Odotussali.
"Oi, niin, minä rakastan sinua... rakastan sinua enemmän kuin
konsana, ja ikipäiviksi... Mitä varten taistella ja vastustella?
Rikoksemme on väkevämpi meitä... Muutoin, onko rikosta, että
rakastamme toisiamme?... Olimmehan määrätyt toinen toisellemme.
Eikös meillä ole oikeutta yhdistyä, vaikka elämä meidät onkin
erottanut? Siis, tule. Lähtömme on päätetty... Huomen-iltana,
Lyon'in asemalla, kello kymmenen... Otan piljetit ja odotan sinua
... Frans."
Kuukauden oli Sidonie toivonut tuota kirjettä, kuukauden ajan oli
hän käyttänyt kaikkea imarteluansa ja kavaluuttansa saadakseen
lankonsa intohimoja kirjallisesti puhkeamaan esiin. Vaikea oli
hänen siinä onnistuessaan. Helppoa ei ollut houkutella rikokseen
moista rehellistä ja nuorta sydäntä, kuin Franssin oli, ja tuossa
omituisessa taistelussa, jossa se, joka todellisesti rakasti, soti
omaa asiataan vastaan, tunsi Sidonie usein voimainsa pettävän ja
melkein vaipui toivottomuuteen. Kun hän ihan jo luuli kukistaneensa
vastustajansa, niin tämän rehellisyys yht'äkkiä ryntäsi ilmi, ja hän
oli aivan pakenemaisillaan, luiskahtamaisillaan Sidonien käsistä
karkuun.
Sepä myös riemastus hänelle, kun hän eräänä aamuna sai tuon
kirjeen. Juuri silloin oli rouva Dobson siellä. Hän oli vast'ikään
tullut, tuoden tietoja Georgesilta, joka valitti ikävää ja alkoi
olla huolissaan langosta, joka oli kiihkeämpi, mustasukkaisempi ja
vaativampi, kuin itse Sidonien mies.
-- Voi, armasta raukkaa, armasta raukkaa, sanoi senttimenttaalineen
amerikkalainen rouva, jospa näkisit, kuinka hän on onnetoin.
Ja ravistaen kiharoitaan, aukaisi hän nuotti käärynsä, otti
sieltä esiin kirjeen armaalta raukalta ja kätki sen huolellisesti
romanssilehtien väliin, onnellisena ollakseen sekoitettu
rakkausjuttuun ja innostuneena salajuoniin, josta hänen kylmät
silmänsäkin ja kuiva, vaalea hipiänsä olivat hiukan lievistyneet.
Kummallisinta on, ett'ei nuori ja sievä Dobson, joka hyvin kernaasti
tarjoutui tuohon lakkaamattomien rakkauskirjeiden toimittamiseen,
ollut itse koskaan kirjoittanut, eikä saanut yhtäkään semmoista
omalle osalleen.
Ollen alinomaa matkalla Asnières'in ja Parisin välillä, rakkaussanoma
siiven alla, pysyi tuo omituinen kirjekyyhkynen uskollisena
lakalleen, eikä kuhertanut muulloin kuin täydestä syystä.
Kun Sidonie näytti hänelle Franssin kirjeen, kysyi rouva Dobson:
-- Mitä ai'ot vastata?
-- Se on tehty. Minä lupasin.
-- Mitä? Lähdetkö tuon hullun kanssa.
Sidonie rupesi nauramaan:
-- Enpähän. Minä lupasin vaan siksi, että hän menisi minua odottamaan
asemalle. Pitihän minun toki saada kiusata häntä neljännestunnin
ajan! Hän on minua kylläksi vaivannut koko kuukauden. Ajattelepa,
että olen muuttanut koko elämäni tuon herran tähden. Minun on
täytynyt sulkea oveni ystäviltäni, kaikilta, mitä nuorta ja
rakastettavaa tunnen, alkaen Georgesista aina sinuun saakka. Sillä,
näet, rakkaani, sinä et myöskään ollut hänen mieleensä, hän tahtoi
laittaa sinutkin pois, niin kuin kaikki muut.
Sidonie vaan ei puhunut siitä, joka olikin kovin syy hänen vihaansa
Franssia vastaan, että tämä oli pelottanut häntä kovin, uhkaamalla
sanoa hänen miehelleen. Siitä hetkestä lähtien oli hänen hyvin paha
olla, ja hänen elämänsä, kallis, hemmoiteltu elämänsä, näkyi olevan
kovassa vaarassa. Noissa valkoverisissä, näöltään kylmäkiskoisissa
ihmisissä, niinkuin Risler, on kauhea, tuima viha, jonka seurauksia
on mahdotoin arvata, samoin kuin pelottaa käyttää tuota muodoltaan
vähäpätöistä hajutointa, räjähtävää ruutia, kun ei tunne sen voimaa.
Nimenomaan kauhisti häntä ajatus, että hänen miehensä jonakin päivänä
voipi saada tiedon hänen käytöksestään.
Entisestä elämästään, köyhästä elämästään väekkäässä kaupunginosassa,
johtui hänelle mieleen muistoja rappiolla olevista perheistä, miesten
kostoista hurmea tahroista, häpeällisten aviorikosten tähden.
Kuolleet kummitukset vainosivat häntä. Ja kuolo, ikuinen lepo haudan
hiljaisuudessa kammotti tuota pientä olentoa, joka hurjasti isosi
huvituksia, himosi, riehuvan elämän pauhinaa.
Tuo auvoinen kirje teki lopun hänen ahdistuksestaan. Nyt oli
Franssin mahdotoin ilmiantaa hänet, jopa raivossakin pulmastaan,
tietäessään, minkälainen ase hänellä oli käsissään; muutoin, jos hän
puhuisi, näyttäisi Sidonie kirjeen, ja kaikki syytökset näyttäisivät
Risleristä pelkältä panettelulta. Äläs! herra tuomari, jouduittepa
nyt pälkääsen.
Äkkiä valtasi hänen mieletöin ilon vieska.
-- Minä virkoan... minä virkoan... sanoi hän rouva Dobsonille. Hän
juoksi pitkin puutarhan käytäviä, teki suuria kukkavihkoja saliin,
aukaisi auringolle kaikki ikkunat selälleen, antoi määräyksiä
keittäjälle, ajajalle ja puutarhurille. Talo oli kaunistettava
Georgesin tuloa varten ja, aluksi, valmisti hän suurta päivällistä
viikon lopulla. Todellakin, näytti, kuin hän olisi ollut poikessa
kuukauden ja palannut ikävältä ja väsyttävältä asiamatkalta, niin
kova kiire oli hänellä panemaan ympärillään kaikki liikkeesen ja
eloon.
Seuraavana päivänä, iltasella, olivat Sidonie, Risler ja rouva
Dobson yhdessä salissa. Sillä välin kuin Risler selaili erästä
suurta mekaniikki kirjarämää, säesti rouva Dobson piaanolla Sidonien
laulaessa. Yht'äkkiä tämä lakkasi keskellä romanssia ja remahti
kovaan nauruun. Kello löi kymmenen. Risler kohotti nopeasti nenänsä:
-- Mikä sinua naurattaa?
-- Ei mikään... muistui vaan jotakin mieleeni, vastasi Sidonie,
osoittaen rouva Dobsonille kelloa silmää iskemällä.
Se oli yhtymykseksi määrätty hetki, ja hän ajatteli rakastajansa
tuskaa, häntä odottaessaan.
Kun sanansaattaja oli tuonut tuon kuumeentapaisesti odotetun
lupauksen Sidonielta, muuttui Franssin levotoin mieli yht'äkkiä
tyyneksi ja rauhalliseksi. Ei ollut enää horjuvaisuutta, eikä
taistelua intohimon ja velvollisuuden välillä. Tuota pikaa tunsi
hän keventyneensä, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut omaatuntoa
rahtuakaan. Suurimmalla levollisuudella teki hän valmistuksiaan,
hinasi remettinsä lattialle, tyhjensi piirongit ja kaapit, ja paljo
ennen aikaa, jolloin hän oli määrännyt tavaroita noudettaviksi, istui
hän arkun päällä keskellä huonettaan, katsellen seinälle naulattua
karttaa, harhailevan elämänsä vertauskuvaa, seuraten silmällään
teiden suoria viivoja ja merta kuvaavia aaltomaisia juovia.
Ei kertaakaan pistänyt hänelle päähän ajatus, että toisella puolen
porraslavaa joku itki ja huokaili hänen tähden. Ei kertaakaan
ajatellut hän veljensä toivottomuutta ja hirmuista näytelmää,
jonka hän oli jälkeensä jättävä. Hän oli kaukana noista asioista,
edellä jo tuolla aseman laiturilla Sidonien kanssa, joka oli puettu
mustiin matka- ja pako-vaatteisin; kohta vielä kauempana, sinisen
meren rannalla, jonne seisattuivat vähäksi ajaksi vainustellakseen
takaa-ajoja; ja yhä vaan kauempana, tuntemattomassa maassa, josta ei
kukaan voinut tiedustella, eikä ottaa kiinni heitä. Toisinaan olivat
he istuvinaan rautatievaunuissa, yöllä, aavalla kentällä. Sievä,
kelmeä pää lepäsi hänen rinnallaan, huulet hänen huuliensa kohdalla
ja syvälliset silmät katselivat häntä lamppujen hämärässä valossa,
pyörien ja höyryn tuudittaessa.
Ja nyt, veturi, vohku ja karju, järisytä maa, punasta taivas, sylje
tulta ja savua. Sukella tunneliin, kiidä vuorten ja virtojen poikki,
lennä, leimua, jylise; mutta vie meidät kanssasi, vie kauas pois
asutusta mailmasta, pois sen la'eista, tunteista, ulos elämästä, ulos
itsestämmekin!...
Kaksi tuntia ennenkuin kassa avattiin oli Frans jo Lyon'in asemalla,
tuolla ikävällä asemalla, joka, ollen aivan Parisin reunalla, näyttää
ihan, kun se olisi ensimmäinen pysäkki maalla. Hän kävi istumaan
pimeimpään nurkkaan, hievahtamatta, ikäänkuin pyörryksissä. Hänen
aivonsa olivat silloin yhtä levottomat ja sekavat, kuin asemakin.
Hänen valtasi kaikenlaiset johdottomat ajatukset, himmeät muistot,
eriskummalliset yhdistykset, Hänen päässään kulkivat kerran semmoiset
kaukaiset matkustukset, että hän pari kolme kertaa arveli, miksi
hän oli siellä ja mitä odotti. Mutta noista sekavista ajatuksista
ilmestyi Sidonien muisto esiin ja kirkasti ne täydellä valollaan.
Hän oli tulossa.
Ja vaikka yhtymyksen aika ei ollut vielä lähelläkään, katseli
hän koneentapaisesti noita ihmisiä jotka kiirehtivät ja huusivat
toisiaan, ja etsi, eikö huomaisi komean haamun ilmestyvän yht'äkkiä
väen joukosta, väistämällä sen syrjään joka askeleella loistavalla
kauneudellaan.
Monta junaa ehti mennä, monta tulla, monta vihellystä, ikäänkuin
repäisemällä, kajahtaa katon kaarissa, ja asemalla oli yht'äkkiä
autiota ja tyhjää kuni kirkossa arkipäivinä. Kymmenen juna lähestyi.
Muita ei enää ollut sitä ennen. Frans nousi ylös.
Nyt se ei ollut enää unta, eikä ajan aavojen, epävarmojen rajojen
sisällä harhailevaa hourailua.
Neljännestunnin, viimeistään puolen kuluttua oli Sidonie tuleva.
Silloin alkoi hänessä odotuksen julma tuska olemisen taukoaminen,
tuo ruumiin ja hengen omituinen tila jolloin sydän ei syki, hengitys
huohottaa kuin ajatuskin, liikkeet ja lauseet loppuvat kesken ja
kaikki odottaa. Runoilijat ovat satoja kertoja kuvanneet rakastajan
tuskallista ahdistusta, kun hän kuuntelee vaunujen rytinää autiolla
kadulla ja salaisia askeleita portailla.
Mutta odottaa lemmittyään asemalla, odotussalissa on aivan toisin
kamalaa, Hämärät lamput, jotka valaisevat tomuisen permannon, suuret
akkunat alituinen jalkojen kapse ja ovien jyske, jotka kaikuvat
levottomissa korvissa, korkeat, tyhjät seinät, leveät ilmoitukset,
matkustuksen, muutoksen, haluttomuuden ja epävakaisuuden tunne, kaikki
tuo likistää sydäntä ja lisää ahdistusta.
Frans käveli edestakaisin, piti silmällä kaikkia vaunuja, jotka
tulivat ja seisattuivat pitkien kiviastinten eteen. Niiden ovet
aukenivat, sulkeutuivat paiskattuina ja ulkoa pimeästä astui kasvoja
esiin valoisalle kynnykselle, sekä rauhallisia että huolestuneita,
onnellisia, ja kärsiviä, harson peittämiä höyhenhattuja,
talonpoikaislakkia ja uneliaita lapsia, joita kädestä talutettiin.
Joka uusi ilmiö värisytti häntä. Hän luuli näkevänsä Sidonien,
epäilevänä, huntuun verhottuna, hiukan hämillään. Sukkelaan juoksisi
hän hänen luo levottaakseen, puolustaakseen häntä.
Kuta enemmän asema täyttyi, sitä vaikeampi oli varalla pito. Vaunuja
tuli lakkaamatta. Hänen oli juostava ovesta toiseen. Silloin meni hän
ulos, arvellen siellä voivansa nähdä paremmin; hän ei voinut kauemmin
kärsiä tukalassa, tukehduttavassa salin ilmassa pakahduttavaa
ahdistusta.
Oli lauha ilma syyskuun lopulla. Keveän sumun läpi näyttivät vaunujen
lyhdyt hämäriltä ja tummilta viettävän, ison valtatien perältä.
Jokaiset tulivat ikäänkuin sanoen: "Tässä olen..." Mutta Sidonie
vaan ei niistä koskaan astunut ulos, ja nuo vaunut, joita hän oli
nähnyt kaukaa tuleviksi, sydän toivosta paisuneena, niinkuin ne olisi
sisältäneet enemmän kuin hänen elämänsä, palasivat hävyttömästi,
tyhjinä ja keveinä, Parisiin takaisin.
Lähtöhetki lähestyi. Hän katsoi kelloa. Oli, jäljellä ainoasti
neljännestunti; mutta avottu kassa kutsui häntä. Hän juoksi sinne ja
asettui pitkään riviin.
-- Kaksi ensimmäisen luokan Marseilleen, sanoi hän. Hänestä tämä jo
näytti haltuun ottamiselta.
Tavaroilla kuormitettujen rattaiden ja toisiaan tuuppivan,
myöhästyneen väkijoukon lävitse palasi hän tarkastuspaikalleen.
Ajurit huusivat: "Karttakaa!" Hän jäi tielle, hevosten jalkoihin,
korvat lumossa, silmät suurina tuijottaen. Enää viisi minuuttia.
Mahdotointa oli hänen ehtiä ajallaan. Kaikki riensivät sisäsaleihin.
Remetit vierivät tavaravaunuun; palttinaan käärityt suuret mytyt,
vaskinauloilla varustetut matkalaukut, kauppa-asiamiesten oluksessa
riippuvat pienet salkut, kaikenlaiset ja kaiken kokoiset vakat
syöksyivät samaa ovea kohti, täristen ja heiluen, yhtä kiireesti
kaikki.
Vihdoin hän ilmestyi...
Niin, kas tuossa, hän se on varmaan, tuo nainen mustissa, hoikka,
solakka, mukana toinen, pienempi, epäilemättä rouva Dobson. Mutta
tarkemmin katsoessa huomasi hän erehdyksensä. Se oli nuori nainen,
joka oli hänen näköisensä komea, kuin hänkin, Parisitar, kasvot
onnellisina. Nuori mies myöskin tuli häntä tapaamaan. Varmaan
vastanaineita, jotka lähtivät matkalle, äiti saattoi heitä, istutti
heidät vagongiin. Onnellisina riensivät he Franssin ohitse. Vimman
ja kateuden tunteella näki hän heidän kulkevan suuresta ovesta ulos,
nojaten toisiinsa, kansan tunkemina ja likistäminä.
Hänestä näytti, kuin he olisivat jotakin häneltä varastaneet ja että
he anastavat hänen ja Sidonien paikan junassa...
Kaikki ovat lähdön vimmassa, soitetaan viimeinen kerta, höyry
humisten purskuaa, myöhästyneet juosta kapsivat, kuuluu ovien
paisketta ja omnibusten jyminää. Eikä Sidonie tule. Ja Frans odottaa
yhä. Silloin tuntee hän käden olallaan. Jumalan kiitos!
Hän kääntyy. Herra Gardinois'in iso pää, korvakkeilla varustetussa
lakissa, on hänen edessään.
-- Ell'en erehdy, olette herra Risler. Lähdette kai Marseilleen? Minä
lähden myös, vaan en kauas.
Hän selittää Franssille myöhästyneensä Orleans'in junasta ja
koettavansa päästä Savignyyn Lyon'in rataa myöten; sitte puhuu hän
Risler vanhemmasta ja tehtaasta.
-- Näköään, asiat siellä ei käy oikein, viimeisinä aikoina...
Bonnardelin vararikko koski kipeästi heihinkin... Olkoon meidän
nuoret miehet vaan varovaisia... Jos tämmöistä kyytiä ajoivat, niin
kumoon sitä mennään, kuin Bonnardelliläisetkin... Mut, anteeksi. Joko
kassa suljetaan. Näkemään saakka.
Frans tuskin kuuli, mitä hänelle sanottiin. Veljensä häviö,
koko mailman kukistuminen on hänelle yhden tekevä. Hän vartoo
vartomistaan...
Ja äkkiä sulkeutuu kassa, ikäänkuin hänen itsepäisen toivonsa
viimeiseksi salvaksi. Asema on tyhjä uudelleen. Häly on siirtynyt,
muuttanut tielle; ja äkkinäinen kova, vihellys katoaa yöhön,
kajahtaen rakastajalle iroonisena jäähyvästinä.
Kymmenen juna lähti.
Hän koettaa olla tyyni ja järkevä. Silminnähtävästi on Sidonie
myöhästynyt Asnières'sista; mutta tietäen, että hänet odotetaan, tulee
hän, vaikka millä tunnilla yöllä. Odottakaamme vielä. Sitähän varten
tämä sali on tehty.
Onnetoin istuu rahille. Suuret ikkunat teljetään. Kirjakauppias
korjaa unenhorroksissa myömäläänsä. Koneentapaisesti katselee hän
kirjariviä, tuota rautatien kirjastoa, jonka nimikirjoitukset hän jo
osaa ulkoa, oltuaan siellä neljä tuntia.
Siinä on kirjoja, jotka hän on lukenut teltissä, Ismailiassa ja
laivalla, Suezista tullessaan, ja noissa halvoissa, tyhjissä
romaaneissa on hänestä ikäänkuin meren ja vieraan maan tuoksua. Mutta
ennen pitkää sulkeutui kirjamyymälä, eikä hänellä ollut enää sitäkään
varaa pettääksen väsymystään ja kuumettaan. Lelukoju astui myös
kohdakkoon kokonaan lauta-aitaukseensa. Vihellys pillit, käsirattaat,
ruiskuttimet, lapiot, haravat, huviloissa asuvien Parisilaisten koko
työkalusto katoaa silmänräpäyksessä. Myöjä eukko, vanha kivulloinen,
surullisen näköinen nainen kääriytyy vanhaan vaippaansa ja menee
pois, lämmitin kädessä.
Kaikki nuo ihmiset ovat lopettaneet päivänsä, venytettyään sen
viimeiseen hetkeen saakka miehuullisesti ja itsepäisesti, Parisin
tavalla, joka ei sammuta lyhtyjään ennenkuin päivän noustessa.
Ajatellessaan tuota myöhään valvomista, juolahti hänelle mieleen
hyvin tunnettu huone, jossa lamppu sillä hetkellä valaisi koliibrien
ja kiiltomatojen peittämää pöytää, mutta nopeasti läpäisi tuo näky
hänen mielessään johdottomain ajatusten sekasorron, jonka odottamisen
vimma oli herättänyt.
Äkkiä huomasi hän nääntyvänsä janoon. Aseman ravintola oli vielä
auki. Hän menee sinne. Palvelijat nukkuvat penkeillä. Permanto on
märkä solkkuvedestä, jolla lasia on huuhdottu. Hänelle tarjotaan
äärettömän hitaasti, sitte, juodessaan, ajattelee hän, että Sidonie
ehkä on tullut ja etsii häntä odotussalista hän kavahtaa ylös, ja
syöksee ulos kuin hullu, jättäen lasin täyteen ja rahat pöydälle.
Hän ei tule enää.
Frans tuntee sen.
Hänen askeleensa kajahtelevat pitkin aseman siltaa, yksitoikkoisesti,
säännöllisesti, kiihdyttäen häntä todistamalla hänen yksinäisyyttään
ja vauriotaan.
Mitäs sitte on tapahtunut? Mikä häntä on voinut estää? Onko hän
sairastunut, vai lieneekö hänellä jo edeltäpäin tunnon vaivoja
rikoksestaan? Niin ollen, olisi hän kai ilmoittanut, laittanut rouva
Dobsonin. Tai kuka ties' on Risler nähnyt kirjeen? Sidoniehan on niin
hurja ja varomatoin.
Ja hänen sillä lailla arveluihin vaipuessaan, kului aika. Mazasin
rakennusten harjat, jotka olivat pimentoon vaipuneet, alkoivat
jo vaalastaa ja käydä selkeimmiksi. Mitäpä tehdä? Oli mentävä
Asnières'iin oitis tiedustelemaan, kuulustelemaan. Hän olisi jo
tahtonut olla siellä.
Päätöksen tehtyään, astui hän pikaisin askelin portaita alas. Tiellä
tuli hänelle vastaan sotamiehiä, laukut selässä, ja köyhiä, jotka
menivät aamujunalle ja olivat ylähällä jo ennen päivän nousua.
Aamupuhteessa näytti Parisi ikävältä ja kolkolta. Lyhdyt heittivät
kaduille punertavan valon ja vartijat astuivat kaksin, seisattuen
katujen kulmissa ja tarkasti katsellen kulkijoita.
Yhden vartijapaikan luo oli seisattunut väkeä, ryysynkerääjiä ja
maalaisämmiä. Epäilemättä oli jonkun yönäytelmän suoritus tapahtuva
poliisikomsarjuksen luona... Oi, jos Frans olisi tuntenut tuon
näytelmän; mutta hän ei sitä aavistanutkaan, katseli vaan kaukaa
kylmäkiskoisesti.
Kaikki nuo törkeydet, tuo koitto, joka kalvaana levisi Parisin
yli, lyhdyt, jotka vilkkuivat Seinen rannalla, ikäänkuin kynttelit
ruumiinvalvojaisissa, ja voipumus unettomasta yöstä, kietoivat hänen
syvään suruun.
Tultuaan Asnières'iin, pari kolme tuntia käytyään, heräsi hän kuin
unesta.
Aurinko nousi kaikessa kunniassaan tulehduttaen kedot ja joet. Silta,
talot ja laituri, kaikki näyttivät somilta aamun valossa, joka
ilmitoi uuden päivän, iloisena, hymyilevänä, yön synkästä sumusta.
Kaukaa näki hän veljensä asunnon, joka, heränneenä, näytteli kukkiaan
avatuista ikkunoista. Hän käveli vähän aikaa uskaltamatta mennä
sisään.
Yht'äkkiä huutaa hoilotti hänelle joku joen ahteelta:
Kali, herra Frans... Tehän varhain olette noussut tänä päivänä.
Se oli Sidonien renki, joka oli hevosien uitossa.
-- Eikö mitään uutta taloon kuulu?... kysyi Frans vavisten.
-- Ei mitään, herra Frans.
-- Onko veljeni kotona?
-- Ei, hän oli yötä tehtaalla.
-- Eihän kukaan ole sairas?
-- Ei, herra Frans, ei minun tietääkseni.
Ja hevoset astuivat veteen rintaa myöten, purskuttaen vaahtoa.
Silloin päätti Frans soittaa kelloa.
Puutarhan käytäviä kaspittiin parasta aikaa. Talossa oli kova hälinä;
ja vaikka olikin vielä varhain, kuuli hän Sidonien heleän äänen,
niinkuin linnun laulun, otsikon ruusujen keskeltä.
Hän puheli vilkkaasti.
Levottomin mielin astui Frans kuunnellakseen.
-- Ei, ei taalesosetta... Siinä jo on tarpeeksi... Vaan sen pitää
olla hyvin jäädytetty, ja kello seitsemäksi... Niin, ja alkuruo'aksi...
mietitäänhän vähän...
Hän oli kovassa keskustelussa emännöitsijänsä kanssa kuuluisasta
päivällisestä seuraavaksi päiväksi. Lankonsa äkkinäinen ilmestyminen
ei häirinnyt häntä ollenkaan.
-- Ahaa! hyvää päivää, Frans, sanoi hän rauhallisesti... Heti
paikalla olen käskettävänne. Meille tulee huomenna vieraita
päivälliseksi, talon tuttavia, suuri asioimispäivällinen...
Suvaitsette, kaiketi?
Raittiina, hymyilevänä, valkoreunustuksineen, laahaava peignoiri yllä
ja pieni karikkasäpsä päässä, jatkoi hän ruokalistansa osoittelua,
hengittäen tuoresta ilmaa, joka nousi niityiltä ja joelta. Hänen
tyynillä kasvoillaan ei ollut vähintäkään huolen tai levottomuuden
jälkeä. Hänen sileä otsansa, tuo hämmästyttävä katseen sulous, joka
kauan aikaa nuorensi hänen näköään, ja puoli-avonaiset, ruusuiset
huulensa muodostivat kummallisen vastakohdan rakastajan yöllisen
tuskan ja väsymyksen raastamille kasvoille.
Hyvän neljännestunnin istui Frans salin nurkassa ja
kuuli lueteltavan, tavallisessa järjestyksessään, kaikki
porvarillis-päivällisen ruokalajit, aina pienistä lämpöisistä
leivoksista, ja Normandilaiseen pallakseen kuuluvista lukemattomista
aineksista, Montreuilin persikkoihin ja Fontainebleaun viinimarjoihin
saakka.
Vihdoin, kun he olivat yksin ja hän voi puhua:
-- Ettekö siis ole saanut kirjettäni?... kysyi hän kumealla äänellä.
-- Kyllä, aivan oikein.
Hän nousi korjatakseen kuvastimen edessä muutamia pieniä kutria,
jotka olivat takertuneet hänen häilyviin nauhoihinsa, ja jatkoi
itseään katsellessaan:
-- Kyllä, sainpa hyvinkin kirjeenne... Olinpa siitä
ihastuksissanikin... Ja nyt, jos teitä haluttaa antaa veljellenne
ilkeät kanteenne, joilla minua uhkasitte, niin näytän helposti
toteen, että valheellisesti syytätte minua ainoastaan sentähden,
kun minä, niinkuin minun tulikin tehdä, hylkäsin rikoksellisen
rakkautenne. Pitäkää se teille sanottuna... ja näkemään saakka.
Onnellisena kuin näyttelijätär, joka on lopettanut mahtipontisen
katkelmansa, kulki hänen ohitse ja meni ulos salista hymyillen,
suupieli kohotettuna, riemuiten ja vihatta.
Eikä Frans häntä tappanut!