Selitys.
Todellakin oli aika tuomarin tulla.
Parisin kurimuksessa pyöri pikku vaimo huimasti. Köykäisyytensä
pysytteli hänen vielä ylähällä; mutta liiat menot, loistonsa,
yhä kasvava soveliaisuuden halveksimisensa, kaikki ennusti hänen
kohta kaatuvan kumoon, vetäen perässään miehensä kunnian ja
ehkäpä hävittäen myöskin suuren kauppahuoneen rikkauden ja nimen
hurjuudellaan.
Keskus, jossa hän eli, riennätti vieläkin hänen lankeemustaan.
Parisissa, noissa pikkukauppiasten kaupungin osissa, jotka ovat
oikeita maaseutukaupunkeja, kateellisuuteensa ja kielittelemisiinsä
nähden, oli hän pakoitettu olemaan varovaisempi; mutta Asnières'issa,
keskellä näyttelijäin huviloita, salaisia asumuksia ja kaikenlaisia
virkaheittoja, ei häntä enää vaivannut mikään. Häntä ympäröi
ilma-piiri, täynnä pahetta, joka hänelle sopi ja jota hän hengitti
ilman vastenmielisyyttä. Tanssiaissoitto huvitti häntä iltasin, hänen
kävellessä pienessä puutarhassaan.
Kerran, yöllä, naapuritalosta kuulunut pistoolin laukaus, joka
koko tienoolla levitti huhun inhosta ja tyhmästä juonesta, saattoi
hänen uneksimaan samallaisista seikkailuista. Hänkin olisi tahtonut
olla osallisena "jutuissa." Hänellä ei ollut mitäkään rajaa
enää puheessaan ja vaatteuksessaan; niinä päivinä, jolloin hän
ei ollut kävelemässä Asnières'in rannikolla, lyhyt hame päällä
ja keppi kädessä, niinkuin joku komea nainen Trouvillessa tai
Houlgatessa, istui hän kotonaan puettuna peignoir'iinsa, aivan kuin
naapurinsa ihan työttömänä, tuskin huolien talostaan, jossa häneltä
varastettiin kuin kokotilta, hänen siitä mitäkään tietämättä. Aamut
pitkään nähtiin hänen ratsastelevan ulkona, kotona taas hän puheli
tuntikaudet neitsyensä kanssa kummallisista naapureistaan.
Vähitellen vaipui hän entiselle tasapinnalleen, jopa alemmaksikin.
Rikkaasta, vakavasta porvaristosta, johon hänen naimisensa hänen
oli kohottanut, langeta keikahti hän elättinaisten riviin.
Matkustelemalla rautatiellä oudosti koristeltujen naisten parissa,
joilla oli hiukset silmillä à la chien tai hajallaan selässä à la
Geneviève de Brabant, muuttui hän vihdoin heidän kaltaiseksi. Kaksi
kuukautta oli hän vaaleatukkaisena, Rislerin suureksi ihmeeksi ja
hämmästykseksi nukkensa muutoksesta. Georgesia taas nuo hulluudet
huvittivat, hän kun niissä luuli näkevänsä aina vaan uusia naisia.
Hän se oli oikea mies, talon isäntä.
Sidonieta huvittaakseen oli hän hankkinut hänelle jotakin seuran
tapaista, naimattomia veikkojaan, muutamia iloisia kauppamiehiä, vaan
tuskin koskaan naisia; naisilla, näet, on liian hyvät silmät. Rouva
Dobson vaan oli ainoa nais-ystävä.
Pantiin toimeen suuria päivällisiä, veneretkijä ja ilotulituksia.
Päivästä päivään kävi Risler raukan asema yhä hullummaksi, yhä
loukkaavammaksi. Kun hän iltasella tuli kotia väsyneenä ja huonoissa
vaatteissa, oli hänen heti mentävä huoneesensa, hiukan toalettiansa
tekemään.
-- Meillä on vieraita päivälliseksi, sanoi hänen vaimonsa; joutukaa.
Ja viimeiseksi kävi hän ruo'alle, tervehdittyään ensin kaikkia
vieraita pöydän ympärillä, noita Fromont nuoremman ystäviä, joiden
nimet hän tuskin tunsi. Omituista, että tehtaan asiat käyteltiin
usein tässä pöydässä, johon Georges toi tuttaviaan maksavan isännän
levollisessa vakuudessa.
"Asioima-aamiaiset ja päivälliset!" Rislerin silmissä selittivät
nuo sanat kaikki: osakkaan alituisen siellä olon, vieraiden
valitsemisen ja Sidonien ihmeelliset vaatteukset, hän näet, teki
itsensä kauniiksi ja veikisteleväksi kauppahuoneen asioissa. Tuo
lemmittynsä virnaileminen saattoi nuoren Fromont'in epätoivoon. Joka
hetki päivästä tuli hän odottamatta häntä katsomaan huolissaan,
epäluuloisena ja peläten jättää kauan yksin tuon teeskennellyn ja
nurjan luonteen.
-- Mitäs sinun miehesi toimittaa?... kysyi ukko Gardinois
pilkallisesti sisarensa tytöltä... Miks'ei hän käy useimmin minun
luonani?
Claire antoi Georges'ille anteeksi, mutta tämä alituinen poissa olo
alkoi huolettaa häntä. Nyt hän itki aina saadessaan pienet kirjeliput
tai lennätinsanomat, jotka tulivat joka päivä ruoka-aikaan: "Älä
odota minua tänä iltana, kultaseni. Minä en voi tulla Savign'yyn
ennenkuin huomenna tahi ylihuomenna yöjunalla."
Hän söi ikävissään vastapäätä tyhjää paikkaa ja, tietämättä olevansa
petetty, havaitsi miehensä vieroittuvan hänestä. Kun joku perhejuhla
tahi muu tapaus pidätti Georges'in väkisin kotona, oli tämä aina
hyvin hajamielinen, eikä sanonut, mikä häntä vaivasi. Koska Clairella
ei ollut mitään lähemmin tekemistä Sidonien kanssa, ei hän tietänyt
mitäkään, mitä Asnières'issa tapahtui, mutta, kun Georges jälleen
lähti pois kiireissään ja hymysuin, kiusasi häntä, hänen yksinään
ollessaan, outo epäily ja, niinkuin ne, jotka odottavat suurta
murhetta, tunsi hän sydämessään suuren, aukon, paikan valmiin
mullistuksia varten.
Hänen miehensä ei ollut vähääkään onnellisempi häntä. Sidonie julmaa
näkyi huvittavan kiusata häntä. Hän antoi kaikkien suositella
itseään. Siihen aikaan muudan Cazabon, kutsuttu Cazaboniksi,
italialainen tenoorilaulaja Toulouse'sta, rouva Dobsonin esittämä,
kävi joka päivä heillä laulamassa kiihdyttäviä duettejä. Georges,
joka oli hyvin mustasukkainen, juoksi Asnières'sä joka jälkeen
puolen päivä, laimin löi kaikki ja alkoi jo pitää Risleriä liian
huolimattomana vaimostaan. Georges olisi tahtonut, että hän olisi
ollut sokea ainoastaan häneen nähden.
Oi! jospa hän olisi ollut Sidonien mies, niin kyllä hän olisi
pitänyt hänen alallaan. Mutta Georges'illa ei ollut mitäkään
oikeutta Sidoniesen kuuli hän Sidonielta itseltä. Toisinaan saattoi
tuo tyhmissäkin usein herännyt ajatus-oppi hänen ajattelemaan
että hänkin, itse pettäessään, ansaitsisi olla petetty. Ikävä
se oli ylipäänsä hänen elämänsä. Aikansa vietti hän juoksemalla
jalokivikauppiasten ja vaatemyyjien luona löytääkseen Sidonielle
lahjoja ja syrpriissiä. Hänen maar' Georges kyllä hyvin tunsi! Hän
tiesi, että Sidonieta voi huvitella jalokivillä, vaan ei pidättää
häntä ja että jos hän kerran alkaa ikävöidä...
Sidonie ei ikävöinyt vielä. Hänellä oli tarpeellinen elantonsa,
kaikki hyvä, mitä hän voi saavuttaa. Hänen rakkautensa Georges'iin
ei ollut mitäkään hehkuvaa, eikä romantillista. Sidoniesta hän oli
hänen toinen miehensä, joka oli nuorempi ja rikkaampi entistä.
Salatakseen aviorikostaan, tuotti Sidonie vanhempansa Asnières'iin
ja majoitti heidät pieneen taloon ihan seudun perälle, ja tuosta
turhanpäiväisestä, ehdollisesti sokeasta isästä, sekä hellästä, aina
sokaistusta äidistä teki hän itselleen kunniakeskuuden, jota hän
huomasi sitä enemmän tarvitsevansa, mitä enemmän arvossa väheni.
Kaikki oli hyvin sommiteltu tuossa häjyssä päässä, joka
kylmäkiskoisesti arvosteli pahetta; ja hän luuli elämänsä jatkuvan
aina yhtä rauhallisesti, kun yht'äkkiä saapui Frans Risler.
Nähtyään hänen vaan astuvan sisään, käsitti Sidonie oitis rauhansa
olevan vaarassa ja jotakin hyvin tähdellistä tulevan tapahtumaan
heidän kesken.
Silmänräpäyksessä oli hänen suunnitelmansa valmis. Se oli nyt vaan
pantava toimeen.
Paviljooni, johon he menivät, suuri ympyrän muotoinen suoja, jonka
neljät ikkunat antoivat eri näköaloille, oli sisustettu etsoneita
varten kuumana kesäaikana, turvapaikaksi auringon säteistä ja
hyönteisten hyrinästä. Hyvin matala leveä sohva kiersi pitkin suojaa.
Pieni matala pöytä seisoi keskellä, täynnä hujan hajan olevia kuosi
lehtiä.
Uudet seinäpaperit, jotka kuvasivat sinertävien ruokojen välissä
lenteleviä lintuja, herättivät mieleen todellakin kesä-unelmia,
synnyttivät köykäisiä kuvia liitelemään sulkeutuvien silmien eteen.
Alas lasketut ikkuna varjostimet, permannolle levitetty peitto
ja ulkopuolelta seiniä kiertelevä jasmiini ylläpitivät huoneessa
erinomaista vilvakkuutta, jonka suloutta lisäsi läheisen joen humina
lakkaamatta vyörivien aaltojen loiskinasta sen ahteita vastaan.
Kohta sisääntultuaan, kävi Sidonie istumaan, syrjästen jalallaan
pitkiä valkoisia helmojaan, jotka lumisateena laskeutuivat sohvan
vierustalle, ja kirkkain silmin, hymysuin, pikku päähyt hiukan
kallellaan, jonka oikullista itsepäisyyttä nauhasolmu korvalla
lisäsi, odotti hän.
Frans, hyvin vaaleana, jäi seisomaan ja katseli ympärilleen. Sitte,
hetken kuluttua:
-- Teen teille komplimenttini, sanoi hän; tepä hyvin ymmärrätte
mukavuuden.
Ja oitis, ikäänkuin peläten liika kaukaa alkaneensa puhelun, lisäsi
hän rutosti:
-- Kenelle on kiitos tuleva kaikesta tästä komeudesta?...
Miehellenne vai rakastajallenne?...
Hievahtamatta sohvalta, luottamatta edes silmiään häneen vastasi
Sidonie.
-- Molemmille.
Frans joutui hiukan ymmälle tuosta pontevuudesta.
-- Te siis tunnustatte tuon miehen olevan rakastajanne.
-- Sepähän!... hitossa!...
Frans katseli häntä hetken, mitäkään sanomatta. Sidoniekin,
huolimatta tyyneydestään, oli käynyt vaaleaksi, eikä ikuinen pikku
hymy enää väreillyt hänen suupielessään.
Silloin sanoi Frans:
-- Kuulkaahan, Sidonie. Veljeni nimi, jonka hän vaimolleen on
antanut, on minun myös. Koska Risler on niin hullu, niin sokea, että
hän antaa teidän pilata sitä, niin on minun asiani sitä puolustaa
teidän solvauksianne vastaan... Siis, minä pyydän teitä ilmoittamaan
herra Fromont'ille, että hänen on pian haettava toinen lemmitty, ja
että hän menköön muualta perikatoa etsimään... Ell'ei...
-- Ell'ei? kysyi Sidonie, joka, hänen puhuessaan, koko ajan oli
nypistellyt sormuksiaan.
-- Ell'ei, niin ilmoitan veljelleni, mitä täällä tapahtuu, ja
oletteko hämmästyvä nähdessänne Rislerin yhtä ankarana, yhtä
pelättävänä, kuin hän tavallisesti on leppeä. Ilmi-antoni hänen ehkä
tappaa, vaan olkaa varma, että hän tappaa teidän ensin.
Sidonie kohotti hartioitaan:
-- Kah! Tappakoon... Mitäs minä siitä?
Sen lausui hän niin pakahtuneen näköisenä ja niin kylmäkiskoisesti,
että Franssin ehdottomasti tuli hieman surku tuota kaunista,
nuorta, onnellista olentoa, joka puhui kuolemasta noin itsestään
välinpitämättömänä.
-- Rakastattehan siis häntä kovin? sanoi Frans hiukan jo leppeämmällä
äänellä... Rakastattehan siis kovin tuota Fromont'ia, että ennemmin
kuolette, kun jätätte hänet?
Ripeästi nousi hän seisoalleen:
-- Minäkö? minäkö rakastaisin tuota hassua, tuota riepua, tuota
akkahölmöä miehen vaatteissa?... Kylläpä käskis!... Minä otin
hänen, niinkuin minkä muun hyvänsä olisin ottanut...
-- Minkätähden?
-- Sentähden että niin piti, sentähden että olin hullu, sentähden
että sydämessäni oli, ja että siellä on vieläkin rikoksellinen
rakkaus, jonka tahdon temmata pois maksoi, mitä maksoi.
Sidonie puhui hänelle silmistä silmiin, suu likellä hänen suutaan ja
vavisten koko olennossaan.
Rikoksellinen rakkaus!... Ketäs hän sitte rakasti?
Frans pelkäsi udella.
Aavistamatta vielä mitään, käsitti hän hänen katseestaan ja
huokumisestaan, että hän ilmoittaisi jotakin kauheata.
Mutta hänen tuomarin virkansa velvoitti hänen ottamaan selon kaikesta.
-- Kukas se on, jota rakastatte?... kysyi hän.
Toinen vastasi kumealla äänellä:
Tiedättehän hyvin, että se olette te. Sidonie oli hänen veljensä
vaimo. Kaksi vuotta oli Frans pitänyt hänen aina vaan kuin
sisarenaan. Hänestä veljensä vaimo ei ollut enää mitenkään sama, kuin
hänen entinen morsionsa, ja rikostahan olisi ollut hänen kasvojensa
yhdestäkin piirteestä pitää häntä sinä, jolle hän muinoin niin usein
oli sanonut: "Minä rakastan teitä."
Ja nyt hän, Sidonie, sanoi rakastavansa häntä. Onnetoin tuomari
oli kuin maahan kaivettu, huumautunut, eikä osannut vastata
sanaakaan. Sidonie, hänen vastassaan, odotti... Päivä oli noita
kirkkaita, helteisiä kevätpäiviä, joihin menneet sadehuuhdot ovat
jättäneet lienteyttä ja omituista alakuloisuutta. Ilma oli lämmin
ja levitteli kovin ensi helteestä vasta puhjenneiden kukkain hajua.
Puoli-avonaisista ikkunoista täyttyi huone, jossa he olivat, tuosta
hurmaavasta tuoksusta. Ulkoa kuului sunnuntaisoittoa ja etäisiä
huutoja rannalta, ja lähempää, puutarhassa, rouva Dobsonin voipuva ja
rakkautta huokaava ääni:
Minulle kerrottiin sun naivan;
Siis mua vartoo kuolemaaaa...
-- Niin, Frans, minä olen teitä aina rakastanut, sanoi Sidonie.
Rakkautta jonka kielsin ennen, koska olin nuori tyttö, ja nuoret
tytöthän, näet, eivät aina tiedä mitä tekevät; sitä rakkautta ei
mikään ole voinut poistaa minusta, ei mikään sitä vähentää. Kun
kuulin, että Désirée, tuo onnetoin, tuo poloinen teitä myöskin
rakasti, tahdoin jalomielisessä tarkoituksessa tehdä hänen elämänsä
onnelliseksi uhraamalla oman elämäni ja oitis hylkäisin teidät, että
menisitte hänen luo. Oi! silloin kun jo olitte kaukana, käsitin tuon
uhrauksen olevan yli voimieni. Pikku Désirée raukka! Kovin olen häntä
kironnut sydämeni pohjasta. Uskotteko? Siitä ajasta asti en ole
tahtonut nähdä häntä, en kohdata häntä. Hänen näkönsä teki minulle
liian paljo vaivaa.
-- Mutta jos te rakastitte minua, kysyi Frans aivan hiljaa, jos te
rakastitte minua, miksi naitte te sitte minun veljeni?
Sidonien katse ei muuttunut.
-- Naida Risler, oli päästä lähemmäksi teitä, Minä ajattelin: "Minä
en voinut olla hänen vaimonsa. Hyvä, minä rupean, hänen sisareksensa.
Ainakin siten minun on sallittu häntä vielä rakastaa, emmekä vietä
koko elämäämme vieraina toisillemme... Oi! ne on unelmia kahden
kymmenen vuoden i'än ajoilta, ja niiden mitättömyyden kokemus meille
kyllä pian näyttää". Minä en ole voinut rakastaa teitä niinkään,
Frans; minä en ole voinut unhoittaa teitä myöskään, sen on naimiseni
estänyt. Toisen miehen kanssa olisi se ehkä käynyt päinsä, mutta
Rislerin kanssa se oli mahdotointa. Hän puhui mulle aina teistä,
teidän menestyksestänne, tulevaisuudestanne... Frans sanoi niin,
Frans teki näin... Poloinen, hän teitä rakastaa kovin Ja sitte,
julminta minulle oli se, että veljenne on teidän näköön. Ryhdissänne,
piirteissänne on ikäänkuin sukunäköä, ja olletikin äänessänne, sillä
usein, hänen minua hyväillessään, suljin silmäni ajatellessani: "Se
on hän... Se on Frans..." Nähtyäni että tuo rikoksellinen ajatus
muuttui rasitukseksi, kiusaukseksi, rupesin sitä karkoittamaan
mielestäni. Minä suostuin kuulemaan tuota Georges'ia, joka kauan
aikaa minua oli vainonnut, ja muuttamaan elämääni tekemällä sen
iloiseksi, pauhaavaksi. Mutta, sen vannon teille, Frans, ett'en
tuossa huvin pyörteessä ole koskaan unhoittanut teitä, ja jos kellään
oli oikeutta tulla tänne vaatimaan minua tilille käytöksestäni, niin
toden totta sitä oli vähimmin teillä, joka tahtomattanne olette
saattaneet minun siksi, mikä olen...
Hän vaikeni...
Frans ei tohtinut katsoa häneen. Hetken ajan piti hän hänen liika
kauniina, liika himottavana. Hän oli hänen veljensä vaimo!
Eikä hän uskaltanut puhuakaan. Poloinen tunsi vanhan rakkauden
itsevaltaisesti heräävän sydämessään ja tiesi, että nyt joka katse,
joka sana, kaikki, mikä hänestä purskuisi esiin, osoittaisi pelkkää
rakkautta.
Ja hän oli hänen veljensä vaimo.
-- Voi, meitä onnettomia, onnettomia, kun olemme, sanoi tuomari parka
vaipuen alas sohvalle hänen viereensä.
Nuo muutamat sanat jo olivat velttoutta, taipumisen alkua, ikäänkuin
sallima, näyttäytyen julmalta, olisi ottanut häneltä voiman
puolustaida. Sidonie oli pannut kätensä hänen kädelleen:
-- Frans... Frans.
Ja he istuivat siinä vastatusten, ääneti ja hehkuvin mielin rouva
Dobsonin laulun viihdyttäminä, joka puuskittain tunki lehvien läpi:
Sun lempes' on mun mielen' vaivan',
Oi! siit' en voi parantuaaaa!
Äkkiä näkyi ovella Rislerin iso vartalo:
-- Tänne, Chèbe, tänne. He ovat paviljongissa. Samassa astui kelpo
mies sisään appensa ja anoppinsa seuraamana, joita hän oli käynyt
hakemassa.
Hetki kului sydämellisiin tervehtimisiin. Olisittepa nähneet miten
suojelevan näköisenä herra Chèbe tarkasteli isoa miestä, joka oli
päätä ja hartioita häntä pitempi:
-- Noh, poikaseni, käykö se mieltänne myöten tuo Suez'in kanava, vai?
Rouva Chèbe, joka piti Franssia yhä hiukan tulevana vävypoikanaan,
halaili häntä molemmin käsin, sill'aikaa kuin Risler, kömpelönä,
kuin tavallisesti, ilossaan ja riemastuksessaan, puheli useimpien
juottovasikkojen teurastuksesta tuhlajapojan palauksen vuoksi, ja
karjuvalla äänellä, joka kajahteli kaikissa lähipuutarhoissa, huusi
laulun opettajattarelle:
-- Rouva Dobson, rouva Dobson... pyydän nöyrästi, tuo laulunne on
liian surullista... Hiiteen, tänään osoitteellisuus... Soittakaapa
meille ennen jotakin hyvin iloista, jotakin tanssittavaa, että mä
pistäisin pienen pyörähdyksen rouva Chèben kanssa...
-- Risler, Risler, hulluko te olette? vävyni!...
-- No, no, mammaseni... Pitää tok'... hei!... Raskaasti, pitkin
käytävää, raahasi hän myötään, automaatilliseen kuusiaskeliseen,
oikeaan Vaucansonilaiseen valssiin anoppimuorinsa, joka hengästyen
seisattui tuon tuostakin korjatakseen hattunsa lauenneita
leukanauhoja ja shaalinsa, Sidonien häitä varten hankitun shaalin
kasikoita.
Hän oli ilosta juovuksissaan. Risler parka.
Franssista tämä oli pitkä, unhoittumatoin tuskan päivä. Ajomatka,
veneretki, välipala nurmella Ravageus-saarella, ei mitäkään
Asnières'in huvitusta säästetty; ja koko ajan sekä päivänpaisteessa
maantiellä että aaltojen heijastuksessa, piti hänen nauraa, jutella,
kertoa matkastaan, puhua Suezin taipaleesta ja työhankkeista,
kuunnella herra Chèben vimmassaan valittavan lapsiaan ja veljensä
selityksiä _painimesta_. Kiertävä, Franssiseni, kiertävä ja
kaksitoistakulmainen! Sidonie antoi herrojen jutella keskenään ja
näkyi olevan syviin mietteisin vajonneena. Silloin tällöin lausui
hän sanan tahi hymyili rouva Dobsonille, ja Frans uskaltamatta häntä
katsella, seurasi hän sinialusimisen päivänvarjonsa liikkeitä ja
hameensa häälymistä...
Kuinka hän oli muuttunut kahdessa vuodessa! Kuinka hän oli tullut
kauniiksi...
Sitte seurasi kauheita ajatuksia. Sinä päivänä oli kilpa-ajot
Longchampsissa. Vaunuja kulki ihan heidän sivuitse, naisten
ohjaamina, joilla oli maalatut kasvot ja kaidat, ahtaat harsot.
Liikkumattomina istuimellaan, pitivät he nuken tapaisesti suuren
piiskansa hyvin suorana kädessään ja ikäänkuin elottomina tuijottivat
heidän noetut silmänsä hevosen päähän Kaikki kääntyivät katselemaan
heidän ryöppyävää ajoaan.
Sidonie oli heidän näköisensä. Hän olisi itse samaten voinut ajaa
Georgesin vaunuja; sillä Frans istui niissä. Frans oli juonut
Georges'in viiniä. Kaikki tuo ylellisyys, jota perheessä nautittiin
tuli Georges'ilta.
Se oli häpeällistä, innoittavaa. Hän olisi tahtonut siitä huutaa
veljelleen. Se hänen olisi täytynyt tehdä, tultuaan vaseti sitä
varten. Mutta hänellä ei ollut siihen enää uskallusta.
Oi, onnetointa tuomaria... Iltasella, päivällisen jälkeen, kun salin
ovet olivat auki ammentaakseen joen viileätä ilmaa, pyysi Risler
vaimoansa laulamaan, näyttääkseen Franssille hänen uusia taitojaan.
Nojaten pianoon, vastusteli Sidonie surullisen näköisenä, sillä
välin kuin rouva Dobson soitteli alkusäveleitä, ravistellen pitkiä
kiharoitaan.
-- Enhän minä osaa mitään. Mitäs minä teille laulan?
Hän päätti vihdoin laulaa. Kalpeana vastenmielisenä, ihan toisia
ajatellen, alkoi hän, kynttelin liehuvassa valossa ja puutarhan
häkkien levittämässä tuoksussa, Louisianassa hyvin tavallisen
kreoolilaisen laulan, jonka rouvan Dobson itse oli sovittanut laulua
ja pianoa varten:
Pikku neiti Sisi rukkaa.
Lempi, lempi, se se hänen mielen hukkaa.
Ja laulaessaan tuon onnettoman pikku Sisi rukan historiaa, jonka
rakkaus oli tehnyt hulluksi, näytti Sidonie itsekin potevan rakkauden
tautia. Millä sydäntä särkevällä tunteella millä haavoitetun
kyyhkysen huudolla kertoi hän tuon surumielisen loppusäkeen, joka
kuului niin ihanalta seudun lapsimaisella murteella.
Lempi, lempi, se se hänen mielen hukkaa.
Voihan siitä käydä hulluksi hänkin, tuo onnetoin tuomari.
Eipä vaan. Tenhotar oli huonosti valinnut laulunsa. Tuo neiti Sisin
nimi yksin oli muuttanut Franssin yht'äkkiä pieneen huoneesen
Maraisissa, hyvin kauas Sidoniesta, ja sääli hänen sydämessään loitsi
esiin tuon pikku Désirée Delobellen kuvan, joka häntä kauan oli
rakastanut. Yhteentoista vuoteen saakka ei hän ollut kutsuttu muuksi
kuin Sirèeksi tai Sisiksi ja hän se oli tuo kreoolilaisen laulun
_pikku Sisi raukka_, aina hylätty, aina uskollinen rakastajatar.
Vaikka Sidonie nyt olisi mitä laulanut, ei Frans kuullut, eikä nähnyt
mitään. Hän istui tuolla tuon suuren nojatuolin vieressä, pienellä
matalalla jakkaralla, jolla hän usein oli valvonut odottaessaan isää.
Niin, siellä oli hänen pelastuksensa, siellä, eikä muualla. Paettava
oli tuon lapsukaisen lemmen turvaan, heittäydyttävä sinne umpisilmin
sanoen: "Ota minut... pelasta minut..." Ja ken ties? Désirée rakasti
kovin. Ehkä pelastaisi hän hänen, parantaisi hänen rikoksellisen
intohimonsa.
-- Minnekä menet?... kysyi Risler nähdessään veljensä äkkipikaa
nousevan ylös, heti ensimmäisen laulun loputtua.
-- Minä lähden pois... Jo on myöhä.
-- Mitä? etkö sinä jää tänne yöksi? Huoneesi on valmis.
-- Aivan valmis, liitti Sidonie omituisella katseella.
Frans empi kovasti. Hänen, näet, piti välttämättä olla Parisissa
muutamien tärkeiden asioiden tähden, joita yhtiö oli antanut hänelle
toimitettavaksi. Koetettiin vielä pidättää häntä, vaan hän oli
jo etehisessä, kävi puutarhan läpi kuuvalossa, ja, Asnières'in
kaikenlaisen hälinän keskitse riensi hän juoksuun asemalle.
Hänen mentyä, lähti Risler huoneesensa. Sidonie ja rouva Dobson
viipyivät salin ikkunalla. Soitto läheisestä Casinosta kuului
soutajien hoilotuksien sekä säännöllisen ja kumean tamburinin
tapaisen tanssipauhun keskeltä.
-- Sepä vasta ilonhäiritsijä!... sanoi rouva Dobson.
-- Ei hätää! minä hänen masensin, vastasi Sidonie; minun täytyy vaan
olla varoillani... Nyt minut pidetään tarkalla silmällä. Hän on
mustasukkainen... Minä kirjoitan Cazabonille, ett'ei hän tulisi tänne
vähään aikaan; ja sinä, huomeaamuna, menet sanomaan Georges'ille,
että hän pysyisi kaksi viikkoa Savignyssa.