Pikku neiti Sisi rukka.
Oi; kuinka Désirée oli onnellinen.
Frans kävi joka päivä istumassa hänen jalkojensa juurella, niinkuin
ennen muinoin tuolla pienellä matalalla tuolilla, muttei nyt enää
puhuakseen Sidoniesta.
Aamusella, heti työhön ruvetessaan, näki Désirée oven hiljaa
aukenevan: "Hyvää päivää, neiti Sisi." Frans kutsui häntä nyt aina
siten, niinkuin hänen nimensä pienenä tyttinä oli; ja, jospa
tietäisitte, kuinka sievästi hän sanoi: "Hyvää päivää, neiti Sisi."
Iltasella odottivat he "isää" yhdessä, ja Désiréen työtä tehdessä,
kertoi Frans vavistuttavia kertomuksia matkoiltaan.
-- Mikä sinun on? Sinä et ole enää sama kuin ennen, sanoi hänelle
rouva Delobelle, hämmästyksissään nähdessään hänen niin iloisena ja
etenkin niin hilpeänä. Seikka on se, että sen sijaan kuin hän ennen
lakkaamatta istui vajonneena nojatuoliinsa isoäidin tapaisesti, pikku
ontuva nousi ylös tuon tuostakin, meni ikkunalle semmoista vauhtia,
kuin olisi hänelle siivet kasvaneet, harjoitteli seisomaan hyvin
suorana ja kyseli hiljaa äidiltään:
-- Näkyykö _se_, kun minä en kävele? Ennen koristi hän ainoasti
pienen sievän päänsä, mutta nyt koski hänen mielistelynsä koko hänen
henkilöään. Hän oli sangen, sangen koketti nyt, ja sen kaikki kyllä
huomasivat. Linnut ja kärpäsetkin olivat silloin aivan omituisen
näköiset.
Niin kyllä, Désirée Delobelle oli onnellinen. Muutamia päiviä oli
Frans kä'ennyt viemään kaikki yhdessä maalle, ja, koska isä, joka
aina oli niin hyvä, niin jalomielinen, suostui antamaan naisilleen
yhden päivän virkavapautta, lähtivät kaikki neljä eräänä sunnuntai
aamuna matkalle.
Mahdotointa ajatella, kuinka kaunis ilma sinä päivänä oli. Kun
Désirée aukasi ikkunansa kello kuusi, kun aurinko aamuhuurussa
lämpöisesti paistoi ja hän ajatteli metsiä, ketoja ja vainioita,
ja koko tuota ihmeellistä luontoa, jota hän niin pitkään aikaan ei
ollut nähnyt, vaan nyt sai nähdä Franssin seuralla, niin kyyneleet
tulivat hänen silmiinsä. Kellot soivat, kadulta kuului jo hälinää,
köyhätkin pukeutuivat pyhävaatteisinsa ja juhla valkaisi pienten
sydenpolttajainkin posket. Pitkään ja herkuitellen nautti Désirée
tuota harvinaisen päivän kultaista aamukoittoa.
Edellisenä iltana oli Frans tuonut päivän-varjostimen, pienen,
norsunluuvartisen varjostimen; huolellisesti, mutta yksinkertaisesti
puki hän itsensä, niinkuin tuleekin köyhän, pienen, viallisen, joka
tahtoo kulkea huomiota herättämättä. Eikä ole kylliksi sanottu, että
hän vaan oli viehättävä, tuo pikku viallinen.
Hyvin säntilleen kello yhdeksän tuli Frans vuokrarattaineen hakemaan
kutsutuitaan. Neiti Sisi astui aivan yksin, nojaten käsipuihin,
veikeästi ja aristelematta. Takana kävi rouva Delobelle katsoen
tytärtään; kuuluisa näyttelijä, palttoo käsivarrella, riensi edelle
nuoren Rislerin kanssa ovea aukaisemaan.
Oi, hauskaa ajomatkaa, kausista seutua, kaunista jokea, kauniita
puita...
Elkää kysykö missä; Désirée ei sitä koskaan tietänyt. Hän vastaa vaan
että aurinko loisti sillä seudulla enemmän kuin missään muualla,
linnut visertelivät iloisemmin, metsä oli jylhempi; eikä hän
valehtelekaan.
Pikkuruisena oli hän toisinaan ollut kauniina päivinä kävelemässä
maalla. Mutta sittemmin piti alituinen työ, köyhyys ja viallisille
niin suloinen istuva elämä hänen kuni naulattuna vanhaan asuntoon
Parisissa, jossa hän eli ja jonka korkeat katot, rautabalkongeilla
varustetut ikkunat, tehtaiden torvet, vanhanaikuisien rakennusten
mustista seinistä silmään pistävine punaisine tiilineen, olivat hänen
aina samallaisena ja riittävänä näköalanaan. Moniin aikoihin ei hän
nähnyt muita kukkia kuin kyöräkellokukkansa ikkunallaan, eikä muita
puita, kuin akaasioita, jotka kaukaa Fromont'in tehtaalta savun läpi
haamoittivat.
Hänen sydämensä paisui ilosta, kun hän pääsi maalle. Huvin ja
nuoruuden elvyttämänä ihmetteli hän kaikkia, taputteli kämmeniään,
huutaa inahtaen kuni linnun puiput; ja suoran uteliaisuutensa into
peitti aivan hänen epävakaisen käyntinsä. Todellakin, sitä ei kovin
paljo näkynytkään. Sitä paitse oli Frans aina läsnä, valmiina
auttamaan ja tarjoamaan kätensä hänen hypätäkseen ojien yli, ja niin
kiihkeänä, katsellen häntä hellin silmin. Tuo ihmeellinen päivä kului
kuin uni. Oksien välissä huurun tapaisesti väräjävä sinitaivas,
puiden, juurella leviävä varjoisa, salamielinen metsä-näky, jossa
kukat suorina, kopeina ylenivät ja kullan-keltaiset jäkälät näyttivät
tammien rungosta loistavilta auringon säteiltä, valoisat nurmikot,
kaikki, jopa väsymyskin ulkona vietetystä päivästä, ihastutti,
hurmoitti hänen.
Illan suussa, kun hän metsän rinteeltä, hämärän tullessa, katseli
haaraantuvia, kellertäviä teitä, hopeavyönä kimmeltelevää jokea, ja
tuolla edempänä molempien mäkien kätkössä pilven tapaisia harmaita
kattoja, tornin huippuja ja kuvukkoja, joiden hänelle sanottiin
olevan Parisin, anasti hän yhdellä katseella muistiinsa koko tuon
ihanan, lempeä ja kesä-ilmaa tuoksuavan kukkamaiseman, ikäänkuin ei
hän koskaan, koskaan enää näkisi sitä.
Kukkaisvihko, jonka pikku ontuva vei kävelyltään kotia, tuoksui koko
viikon hänen huoneessaan. Hyasinttien, orvokkien ja orapihlajain
joukkoon yhdistyi paljo pieniä, nimettömiä kukkia, noita kainokaisia,
jotka lentosiemenistä kasvavat kaikkialla pitkin maantien vartta.
Katsellessaan noita hentoja, vaaleansinisiä ja heleän punaisia
kukkateriä, kaikkia noita ylen hienoja värin läikkeitä, joita kukat
ovat keksineet ennenkuin mitkään maalarit, uudisti Désirée kävelynsä
viikon kuluessa monta monituista kertaa. Orvokit muistuttivat
hänelle pientä mätästä, josta hän ne oli poiminut, etsimällä niitä
lehtien alta, sormet Franssin sormien joukossa. Suuret vesikukat
olivat talven kirrestä vielä kostean ojan partaalla, ja niitä
saavuttaakseen, oli hän nojannut hyvin lujasti Franssin käsivarteen.
Kaikki nuo muistot juolahtivat hänen mieleensä, hänen työtä,
tehdessään. Silloin kimalteli avonaisesta ikkunasta paistava aurinko
kolibrin höyhenille. Kevät, nuoruus, laulut ja tuoksu muuttivat tuon
surullisen, viidennen kerroksen työhuoneen muodon, ja totisena sanoi
Désirée äidilleen, haistellessaan ystävänsä antamaa kukkaisvihkoa.
-- Oletko huomannut, äiti, kuinka kukat tänä vuonna haisevat hyvin?...
Ja Frans alkoi myöskin lumoutua. Vähin erin anasti neiti Sisi hänen
sydämensä, josta tämä oli karkoittanut muistonkin Sidoniesta. Totta
on, että tuomari parka teki siinä kohden parastaan. Yhtä mittaa
istui hän Désiréen luona, ja likistyi häntä kohtaan kuin lapsi. Ei
kertaakaan ollut hän tohtinut palata Asnières'iin. Sidonie peloitti
häntä vielä liioiksi.
-- Käyhän toki meillä... Sidonie pyytää sinua tulemaan, sanoi tuon
tuostakin kelpo Risler, kun Frans kävi häntä tehtaalla katsomassa.
Mutta Frans piti puoliaan, syytti kaikenlaisia asioita lykätäkseen
aina käyntinsä seuraavaksi päiväksi. Se oli helppo tehdä Rislerin
kanssa, jolla oli enemmän kuin koskaan puuhaa _painimestaan_, joka
silloin jo oli tekeillä.
Joka kerta kuin Frans tuli veljensä luota, odotti häntä ukko
Sigismund ja käveli muutamia askeleita ulkona hänen kanssaan, leveä
hihainen lystriini mekko yllä, kynä ja kynäveitsi kädessä. Hän teki
aina nuorelle miehelle selon tehtaan asioista, jotka jonkun aikaa jo
näkyivät käyvän paremmin. Herra Georges tuli säännöllisesti työhön
ja meni joka ilta Savignyyn yöksi. Tiliä ei enään tuotu kassaan.
Rouvakin näkyi siellä pysyvän rauhallisemmin paikallaan.
Rahastonhoitaja riemuitsi.
-- Näetsen, kultaseni, että hyvä oli kun sinulle ilmoitin... Et
tarvinnut muuta kuin tulla, niin oli kaikki taas järjestyksessä...
Yhden tekevä, lisäsi kunnon ukko tavan mukaan innostuneena, yhden
tekevä... _mulla ei ole luottamusta_.
-- Elkää pelätkö, herra Sigismund, minä olen läsnä, sanoi tuomari.
-- Ethän vielä lähde, Franssiseni, vai?
-- En, en vielä... Minulla on ensin toimitettava suuri asia.
-- Ahaa! sitä parempi.
Hänen suuri asiansa oli Désirée Delobellen naiminen. Frans ei ollut
siitä vielä puhunut kenellekään, ei edes hänelle itsellekään; mutta
neiti Sisi epäili kai jotakin, sillä päivästä päivään kävi hän yhä
iloisemmaksi ja sievemmäksi, ikäänkuin hän olisi aavistanut hetken
kohta tulevan, jolloin hän tarvitsisi kaiken ilonsa ja kauneutensa.
Eräänä sunnuntaina jälkeen puolisen olivat he yksin työhuoneessa.
Rouva Delobelle oli mennyt ulos ylpeänä oikein saada käydä käsitysten
suuren miehensä kanssa; ja Franssin oli hän jättänyt pitämään seuraa
tyttärelleen. Sinä päivänä oli Frans erittäin huolellisesti puettu,
ihan pyhänpäiväiseksi, mutta samalla oli hän omituisen näköinen;
katseensa oli kaino ja päättäväinen, hellä ja juhlallinen; ja
yksistään hänen tavastaan liikutella pientä matalaa tuolia lähemmä
suurta nojatuolia, käsitti suuri nojatuoli, että sille aiottiin uskoa
hyvin tärkeä asia, jota se kyllä vähän aavistikin. Puhelu alkoi ensin
kaikenlaisista asioista, joita tavan takaa pitkät äänettömyydet
keskeyttivät, samoin kuin matkalla pysähdytään purtoa pitämään joka
kyytipaikassa ja levähtämään perille pääsemisen vuoksi.
-- Tänään on kaunis ilma.
-- Oi, oikein kaunis.
-- Kukkakimppumme tuoksuu yhä hyvin.
-- Oi, oikein hyvin.
Ja tavallisista asioista puhuessaankin olivat heidän äänensä
liikutetut tunteista, jotka olivat sanoihin puhkeamaisillaan.
Vieläkin läheni pieni matala tuoli vieläkin enemmän suurta
nojatuolia; ja katsellen toisiaan, käsi kädessä, molemmat lapset
mainitsivat hiljaa ja harvaan toisiaan nimeltä:
-- Désirée.
-- Frans.
Samassa kolkutettiin ovelle.
Hiljainen varova nakutus oli hienosti hansikoitun käden, joka pelkää
likaantuvansa pienimmästäkin kosketusta.
-- Sisään!... sanoi Désirée hiukan kärsimättömällä äänenväreellä.
Sidonie, kauniina ja ystävällisenä, astui sisään. Ohikulkiessaan
poikkesi hän tervehtimään pikku Sisiä, jota hän, näet, kauan aikaa
oli halunnut nähdä.
Franssin läsnä-olo näkyi häntä kovin hämmästyttävän, ja iloisesti
puhellessaan vanhan ystävänsä, Désiréen kanssa, hän tuskin katsoi
Franssiin. Kaikenlaisten hyväilyjen, ystävällisten puheiden ja
hauskojen tarinoimisten jälkeen menneestä ajasta, tahtoi hän nähdä
porrasikkunan ja Risleriläisten asunnon. Häntä huvitti, näet, siten
muistella nuoruutensa aikoja.
-- Muistatteko, Frans, kun kolibri prinsessa astui huoneesenne,
pää-nupukka suorana ja koristettuna pätineellä lintujen höyhenistä?
Frans ei vastannut mitään. Hänen mielensä oli liiaksi liikutettu
voidakseen vastata. Jokin ilmoitti hänelle, että tuo nainen oli
tullut ainoastaan hänen tähden, tahtoi omistaa hänen, estää hänen
kuulumasta toiselle, ja poloinen huomasi kauhistuen, ett'ei siihen
suurta ponnistusta tarvittu. Nähdessään vaan Sidonien astuvan sisään,
oli hänen sydämensä jo voitettu.
Désirée taas ei aavistanut niitäkään. Sidonie oli aivan vilpittömän
ja ystävällisen näköinen. Ja olivathan hän ja Frans sisaruksia.
Rakkaus ei ollut enää mahdollinen heidän välillä.
Kumminkin oli pikku ontuvalla hämärä aavistus onnettomuudestaan,
kun Sidonie, pois lähtiessään, kääntyi ovella välinpitämättömästi,
sanoakseen langolleen:
-- Niin vainkin, Frans, Risler pyysi minun tuomaan teidät
päivälliselle tänä iltana meille... Vaunut ovat täällä, portilla...
Sivukulkiessamme otamme hänet tehtaalta.
Sitte, mitä ikänä sievimmällä hymyllä:
-- Päästät kai hänen meille, eikö niin, Sirée? Ole huoleti, kyllä me
hänen takaisin annamme.
Kiittämätöin Frans! Hän uskalsi mennä pois.
Hän meni empimättä, kertaakaan kääntymättä, intohimonsa, ikäänkuin
raivoavan meren, valtaamana, eikä sinä päivänä, ei seuraavina, ei
koskaan sitte enää, saanut neiti Sisin suuri nojatuoli tietää, mitä
hauskaa pienellä matalalla tuolilla oli sanottavaa.