut Désiréen somien sormien

ihmeellistä näppäryyttä, että lääkkeet olivat kalliit, ett'eikä hän

mistään maailmassa olisi tahtonut kieltää "isältä" hänen kalliita

tapojaan. Niinpä, milloin hyvänsä sairas aukasi silmänsä huomasi

hän äitinsä joka varhaisen aamun hämärässä tahi yölamppunsa valossa

lakkaamatta työskentelevän työskentelemistään.

Kun hänen vuoteensa uutimet olivat suljetut, kuuli hän pientä kuivaa

kalinaa saksia pöydälle pantaessa.

Äitinsä väsymys ja alituinen valvominen, joka yhä piti seuraa hänen

kuumelleen, vaivasi häntä kovin, toisinaan enemmän kuin mikään muu:

-- Annahan minulle vähän työtäni, sanoi hän koetellen istua

vuotessaan. Se oli ikäänkuin heijastusta päivä päivältä yhä enemmän

synkistyvällä taivaalla. Äiti Delobelle, joka siten näki sairaan

haluavan palata elämään, asetti hänen niin hyvin kuin suinkin ja veti

pöydän lähemmäksi. Mutta neula oli liian raskas, silmät liian heikot

ja ikkunaan kuuluvat huudot muistuttivat hänelle, että katu tuo

kauhea katu, oli ihan hänen vieressään. Ei, hänellä lopullisesti ei

ollut voimia. Oi, jospa hän ensin olisi voinut kuolla ja sitte syntyä

uudelleen... Ja nyt hän kuoli luopumalla vähitellen kaikesta. Joka

kerta kun äiti pujotteli nöylettä neulan silmään, katseli hän yhä

kalpenevaa lastaan kysyen:

-- Onko sinun hyvä?

-- On, oikein hyvä... vastasi sairas sydäntä särkevällä hymyllä,

joka hetkeksi kirkasti hänen tuskallisia kasvojaan ja näytti kaiken

niiden hävityksen, niinkuin köyhään majaan pilkistävä auringon

säde, sen sijaan, että sitä elähyttäisi; paremmin vaan paljastaa

sen kurjuuden ja puutteet. Sitte seurasi pitkä äänettömyys; äiti

ei puhunut enää, peläten rupeavansa itkemään, tytär oli kuumeen

tainnuttamana ja jo verhottuna näkymättömiin huntuihin, joilla

kuolema ympäröi ikäänkuin säälistä niitä, jotka taistelevat

viimeisiin voimiensa puolesta, viedäkseen ne hiljaa ja ilman

melskettä pois.

Kuuluisa Delobelle ei ollut koskaan läsnä. Hän ei ollut muuttanut

mitään elämässään virattomana näyttelijänä. Kuitenkin tiesi hän

tyttärensä olevan kuolemaisillaan; lääkäri oli sen hänelle

ilmoittanut. Se oli hänelle kovakin isku, sillä itse asiassa hän

rakasti paljo lastaan; mutta hänen kummallisessa luonteessaan

tosimmat, suorimmat tunteet kääntyivät väärälle, luonnottomalle

raitille sen la'in mukaan, että jos mitä pannaan ylösalaisin olevalle

perustukselle, se ei koskaan näy seisovan suorassa.

Delobelle piti ennen kaikkia kävelemisestä siten suruaan

haihduttaakseen. Hän näytteli onnetointa isää pitkin bulevaardia.

Hänet tavattiin teaattereissä, kahviloissa, silmät punaisina,

kalpein kasvoin. Hänen oli mieliksi, kun kysyttiin; "No, ukko parka,

kuinka teillä jaksetaan?" Silloin pudisti hän päätään hermoisella

liikkeellä, mursi kasvojaan ikäänkuin kyyneleitä pidättääkseen ja

mykkänä ja täynnä vihaa heitti kiroavan katseen taivaasen, niinkuin

näytellessään _Lasten lääkäriä_, mikä tietysti ei estänyt häntä

olemasta huomiota osoittava ja noutelias tytärtään kohtaan.

Niinikään oli hän tottunut, tyttärensä sairaana ollessa, tuomaan

hänelle kukkia kävelyiltään Parisissa: ja hän ei tyytynyt tavallisiin

kukkiin, kainoihin orvokkiin, joita saa helpolla joka kadun kulmassa,

vaan noina surullisina syksypäivinä tahtoi hän välttämättä ruusuja,

neilikoita ja erittäinkin ansareissa kasvaneita valkoisia liljoja,

joiden kukat, varsi ja lehdet ovat niin vihertävän valkoiset, kuin

luonto kiireissään olisi kasvattanut ne aivan yhtänäköiseksi.

-- Oi, tämä on liikaa... ihan liikaa minä suutun siitä, sanoi pikku

potilas useita kertoja, nähdessään hänen riemastuneena astuvan

sisään, kukkavihko kädessä; mutta ukko vastasi niin surullisesti:

"Annahan... annahan... ", ett'ei tyttö tohtinut vastustella.

Maksu oli sentään suuri, ja äidin oli hyvin vaikea ansaita elatusta

kaikille...

Vielä vähän olisi äiti Delobelle sitä valittanut, hän piti sen varsin

kauniinakin suuren miehen puolelta.

Tuo rahan ylenkatse, erinomainen huolettomuus ihmetytti häntä kovin,

ja enemmän kuin koskaan luotti hän miehensä neroon ja tulevaisuuteen

näyttelijänä.

Tälläkin oli keskellä noita tapauksia järkähtämätöin usko. Vähällä

olivat hänen silmänsä kuitenkin au'eta todellisuudelle. Vähällä oli

pieni polttava käsi, laskeutuessaan hänen juhlallisen, haaveksivan

päänsä päälle, karkoittaa siitä kaiken siinä kauan aikaa jo

mylleröivän houreen, Kas kuinka se tapahtui:

Eräänä yönä kavahti Désirée ylös unesta hyvin kummallisessa tilassa.

Sanottava on, että lääkäri, joka illalla oli tullut häntä katsomaan,

oli kovin hämmästynyt nähdessään hänen äkkiä elpyneen ja tyynempänä,

kuumeen kadottua. Tietämättä itsekkään tuon odottamattoman toipumisen

syytä, oli hän lähtiessään sanonut: "odotetaanhan", uskoen pikaisen

muutoksen nuoruuden ytimekkäiden voimien vaikuttamaksi, jotka usein

kasvattavat uuden elämän taimen itse kuolemankin oireista. Jospa hän

olisi katsahtanut Désiréen pieluksen alle, niin olisi hän sieltä

löytänyt Kairosta tulleen kirjeen, joka olikin tuon onnellisen

muutoksen salaisuus. Neljä, Franssin allekirjoittamaa sivua, tunnusti

koko hänen käytöksensä armaalle pikku Sisille.

Semmoisesta kirjeestä sairas oli haaveksinutkin. Vaikkapa hän itse

olisi sanellut sen, niin kaikki sanat, joiden tuli liikuttaa hänen

sydäntään, kaikki arat estelmykset, joiden tuli sitoa hänen haavansa,

eivät olisi voineet olla täydellisimmin lausutut. Frans katui,

pyysi anteeksi, ja, mitäkään hänelle lupaamatta, saati mitäkään

häneltä pyytämättä, kertoi uskolliselle ystävälleen taistelunsa,

tunnonvaivansa, kärsimyksensä. Hän oli närkästyksissään Sidonielle,

rukoili Désirée'ta kavahtamaan häntä, ja puhui, vanhan rakkauden

mahleen selvittämällä ja hirmuisella tunteella, tuosta riettaasta,

pintapuolisesta luonteesta, joka niin puhtaasti taisi valehdella,

eikä koskaan ollut hairahtunut puhumaan sydämen kieltä, sillä päästä

lähtivät tuon Parisinuken sekä sanat että toiminta.

Kovaksi onneksi ei tuo kirje tullut muutamia päiviä myöhemmin. Kaikki

sen lohduttavat sanat olivat Désiréelle nyt kuni nälkään kuolevalle

liika myöhään tuodut herkkuruo'at. Hän haistaa, haluaa niitä, vaan

ei ole enää voimia maistella. Koko päivän luki sairas kirjettä. Hän

otti sen esille kuoresta, pani jälleen rakkaasti kokoon, ja silmät

kiinnikin näki hän sen aivan selvän, jopa postimerkin värinkin. Frans

oli ajatellut häntä! Se yksistään toi hänelle suloisen levon, johon

hän vihdoin nukkui, tuntien ikäänkuin ystävän käsivarren kannattavan

hänen heikkoa päätään.

Äkkiä heräsi hän, ja niinkuin sanoimme vast'ikään, tavattomassa

tilassa. Häntä vaivasi heikkous, tuska koko ruumiissa, jotakin

selittämätöintä. Hänestä näytti, kuin hänen elämänsä olisi riippunut

vaan hiuskarvasta, joka oli katkeamaisillaan ja jonka hermoinen

väräjäminen pani kaikkiin häneen aistiinsa ylenluonnollisen

herkkyyden ja tunteellisuuden. Oli yö. Suojassa, jossa hän makasi --

hänelle oli annettu hänen vanhempainsa huone, joka oli raittiimpi ja

avarampi, kuin hänen sopukkansa -- oli hämärä. Yölamppu kierrätteli

laipiossa valokehiä, otavan kultaisia, surullisia kuvia, joita

unettomuus sairaissa herättää; ja ompelupöydällä valaisi alennettu,

varjostimen peittämä lamppu, ainoastaan husin hasin olevat työt ja

tuolilleen uinahtaneen äiti Delobellen varjokuvan.

Désiréen päässä, joka tuntui hänessä tavallista keveämmältä, syntyi

yht'äkkiä kova ajatus ja muistojen selkkaus. Hänen kaukainen elämänsä

näkyi lähestyvän häntä. Pienimmätkin te'ot hänen lapsuudestaan,

tapaukset, joita hän ei silloin ollut käsittänyt, ikäänkuin unissaan

kuullut sanat, esiintyivät hänen mielessään.

Hän hämmästyi pelästymättä. Hän ei tietänyt, että ennen mitättömäksi

tekevää kuolemaa, siten usein sattuu hetki outoa kiihtymystä,

ikäänkuin koko olento yllyttäisi kykynsä ja voimansa viimeiseen

taipumattomaan taisteluun.

Vuoteestaan näki hän äitinsä vieressään, ja isänsä työhuoneessa,

jonka ovi oli jätetty auki. Äiti lepäsi nojatuolissa vaipuneena

vihdoin kovan väsymyksen valtaan; ja kaikki naarmut ja arvet, joita

ikä ja kärsimykset jättävät vanhettuneille kasvoille, näkyivät

vaikeilta ja lähtemättömiltä, unen painamina. Päivällä, tahto ja

huolet panevat ikäänkuin naamarin kasvojen todellisen osoitteen

yli; mutta yöllä se on omansa. Sillä hetkellä, tuon hilpeän

vaimon syvät kurtut, punaiset silmäluomet, harmeutuneet hiukset

ohimoilla, laihojen, työn rasittamien käsien kouristus, kaikki tuo

näkyi Désiréen silmissä. Hän olisi tahtonut olla kylliksi väkevä

noustaksensa ylös suutelemaan tuota kaunista levollista otsaa, jota

rypyt uurtelivat, sitä himmentämättä.

Vastakohtana hänelle, näkyi ra'olla olevasta ovesta kuuluisa

Delobelle lempiasemassaan. Istuen pienelle valkoiselle pöytäliinalle

katetun illallisensa ääressä, silmäili hän karahviinia vasten

asetettua kirjaista. Suuri mies oli vast'ikään tullut kotia --

hänen askeleensa olivatkin herättäneet sairaan -- ja mieli vielä

levottomana kauniista näytelmästä, illasti hän yksin, mahtavasti,

juhlallisesti, pingoitettuna uuteen takkiinsa, pyyhe leuan alla,

hiukset pikkuisen kiharoittuina.

Ensimmäisen kerran elämässään huomasi Désirée silmiin koskevan eron

noiden molempien välillä. Äitinsä oli riutunut, töin tuskin puettu

huonoon mustaan hameesen, joka hänen teki vieläkin laihemmaksi ja

kalpeammaksi, isänsä taas oli onnellisen näköinen, hyvin ruokittu,

ilman työtä, vaivoja ja huolia. Tapa katsella kaikkia himmeässä,

omituisessa valossa, oli yht'äkkiä hänestä kadonnut. Nyt arvosteli

hän vanhempiaan määrätyn matkan päästä, ikäänkuin huomaamattaan

heistä poistuneena. Sekin oli vielä kiusa lisää, tuo selvyys

viimeisenä hetkenä. Kuinka heidän oli käypä, kun ei häntä ollut

enää? Joko tekisi äitinsä liiaksi työtä ja kuolisi siihen; tahi

täytyisi vaimoraukan lakata työstä ja tuo itsekäs puoliso, aina vaan

kiinni teatterikunniassaan, antaisi heidän vähitellen vaipua suureen

kurjuuteen, tuohon mustaan koloon, joka käy sitä laajemmaksi ja

syvemmäksi, mitä alemmaksi laskeudutaan.

Kuitenkaan hän ei ollut mikään häjy mies. Sen hän oli näyttänyt

useita kertoja. Siinä oli vaan kauhea sokeus, jota ei mikään saanut

pois... Entä jos hän koettaisi. Jos hän ennen lähtöään -- jokin sanoi

hänelle sen tapahtuvan kohta -- jos hän ennen lähtöään tempaisi

paksun siteen, jota tuo mies parka vapaatahtoisesti ja väkisin piti

silmillään.

Kepeä, rakastava käsi vaan, semmoinen kuin hänen, voi koettaa tehdä

sitä.

Hänellä yksinään oli oikeus sanoa isälleen: -- Ansaitse elatuksesi...

Luovu teaatterista. Siis kuin aika kiiruhti, varusti Désirée

Delobelle kaiken rohkeutensa ja kutsui hiljaa: -- Isä... isä...

Kuultuaan tyttärensä äänen, juoksi suuri mies heti hänen luo hyvin

sukkelaan. Sinä iltana oli näytetty uusi kappale Ambigu'ssa, ja hän

oli palannut kotia tulistuneena, sähköitettynä. Valaistus, käsien

paukutukset, puhelut käytävissä, kaikki kiihdyttävät yksityisseikat,

jotka hänen hourettaan jännittivät, olivat saaneet hänen haaveksimaan

enemmän kuin milloinkaan.

Hän astui sisään Désiréen huoneesen säteilevänä ja pöyhkeänä, lamppu

kädessä, hyvin suorana, kameelia napin rei'ässä.

-- Hyvää iltaa, Sisi. Sinä et makaakaan?

Ja hänen sanoissaan oli iloinen poljenta, joka kaikui omituisesti

surullisessa keskuudessa.

Kädellä teki Désirée hänelle merkin olemaan vaiti, osoittaen makaavaa

äitiään.

-- Pankaa lamppunne pois... Minulla on teille puhumista.

Hänen mielenliikutuksesta katkonainen äänensä koski ukkoon; ja

silmänsä koskivat häneen myöskin, sillä ne olivat paljoa suuremmat,

läpitunkevan katseen kirkastamat, jota hän ei ollut niissä koskaan

nähnyt.

Hiukan aristellen lähestyi hän tytärtään, kameelia kädessä,

tarjotakseen sen hänelle, suu "hiukan supukassa," narisuttaen uusia

saappaitaan, mikä hänestä oli hyvin ylimyksellistä. Hänen tilansa

oli, näköään, tukala, joka epäilemättä perustui liian suureen

vastakohtaan, jonka valaistulle, pauhaavalle teaatterille, josta

hän vast'ikään oli lähtenyt, muodosti sairaan pieni huone, missä

tukahutetut äänet, himmeä valo hälvenivät kuumeiseen ilmaan.

-- Mikä sinun on, käpyseni?... Tunnetko olevasi huonompi?

Désiréen pienen kalpean pään nyökytys vastasi, että hän todellakin

oli huonona ja tahtoi puhua isänsä kanssa ihan, ihan läheltä. Kun

tämä oli tullut hänen päänalaisensa luo, pani Désirée kuuman kätensä

suuren miehen käsivarrelle ja kuiskutti hiljaa hänen korvaansa... Hän

oli hyvin huono, perin huono. Hän käsitti kyllä, ett'ei hänellä ollut

kauan aikaa elettävänä.

-- Siis jäätte, isä, aivan yksin äidin kanssa... Elkäähän tok' noin

vapisko... Tiesittehän kyllä tämän tapahtuvan, vieläpä sen olevan

hyvinkin lähellä... Minä tahdoin vaan sanoa... Minun lähdettyä,

pelkään, ett'ei äiti jaksa oikein yllä pitää taloa... Katsokaa,

kuinka hän on kalpea ja väsynyt.

Näyttelijä katseli pyhää vaimoaan, ja oli näköään hyvin

hämmästyksissään nähdessään hänen niin huonona. Sitte lohdutti hän

itseään itsekkäällä muistutuksella:

-- Hän ei ole ollut koskaan oikein vahva... Tuo huomautus ja ääni,

millä hän sen lausui, närkästyttivät Désiréetä, vahvistivat häntä

hänen päätöksessään. Hän jatkoi, säälimättä näyttelijän haaveita:

-- Mitenkä teidän käy molempien, kuin ei minua enää ole?... Kyllä

minä tiedän, teillä on suuria toiveita, mutta ne toteutuvat hyvin

hitaasti. Seuraukset, joita jo kauan olette odottaneet, voivat vielä

viipyä; ja mitä te tästä pitäen teette?... Nähkääs, isäkulta,

minä en tahtoisi suututtaa teitä; mutta minusta, teidän i'ällä,

ymmärtäväinen kun olette, teidän olisi helppo... Herra Risler

vanhempi ei pyytäisi enempää, minä olen varma...

Hän puhui hitaasti, ponnistuksella, etsien sanoja, pitäen kunkin

lauseen jälkeen kauan väliä, toivoen isänsä täyttävän ne liikkeellä

tai mieltymyksen osoitteella. Mutta näyttelijä ei käsittänyt. Hän

kuunteli, katseli silmät suurena, himmeästi tuntien, että lapsen

viattomasta, leppymättömästä omasta tunnosta nousi syytös häntä

vastaan; minkälainen, sitä hän ei vielä tietänyt.

-- Minä luulen, että tekisitte hyvin, puuttui Désirée jälleen arasti

puheesen, minä luulen, että tekisitte hyvin luopumalla...

-- Hä?... mitä?... kuinka?...

Hän pysähtyi nähdessään sanainsa vaikutuksen. Vanhan näyttelijän

liikkuvat kasvot olivat yht'äkkiä kurtistuneet kovasta epätoivosta;

ja kyyneleet, joita hän ei aikonutkaan olla salaavinaan käden

selällä, niinkuin hän teki näyttämöllä, turvottivat hänen luomensa,

vuotamatta, semmoinen tuska kuristi hänen kurkkuaan. Poloinen alkoi

käsittää... Niinikään, kahdesta ihmettelevästä, jotka olivat olleet

hänelle uskollisia, kääntyi toinenkin pois hänen kunniastaan.

Tyttärensä ei luottanut enää häneen! Se ei ollut mahdollista. Hän

oli väärin käsittänyt, kuullut väärin... Mistä luopumalla tekisi hän

hyvin, sano, mistä?... Mutta tuon armoa pyytävän katseen mykästä

rukouksesta ei Desireellä ollut rohkeutta lopettaa. Muutoin olivatkin

lapsiraukan voimat ja elämä lopussa. Hän sopisi pari kolme kertaa: --

Luopumalla... luopumalla... Sitte vaipui pikku pää alas ja hän kuoli

uskaltamatta sanoa hänelle, mistä luopumalla hän tekisi hyvin...

Muudan Delobelle on kuollut, herra komissarjus. Sanoinhan minä,

ett'ei hän sitä tee enää. Tällä kertaa säästi kuolema häneltä tien ja

vaivan; se tuli itse häntä noutamaan. Ja nyt, uskomatoin mies, neljä

hyvää, vahvasti naulattua, petäjäistä lautaa takaavat teille lapsen

sanat; Hän lupasi olla sitä enää tekemättä; eikä hän tee sitä enää.

Pikku ontuva on kuollut. Se uutinen surullisesta tapahtumasta käy

Francs--Bourgeois'in kaupungin osassa. Ei sen tähden että Désirée

olisi ollut hyvin tuttu, hän kun näet, ei koskaan käynyt ulkona, vaan

näytti ajoittain ikävästä ikkunasta vaaleuttaan ja väsymättömästä

työstä sinikehäisiä silmiään. Mutta kuuluisan Delobellen tyttären

hautajaisissa oli varmaan oleva paljo näyttelijöitä, ja niihin on

Parisi kovin ihastunut. Se katselee mielellään kadulla, keskellä

päivää, noita illan epäjumalia, tarkastelemalla heidän kaikesta

ylenluonnollisesta vapaita, todellisia kasvojaan. Niinikään sinäkin

aamuna, kun pienen, kapean oven luona Braque-kadun varrella kuului

vasaran iskuja valkoisia verhoja naulattaessa, anastivat uteliaat

kadunvierustan ja pihan.

Se on kyllä oikein, että näyttelijät rakastavat toisiaan tahi että

ainakin heitä yhdistää yhteissitoutumus, virkaside, joka kokoo heidät

kaikenlaisiin ulkonaisiin juhlatilaisuuksiin, niinkuin tanssijaisiin,

laulajaisiin päivällisiin ja hautajaisiin.

Vaikkapa kuuluisa Delobelle ei enää kuulunutkaan teaatteriin ja

hänen nimensä kokonaan oli kadonnut arvosteluista ja ilmoituksista

viisitoista vuotta sitte, ei tarvinnut muuta kuin muutamia rivejä

jossakin vähän tunnetussa teaatteri lehdessä: _Herra Delobelle,

entinen ensimmäinen näyttelijä Metz'in ja Alecon'in teaattereissa,

on suruksi_, j.n.e... Kokoonnutaan j.n.e... niin kaikista Parisin

ja sen ympäristön nurkista saapui joukottain näyttelijöitä tuon

kutsumuksen johdosta.

Kuuluisat tahi ei, kaikki he olivat läsnä; ne jotka olivat

näytelleet Delobelle'n kanssa maaseudulla, jotka tapasivat hänen

teaatterikahviloissa, missä hän oli yhtenä niistä aina huomatuista

henkilöistä, joiden nimeä tietämättä muistaa keskuudesta, jossa heitä

alituisesti näkee ja johon he ikäänkuin näkyvät kuuluvan; sitte

oli myös maaseutunäyttelijöitä, jotka olivat käymältä Parisissa,

teaatterin johtajan pakeilla, hyvää paikkaa hakemassa.

Ja kaikki, mitättömät ja kuuluisat, Parisilaiset ja maakuntalaiset,

halusivat vaan nähdä nimensä jossakin sanomalehdessä, jossa

kerrottiin hautajaisista. Nuo turhanpäiväiset olennot, näet, himoavat

kaikenlaista julkisuutta. He pelkäävät niin kovin, että yleisö

heitä unhoittaa, että silloin kuin he eivät näyttäydy, heillä on

välttämätöin tarvis saattaa itsensä puheen aineeksi ja johdattaa

itsensä kaikin tavoin Parisilaisten kovin häilyvään muistoon.

Yhdeksältä, Marais'in -- tuon kielevän maakunnan -- rahvasto odotti

ikkunoissa, ovilla ja kadulla näyttelijäin kulkua. Ammattilaiset

tähystelivät tomuisista laseistaan, poroporvarit ikkunaloukoistaan

uutimien takaa, emännöitsijät koppa kädessä, oppipojat, mytyt pään

päällä.

Vihdoin he tulivat, mikä jalkaisin, mikä ajaen, yksin ja yhdessä,

He tunnettiin ajetuista kasvoistaan, sinertävästä leu'asta ja

poskista, luonnottomasta nä'östä, joka oli joko liian pöyhkeä tai

liian yksinkertainen, teeskennellyistä liikkeistä ja erittäinkin

ylellisestä tunteellisuudesta, johon heidät oli totuttanut

näyttämöllä välttämätöin liioitteleminen. Miten nuo kunnon

ihmiset ilmaisivat mielensä kukin eri tavalla tuossa surullisessa

tilaisuudessa, oli tosiaan huvittavaa nähdä. Kunkin tulo tuon

hautajaistalon pienelle synkeälle pihalle oli ikäänkuin esiintyminen

näyttämöllä ja vaihteli kunkin näyttelijän viran mukaan. Suuret

traagikot, onnettoman näköisinä, silmäkulmat rypyssä, alkoivat, heti

tultuaan, hansikkaan kärjellä pusertaa pois silmäpielestä kyyneltä,

jota eivät voineet pidättää, sitte huokailivat, katselivat taivasta

ja jäivät seisomaan keskelle näyttämöä, se on pihaa, hattu reidellä,

hetkutellen hiljaa vasenta jalkaa, joka auttoi heitä hillitsemään

surua: "Ole vaiti, sydämeni, ole vaiti." Koomikot, sitä vastoin,

"surivat" yksinkertaisesti. He lähestyivät toisiaan, kutsuivat

toisiaan "ukko paraksi," lyöden kättä vakuutettuina ja vavisten,

posket hermottomasti väristen, alentaen silmä- ja suupieliä, josta

heidän osoitteensa kävi halvan ilveen näköiseksi.

Kaikki oli tavoiteltua ja kaikki totista...

Kohta sisään tultuaan erosivat nuo herrat kahteen leiriin. Kuuluisat

katselivat halveksivasti tuntemattomia, jotka heidän ylenkatseisin

vastasivat tuhansilla säädyttömillä muistutuksilla: "Oletteko

huomanneet, kuinka se ja se on vanhentunut ja muuttunut?... Hän ei

voi enää kauan pitää virkaansa."

Molempien ryhmien keskellä kuuluisa Delobelle, mustissa vaatteissa,

mustissa ylentarkasti puetuissa hansikkaissa, käveli edes takaisin,

silmät punaisina, äänettömänä jaellen kädenlyöntejä. Poloinen oli

pakahtua kyyneleihin, mutta se ei estänyt häntä käherryttämästä

hivuksiaan. Kummallinen luonto! Ei kukaan olisi voinut sanoa, missä

hänen todellinen ja tekosurunsa erosivat, siihen määrin olivat ne

toisiinsa sekaantuneet... Näyttelijöiden joukossa oli paljo muitakin

tuttujamme. Herra Chèbe tavallista mahtavampana ja toimekkaampana

hääri maineessa olevien näyttelijöiden ympärillä, sillä välin kun

rouva Chèbe piti seuraa äiti raukalle. Sidonie ei voinut tulla;

mutta Risler vanhempi oli saapuvilla, melkein yhtä liikutettuna kuin

isäkin, kelpo Risler, ystävä viimeiseen hetkeen saakka, sillä hän oli

maksanut kaikki surujuhlan kustannukset. Myöskin olivat ruumisvaunut

oivat, verhot olivat hopeahetaleilla, katafalkki koristettu ruusuilla

ja valkoisilla orvokeilla. Kurjalla, synkeällä Braque-kadulla

nuo vaatimattomat menot kynttelineen, kukkineen pyhän veden

pirskoittamina muistuttivat lapsiraukan kohtaloa, jonka pienintäkin

hymyä aina kyyneleet kostuttivat.

Lähdettiin liikkeelle, käyden, hitaasti, mutkailevia katuja pitkin.

Etupäässä kulki Delobelle, itkeä nyhkyttäen, tuo lasta kantava isä

parka, melkein yhtä paljo surren itsestään kuin tyttärensä kuolemaa,

ja todellisen surunsa pohjalla säilyttäen ikuisen turhamaisen

itsekkäisyytensä, joka lepäsi siinä kuin kivi joen pohjalla,

liikkumattomana vyörivien aaltojen alla. Juhlamenojen komeus, tuo

musta jono, joka pidätti kulullaan liikkeenkin, hunnulla katetut

ajoneuvot, Rislerin pienet kuomivaunut, jotka Sidonie oli lähettänyt

muodon vuoksi, kaikki tuo imarteli ja kiihdytti häntä. Kerran,

voimatta enää olla vaiti, kääntyi hän Robricast'in puoleen, joka kävi

hänen rinnallaan:

-- Oletko huomannut?

-- Mitä niin?

Ja isä parka, silmiä pyyhkiessään, kuiskutti hiukan ylpeänä:

-- On kahdet omat vaunut...

Armas Sisi rukka, tuo hyvä ja yksinkertainen olento! Kaikki nuo

teennäiset surut, koko tuo juhlallisten itkijäin saatto ei ollut

lainkaan häntä varten.

Ylähältä ikkunasta suljettujen varjostimien takaa katseli äiti

Delobelle, jota ei oltu voitu siitä estää, tyttönsä lähtöä.

-- Hyvästi... hyvästi... sanoi äiti hiljaa, melkein itsekseen,

huiskuttaen kättään oudolla tajunnottomalla liikkeellä.

Ja kuinka hiljaa hän lausuikin tuon hyvästin, oli Désirée Delobelle

kuuleva sen.