I.

Tuomari.

Ihmiset, jotka aina elävät kotona, ikkunaloukkoonsa työn tai

kivulloisuuden sitomina, muodostavat itselleen näköalan likeisistä

seinistä, katoista ja ikkunoista sekä ovat myöskin huvitetut ohi

kulkevista ihmisistä.

Liikkumatta koskaan paikaltaan, he yhdistyvät katuelämään, ja kaikki

kiirehtiväiset, jotka heille näyttäytyvät, toisinaan joka päivä

samalla hetkellä, eivät aavista, että he ovat ajan määrääjänä muille

ihmisille ja että heitä ystävälliset silmät katselevat, kaivaten

heitä, jos joskus ottavat mennäkseen toista tietä.

Delobellen naisilla, jotka olivat kotiinsa suljettuina päivät

pitkään, oli tällaisia mykkiä tarkastuksia. Koska ikkuna oli

kapea, niin äiti, jonka silmät alkoivat kulua kovasta työstä,

kävi lähemmäksi päivää, nostetun musliini uutimen vastaan. Hänen

vieressään, mutta vähän kauempana, istui hänen tyttärensä, joka

mainitsi hänelle heidän päivälliset ohikulkijansa. Se oli heidän

huvinsa ja puheen aineensa; ja pitkät työ-tunnit tuntuivat

paljoa lyhemmiltä noiden, myöskin sangen kiireisien ihmisten

säännöllisen ilmestymisen väliytymisestä. Oli siinä kaksi nunnaa,

muuan herra harmaassa palttoossa, lapsi, joka vietiin kouluun ja

sieltä noudettiin, ja vanha puujalka virkamies, jonka askeleet

katuvierustalla kapsoivat kamalasti.

Hän nähtiin tuskin, tämä mies, sillä hän kulki aina, kun jo oli

pimeä, mutta hän kuultiin, ja joka kerta tuntui tuo kolina pikku

ontuvasta hänen ikävimpien ajatustensa julmimpana kaikuna. Kaikki nuo

katuystävät askarruttivat tietämättään molempia naisia. Kun satoi,

sanottiin:

"Nyt he kastuvat... Ehtiiköhän lapsi ennen rankkasadetta sisään?"

Ja vuoden-ajan muuttuessa, kun kevät-aurinko pani kadun vierustat

tulvimaan tai kun joulukuun lumi peitti ne valkoisilla kokkareillaan

ja mustilla levyillään, muistutti uuden vaatteuksen ilmestyminen

jollakulla heidän ystävistään molemmalle kotona olijoille: "Nyt on

kesä" tahi "jo tuli talvi."

Vaan tämäpä päivä oli ehtoopuoli toukokuulla, noita valoisia

ja ihania iltoja, jolloin kotielämä levittäytyy ulos avatuista

ikkunoista. Désirée ja hänen äitinsä liikuttelivat joutuisasti neulaa

ja sormia, tarkkaan ammentaen laskevan päivän viimeisiä säteitä

ennen lampun sytyttämistä. Kuului pihalla kisaavien lasten kirkunaa,

kumeita pianon ääniä ja kulku-kauppiaan huutoa, joka kadulla

veti puoleksi tyhjiä rattaitaan. Kaikkialla tuntui kevät-ilmaa,

hyasinttien ja syreenien sekaista tuoksua.

Äiti Delobelle oli vast'ikään laskenut työnsä käsistään ja kuunteli,

ennen ikkunan sulkemista, nojaten kyynärpäillään sen lautaan, hälinää

suuressa työkaupungissa, joka päivänsä lopetettuaan, onnellisena

kuljeskeli kaduilla.

-- Kah! tuossahan kulkee herra Sigismund. Hänpä tänään lähtee

aikaiseen tehtaalta... Pitenevät päivät ehkä sen tekevät, vaan

minusta näyttää, ett'ei kello vielä seitsemän ole... Mut kenenkäs

kanssa ukko on?... Sepä kummallista!... Eikö se ole... Totta toisen

kerran... Ihan se on kuin herra Frans... Vaan eihän se tok' ole

mahdollista... Kaukana täältä herra Frans on tällä hetkellä; ja sitte

ei hänellä ollut partaa... Oli mikä oli! Mutta kovin yhteen näköön...

Katsohan tuossa tok', tyttö.

Tyttö se vaan ei heitä tuoliaan, ei edes hievahdakaan. Tuijottavin

silmin, neula ilmassa kivettyneenä somaan työnteon liikkeeseen, on

hän lähtenyt sinimaahan, tuohon ihmeelliseen maahan, jonne pääsee

vapaasti, huolimatta niistäkään heikkoudesta. Franssin nimi, jonka

hänen äitinsä, sattuneesta yhtänäköisyydestä, koneentapaisesti

mainitsi, oli hänestä koko mennyt aika, täynnä haaveksimia ja

lämpimiä toiveita, yhtä haihtuvia, kuni puna, joka lehahti hänen

poskilleen, kun Frans iltaisin astui sisään puhellakseen hetkisen

hänen kanssaan. Kuinka tuo kaikki jo on kaukana! Silloin, näet, asui

hän pienessä viereisessä huoneessa, silloin kuultiin hänen askeleensa

portailla, ja hänen pöytänsä, jota hän veti lähemmäksi ikkunaa

piirustaakseen. Kuinka tuskallista ja kuinka suloista oli kuulla

hänen puhuvan Sidoniesta, istuessaan hänen jalkojensa luona matalalla

tuolilla, sill'aikaa kun hän laitteli kärpäsiään ja lintusiaan.

Työtä tehdessäänkin Désirée lohdutteli ja rohkaisi häntä, sillä

Sidonie oli matkaan saattanut Frans raukalle paljon pieniä huolia

ennen tuota suurta. Hänen äänensä, puhuessaan tuosta toisesta, hänen

silmäinsä loiste, häntä ajatellessaan hurmasivat Désiréen niin, että

kun Frans epätoivossa oli lähtenyt pois, hän jätti jälkeensä vielä

kovemman rakkauden, kuin se, jonka hän itse vei mukanaan, rakkauden,

jonka aina samallainen huone, istuva, liikkumatoin elämä säilytti

koskemattomana kaikkine katkeroine tuoksuineen, sillä välin kuin

Franssin rakkaus oli katoava, haihtuva vähitellen pitkien matkojen

aavoille ilmoille.

... Päivä sammuu kokonaan. Tyttö raukan valtaa kauhea suru illan

suloisten varjojen laskeutuessa. Menneen ajan onnellinen valkeus

heikkonee hänen silmissään, niinkuin päivänvalokin ikkunan loukossa,

jossa hänen äitinsä nojaa kyynärpäihinsä.

Yht'äkkiä aukenee ovi... Joku tuli, jota ei voi nähdä... Kuka se on?

Delobellen naisien luona ei käy koskaan vieraita. Äiti kääntyi ja

luuli ensin, että makasiinista tultiin viikon työtä hakemaan.

-- Mieheni meni vast'ikään teille... Meillä ei ole täällä enään

mitään. Herra Delobelle vei kaikki pois.

Mies lähestyy vastaamatta, ja kuta likemmäksi ikkunaa hän tulee,

sitä selvemmäksi käy hänen kuvansa. Se on iso, roteva, päivettynyt,

tuuheapartainen vaaleaverinen mies; äänensä on vahva, puheensa hiukan

kankea.

-- Vai niin, äiti Delobelle, ettekö siis minua tunnekaan?

-- Kyllä, herra Frans, minä tunsin teidät heti, sanoi Désirée hyvin

tyynesti, kylmällä, vakavalla äänellä.

-- Herranen aika! herra Frans. Joutuisaan juoksee äiti Delobelle

lampun luo, sytyttää sen, ja sulkee ikkunan.

-- Mitenkä! tekö, Frans ystäväni... Kuinka tyynesti hän sen lausua,

tuo pikkuinen... minä tunsin teidät heti... Voi sitä, jäämurua. Aina

hän on oleva sama.

Oikea pikku jäämuru todellakin. Hän on niin vaalea, niin vaalea; ja

Franssin kädessä on hänen kätensä ihan valkea, ihan kylmä.

Franssista hän on kaunistunut, vieläkin enemmän hienontunut.

Hänestä taas Frans on muhkea, kuin ainakin, silmäin osoite hiukan

väsyneen ja murheellisen näköinen, joka tekee hänen miehekkäämmäksi,

kuin hän lähtiessä oli.

Hänen väsymyksensä tulee äkkiarvaamattomasta, Sigismundin kauhean

kirjeen johdosta tehdystä matkasta. "Häväistys"-sanan kiihdyttämällä

oli hän lähtenyt heti paikalla matkalle, odottamatta virkavapauttaan,

tulevaisuutensa ja paikkansa uhalla; ja suoraa tietä niissäkään

pysähtymättä tuli hän Parisiin. Syytä on olla väsynyt, olletikin

kun kiirehtii perille ja koko ajan kärsimättömänä ja huolestuneena

epäilyksen, pelon ja alituisen neuvottomuuden vaiheella on kulkenut

matkan jo kymmeneen kertaan.

Surullisuutensa on aikaisemmilta ajoilta. Se alkoi silloin, kun

se, jota hän rakasti, kielsi naimasta hänen, ja kuitenkin, puolen

vuotta myöhemmin, meni hänen veljensä vaimoksi; kaksi kauheata iskua

perätysten, ja toinen vielä hirveämpi ensimmäistä. Totta on, että

Risler vanhempi, ennenkuin hän nai, oli kirjoittanut veljelleen

ja pyytänyt saada lupaa tulla onnelliseksi, ja sen teki hän niin

liikuttavilla, niin hellillä sanoilla, että saattamansa iskun julmuus

oli siitä hiukan lieventynyt; lopuksi sitte olo vieraalla maalla,

työ ja pitkät matkat pääsivät voitolle hänen huolestaan. Pohjalla

oli jäljellä ainoastaan syvä alakuloisuus. Joll'ei vaan sentään ja

viha tuota naista kohtaan, joka hänen veljeänsä häpäisee, olisi vielä

jonkinlaista vanhaa rakkautta?!

Vielä mitä! Frans Risler tahtoo vaan kostaa Rislerien kunnian

puolesta. Hän ei ole tullut rakastajana, mutta tuomarina; ja pitäköön

Sidonie puoliaan.

Heti suoraan, rautatieltä, oli tuomari mennyt tehtaalle, aikeessa

hämmästyttää ja siten odottamattomalla tulollaan saada silmän

räpäyksessä kaikki ilmi.

Kovaksi onneksi ei hän tavannut ketäkään.

Ikkuna varjostimet pienessä kartanossa puutarhan perällä olivat

olleet kiinni kaksi viikkoa.

Akilles ukko ilmoitti, että naiset asuivat asianomaisissa

huviloissaan, jonne molemmat osakkaat matkustivat joka ilta.

Fromont nuorempi oli mennyt makasiineista hyvin varhain; Risler

vanhempi oli vast'ikään lähtenyt.

Frans päätti puhutella vanhaa Sigismundia. Mutta oli lauantai,

maksu-ilta, ja hänen oli odottaminen, siksi kuin pitkä jono

työmiehiä, alkaen Akilleen kopista ja loppuen rahaston hoitajan

aituukseen, oli vähitellen rahansa saanut.

Vaikka kärsimättömänä ja hyvin murheissaan, oli tuo kelpo mies, joka

lapsuudesta saakka oli elänyt parisilaisten työmiesten joukossa,

hyvillä mielin ollessaan noiden vilkkaiden, omituisten tapojen

keskellä. Kaikista, sekä rehellisistä että paheellisista kasvoista

loisti tyytymys viikon loppumisesta. Näkyi, että heidän pyhänsä alkoi

lauantai-iltana kello seitsemän, rahaston hoitajan pikku lampun

ääressä.

Joka on elänyt kauppiasten parissa, se vaan tuntee tuon lepopäivän

viehätyksen ja juhlallisuuden. Monet köyhät ihmiset, kahlehdittuina

epäterveellisiin töihinsä, odottavat tuota siunattua sunnuntaita,

kuin raitista, heidän terveydelleen ja elämälleen välttämätöintä

tuulahdusta. Sepä hurmoitusta ja pauhaavan ilon tarvetta! Viikon

työn rasitus katoaa samalla kun koneiden höyry viheltäen ja tupruten

haihtuu ilmoille.

Työmiehet poistuvat aituuksen luota lukien heidän mustissa kourissaan

hohtavaa hopeata. Siinä nuristaan ja naristaan vääryydestä; poissa

olleista tunneista ja edeltäkäsin saaduista rahoista; ja keskeltä

rahan helinää kuuluu Sigismundin levollinen ja armotoin ääni, joka

järkähtämättä puolustaa isäntänsä etuja.

Frans tunsi kaikki maksun näytelmät. Äänestä hän erotti valheen

ja toden. Hän tiesi kuka anoi enempää perheelleen, maksaakseen

leipurille, rohtolaan, tai koulumaksut, kuka juomiseen ja vielä

pahempaan. Surulliset, kuihtuneet varjot kulkivat edestakaisin

tehtaan portilla, luoden pitkiä katseita pihan perälle, hän tiesi,

että kaikki siinä odottivat ja tähystelivät, kuka isää, kuka miestä,

viedäkseen heidät pikemmin kotia, muistuttavalla ja kehoittavalla

äänellä.

Oi! noita avojalkaisia, lapsukaisia, pikkaraisia, vanhoihin huiveihin

kapaloittuja ja likaisia naisia, joiden kyynelten liottamat kasvot

olivat yhtä vaaleat, kuin heidän valkoiset päähinensä.

Oi! tuota lymyävää pahetta, joka maleksii maksun ympärillä, hökkeliä,

jotka valaistaan mustien katujen perällä ja juomaloiden himmeitä

ikkunoita, joiden takana tuhannet viinimyrkyt levittävät valheellisia

värejään.

Frans tunsi kaikki nuo kurjuudet; mutta ne eivät olleet koskaan

näyttäneet hänestä niin surkeilta, niin sydäntä kouristavilta, kuin

tänä iltana.

Maksu oli loppunut, ja Sigismund tuli ulos konttooristaan.

Molemmat ystävät tunsivat toisensa ja syleilivät; ja neljäksi

kolmatta tunniksi seisahtuneen tehtaan tyhjien huoneusten

hiljaisuudessa selitti rahaston hoitaja Franssille asian laidan.

Hän kertoi Sidonien käytöksestä, hurjista tuhlauksista ja talon

i'äksi menetetystä maineesta. Risleriläiset, näet, olivat ostaneet

huvilan Asnieressa, erään näyttelijättären entisen talon, johon

hyvin ylellisesti olivat asuttuneet. Heillä oli hevosia ja vaunuja,

loistoisuutta ja elämää! Yli kaiken huoletti kelpo Sigismundia

se, ett'ei Fromont nuorempi enää melkein ollenkaan ottanut rahaa

kassasta, ja yhtä kaikki kulutti Sidonie enemmän kuin milloinkaan.

-- Mulla ei ole luottamusta!... sanoi onnetoin rahaston hoitaja,

ravistaen päätään... Mulla ei ole luottamusta.

Sitte jatkoi hän alentaen äänensä:

-- Mutta veljesi, Frans kulta, veljesi?... Kukas sen selittää? Hän

vaan käypi keskellä kaikkea tuota, silmät taivasta kohti, kädet

lakkarissa ja aprikoipi kuuluisaa keksintöään, joka kovaksi onneksi

ei suju sukkelaan... Hä! sanonkoma sulle?... Hän on joko lurjus tahi

hölmö.

Niin puhellessaan kävelivät he puutarhassa, seisahtuivat ja lähtivät

taas käymään. Frans luuli näkevänsä pahaa unta. Pikainen matka,

paikan ja ilmanalan rutto muutos, Sigismundin loppumatoin sana tulva,

uusi käsitys Risleristä ja Sidoniesta, Sidoniesta, jota hän kovasti

oli rakastanut, kaikki nuo seikat huumasivat hänen, tekivät hänen

mielettömäksi.

Oli myöhä. Sigismund pyysi hänen yöksi Montrougeen; hän kielsi,

lykäten verukkeeksi väsymystä, ja jäätyään yksin Maraiseen, tuohon

arveluttavaan ja ikävään aikaan päivästä, joka jo on loppunut, vaan

jolloin kaasu ei vielä ole sytytetty, kävi hän koneentapaisesti

vanhaa asuntoaan kohti Braquekadulle.

Sisään-käytävässä oli ilmoitettu: _Poikamiehen huone_ vuokrattavana.

Se oli juuri sama huone, jossa hän oli kauan aikaa asunut veljensä

kanssa. Hän tunsi maantieteen kartan, joka neljällä neulalla oli

pistetty kiinni seinään, porras-ikkunan ja Delobelleläisten pienen

levyn: _Lintuja ja kärpäsiä kuosiksi_. Heidän ovensa oli lengolla ja

hän astui sisään.

Tietysti hänellä ei ollut koko Parisissa turvallisempaa suojaa,

jossa häntä olisi siten kohdeltu ja jossa hän voi niin rauhoittaa

levotointa sieluaan, kuin tuossa uuraassa, hiljaisessa kodossa.

Hänen eksyneen elämänsä hyökynässä oli se ikäänkuin tyynenä, syvänä

valkamana, valon ja rauhan satamana, jossa naiset tekevät työtä

miehiään ja isiään odottaessaan, sillä välin kuin ulkona tuuli

ulvoo ja meri kuohuu. Erittäinkin oli se, ilman että hän voi siitä

itselleen tehdä tiliä, varmojen tunteiden yhteys ja se hellyyden

suloinen ihme, joka saattaa rakkauden meitä kohtaan kalliiksi,

vaikk'emme omaa vastarakkauttakaan.

Désirée, tuo armas pikku jäämuru, rakasti häntä kovin. Hänen

silmänsä loistivat ihmeellisesti, joutavistakin asioista Franssille

puhuessaan. Niinkuin fosforiin kastetut esineet helottavat kaikki

yhtälailla, niin pieninkin sana, jonka Frans lausui, valaisi hänen

sievät ilosta loistavat kasvonsa. Mikä mieluinen levähdys Franssille

Sigismundin tuimuuksien perästä.

He haastelivat keskenään vilkkaasti, sillä aikaa kuin äiti Delobelle

kattoi pöytää:

-- Syöttehän meidän kanssa, eikö niin, herra Frans?... Isä meni

viemään työtä; mutta hän tulee varmaan päivälliseksi.

Hän tulee varmaan päivälliseksi!

Oiva vaimo lausui tämä jonkinmoisella ylpeydellä.

Tosiaankin, siitä saakka kuin hänen teaatteri hankkeensa raukesi, ei

kuuluisa Delobelle enää syönyt kaupungilla, ei edes niinä iltoinakaan

kuin hän kävi rahoja noutamassa. Onnetoin tirehtööri oli syönyt

niin monta kertaa velaksi ravintolassaan, ett'ei hän uskaltanut

sinne enää palatakaan. Korvaukseksi siitä ei hän lauantaisin koskaan

jättänyt tuomatta mukanaan paria, kolmea nälkäistä ja odottamatointa

ruokavierasta, vanhoja tovereja, kova-onnisia. Niinikään tuli hän

sinäkin iltana kotia, erään Metsin teaatterin traagikon ja Angersin

teaatterin koomikon saattaessa, jotka molemmat olivat palvelukseen

saatavina.

Koomikko, parta sileäksi ajettuna, ryppyinen ja lamppu partaan

tulista näivettynyt, oli vanhan veitikan näköinen; traagikko kävi

pieksut jalassa ilman vähääkään näkyvää liina vaatetta. Sisään

astuessaan ilmoitti Delobelle mahtipontisesti heidän tulonsa, mutta

Frans Rislerin näky keskeytti hänen esittelynsä.

-- Frans!... Frans veliseni!... huudahti vanha ilveilijä

melodramaatillisella äänellä viuhtoen suonenvedon tapaisesti

käsillään, vasta pitkän ja juhlallisen tervehdyksen perästä, esitteli

hän päivällisvieraansa toinen toisilleen.

-- Herra Robricart, Metzin teaatterista.

-- Herra Chandezon, Angers'in teaatterista. -- Frans Risler,

insinööri.

"Insinööri" sanan lausui Delobelle hyvin pontevasti.

Isänsä ystäväin sisään tultua, meni Désiréen suu nyrpälleen. Olisi

ollut niin hauska olla tänään omiensa kesken. Mutta suuri mies huoli

siitä viis! Hänellä oli kyllin työtä lakkariaan tyhjentäessään. Ensin

veti hän esille mainion piirakkaan; "naisille", sanoi hän, unhottaen,

että hän itse piti siitä. Sen jälkeen tuli meriäyriäinen, sitte oiva

lihamakkara, sokeritettuja kastanjia ja kirsimarjoja, ensimmäisiä

sinä vuonna.

Sill'aikaa kuin innostunut traagikko kohotteli näkymättömän paidan

kaulusta ja koomikko teki "gnuff, gnuff" liikkeen, joka jo kymmenen

vuotta oli ollut Parisissa unohduksissa, ajatteli Désirée kauhistuen,

minkä kauhean rei'än tuo äkki-arvaamatoin ateria oli tekevä heidän

niukoissa viikko rahoissaan, ja äiti Delobelle häärien mullisti koko

kaapin löytääkseen tarvittavan määrän syömäneuvoja.

Ateria oli hyvin iloinen. Molemmat näyttelijät syödä ahmasivat,

Delobellen suureksi iloksi, joka kaivoi esille vanhoja muistoja

näyttelijä-elämästä. Ei toista kurjempaa! Ajatelkaa kannattimien

pirstaleita, sammuneita lamppuja ja vanhaa varastoa, homehtuneita ja

murskaksi hajoavia näyttämön tarvekaluja.

Puhellen ystävällisesti keskenään halpaa ja raakaa siansaksaa, ja

sinutellen toisiaan, kertoivat he lukemattomista menestyksistään;

sillä, heidän puheesta päättäen, oli yleisö ihastuneena taputellut

jokaiselle ja koko kaupungit riemastuneina antaneet heille seppeleitä.

Puhellessaan söivät he, niin kuin näyttelijät syövät, istuen,

kolmenneljättä osaa kasvoista yleisöön päin näennäisesti kiirehtien,

kuin paperilaatikoista illastavat teaatteri vieraat, vuoroon puhuen,

vuoroon syöden, kokien tehdä vaikutusta tavallaan, asetella lasia,

lähentää tuolia, lausua tyytymyksensä, kummastuksensa, ilonsa,

säikähdyksensä ja hämmästyksensä, taidokkaasti käsittelemällä veistä

ja haarukasta. Äiti Delobelle kuunteli heitä hymyillen.

Eipä olla kolmekymmentä vuotta näyttelijän vaimona, hiukan tottumatta

noihin omituisiin tapoihin.

Mutta pieni pöydän kolkka oli erotettu muista ruokavieraista

ikäänkuin pilvellä, joka sieppasi raa'at sanat, naurun honotukset

ja kerskaukset. Frans ja Désirée puhuivat hiljakseen kuulematta,

niitäkään, mitä heidän ympärillä sanottiin. Heidän lapsuutensa

tapaukset, naapurien tarinat, koko hämärä mennyt aika, jolla ei ollut

muuta arvoa, kuin että se oli heidän yhteisenä heränneenä muistona,

ikäänkuin yhtälailla molempien silmissä loistavana säkenenä, oli

heidän suloisen puhelmansa aineena.

Yht'äkkiä pilvi repeytyi ja Delobelle'n kamala ääni keskeytti

haastelun:

-- Etkö ole nähnyt veljeäsi? kysyi hän Franssilta, ett'ei muka

kokonaan jättäisi häntä syrjään... etkä hänen vaimoaan myöskään?...

Kas! siinä sinä näet rouvan vasta. Pukineita, veli kulta, ja

muhkeutta! Muuta en sanokaan. Heillä on oikea hovi Asnières'sa.

Chèbeläiset ovat siellä myöskin... Niin! tuo kaikki, pyhä veli, se

meidät pysyttää kaukana. Rikkaaksi kun tullaan, halveksitaan vanhat

toverit... Ei puhuta sanaakaan, ei tulla koskaan vieraisin... Minä

puolestani, näet sen, siitä vähät, mutta noita naisia kohtaanhan se

tosiaan on loukkaavaa...

-- Oi, isä, sanoi Désirée vilkkaasti, tiedättehän sen hyvin, että me

rakastamme Sidonieta liika paljo voidaksemme olla hänelle vihoissaan.

Näyttelijä löi raivoisasti nyrkkinsä pöytään:

-- He, sepä se juuri väärin on... Vihoissaan täytyy olla ihmisille,

jotka vaan toista tahtovat loukata ja sortaa.

Hänellä oli vielä sydämellään teaatteri hankkeesensa kielletyt rahat,

eikä hän muutoin koettanut salata vihaansa.

-- Jospa tietäisit, sanoi hän Franssille, jospa tietäisit sitä rahan

hukkaa. Oikein käy sääliksi... Ei siellä ole lainkaan vakavuutta, ei

järkevyyttä... Minä itse juuri tässä pyysin veljeltäsi pienen summan

tulevaisuuttani turvatakseni ja hänelle vakuutin melkoisen voiton.

Kielsi kun kielsikin... Hitto vie! rouva on aivan liian vaativa. Hän

ratsastaa, ajelee vaunuissa kilpa ajoihin ja antaa miehelleen saman

kyydin kuin hevoselleenkin ajellessaan pikkuisissa ajoneuvoissaan...

Meidän kesken, min'en luule että hän on onnellinen, tuo kelpo Risler.

Kyllä hän tuon pikku vaimon kanssa on kaikkia kokea saanut...

Entinen näyttelijä lopetti tiraadinsa iskemällä silmää koomikolle ja

traagikolle, ja hetken kuluessa kesti heidän kesken kaikenlaisten

katseiden, hymyilemisten, "he, he!" ja "hum, hum'in!" vaihtelua,

kaikenlaista salakäsitysten pantomiimia.

Frans oli kuin maahan kaivettu. Vasten hänen tahtoaankin kohtasi

kauhea varmuus häntä joka haaralta. Sigismund oli puhunut tavallaan,

Delobelle samoin. Loppupäätös oli sama.

Onneksi oli päivällinen syöty. Kolmet näyttelijät nousivat pöydästä

ja menivät Blondelkadun olutmyymälään. Frans jäi molempien naisten

kanssa.

Nähdessään hänet vieressään, lempeänä ja ystävällisenä, innostui

Désirée yht'äkkiä kiitollisuudesta Sidonieta kohtaan. Hän arveli,

että Sidonien jalomielisyydelle sittenkin hänen tuli olla kiitollinen

tästä onnen haameesta, ja tämä ajatus rohkaisi häntä puolustaakseen

vanhaa ystävätään:

-- Näette, herra Frans, ei tarvitse uskoa kaikkia, mitä isäni kertoi

kälystänne. Hän liioittelee aina vähäsen, tuo isä kulta. Minä sen

tiedän hyvin, ett'ei Sidonie kykene tekemään kaikkea pahaa, josta

häntä syytetään. Olen varma että hänen sydämensä on pysynyt samana ja

että hän yhä rakastaa ystäviään, ehkä hän heitä laimin lyö hiukan...

Elämä se on semmoista... Tahtomattansakin sitä eritään. Eikö se ole

totta se, herra Frans?

Oi, kuinka hän näytti Franssista sievältä, noin puhellessaan. Ei

koskaan ollut hän yhtä hyvin huomannut noita hienoja piirteitä

ja tuota ylimyksellistä hipiää; ja, pois lähtiessään iltasella

liikutettuna tuosta innosta ja tavasta, jolla Désirée puolusti

Sidonieta, ajatteli Frans Risler, hyvillä mielin, että lapsukainen

oli häntä rakastanut, että hän ehkä rakasti häntä vieläkin ja

säilytti sydämensä pohjalla hänelle lämpimän, turvallisen paikan,

jonne paetaan ikäänkuin suojaan elämän verisaunasta.

Maatessaan entisessä huoneessaan, matkan liikunnon, aaltojen ja kovan

tuulen tuudittamana, jommoinen tunne aina seuraa pitkiä merimatkoja,

uneksi hän kaiken yötä nuoruutensa ajasta, pikku Chèbestä, Désirée

Delobellesta, heidän kisailuista ja töistä ja Centraalikoulusta,

jonka suuret rakennukset, lähellä häntä, lepäsivät synkkinä Marais'in

pimeiden katujen keskellä.

Kun sitte, aamun tultua, aurinko, ilman uutimia olevista ikkunoista

paistoi häntä vasten silmiä muistuttaen hänelle velvollisuuden

tunteen ja päivän huolet, uneksi hän, että oli aika mennä kouluun ja

että hänen veljensä, tehtaalle mennessään, ra'oitti ovea, huutaen

hänelle:

-- Ylös! laiskuri, ylös!...

Tuo rakas ääni, liian vilkas, liian todellinen ollakseen unta, sai

hänen aukaisemaan silmänsä kokonaan.

Risler seisoi hänen vuoteensa luona, vartoen hänen heräämistään

ihmettelevällä, hiukan heltyneellä hymyllä; ja todistukseksi, että se

varmaan oli Risler, oli se, että hän ilosta, nähtyään veljensä, ei

tietänyt muuta sanoa kuin:

-- Minä olen tyytyväinen... minä olen tyytyväinen.

Vaikka olikin pyhäpäivä, oli Risler, niinkuin tavallisesti, tullut

tehtaalle saadakseen rauhassa ja levossa miettiä painintaan. Kohta

kuin hän oli tullut, ilmoitti Akilles ukko hänelle hänen veljensä

pysähtyneen Braque kadun varrelle, ja Risler lähti sinne heti

iloissaan ja hämmästyneenä, mutta pahoillaan, ett'ei hän ollut saanut

tietoja edeltäpäin, sekä erittäin, ett'ei hän saanut olla yhdessä

Franssin kanssa jo ensimmäisenä iltana; tuo mielipaha keskeytti hänen

puheensa tuon tuostakin ja kaikki, mitä hänellä oli sanottavana, jäi

kesken tuhansien eri kysymysten, ilon ja tyytymyksen tähden. Frans

syytteli väsymystä ja huvia, kun sai olla taas entisessä huoneessaan.

-- Hyvä, hyvä, sanoi Risler; mutta nyt en sinua päästäkkään... ja

sinä tulet Asnières'iin heti... Tänään olkoon minulla lupapäivä...

Näet, nyt on mahdotointa enää tehdä työtä, kun sinä juuri olet

tullut... Mutta Sidoniellapa on oleva siitä silmät suurena ja mieli

hyvä... Me olemme hyvin usein puhuneet sinusta... Sepä onni! Sepä

onni!

Ja miesparka loisti ilosta, hänkin kävi puheliaaksi, tuo hiljainen

ihminen, ihaili Franssiaan, sanoi hänen kasvaneen. Olihan

Centraalikoulun oppilas yhtä kaikki koko jykeä jo lähtiessäänkin;

mutta hänen piirteensä olivat vakaantuneet, hartiansa olivat käynee

leveämmiksi, ja paljon oli väliä tuosta poikakyörästä joka ryhdiltään

koululaisena pari vuotta sitten oli lähtenyt Ismailiaan, tähän

kauniisen, ruskettuneesen, vakavaan ja lempeään merirosvoon.

Rislerin häntä katsellessa, Frans puolestaan tarkasteli veljeään, ja,

pitäen hänen aivan samana, yhtä suorana, yhtä lempeänä ja silloin

tällöin yhtä hajamielisenä, kuin ennenkin, arveli hän:

-- Ei! se on mahdotointa... hän on vieläkin kunnon mies.

Silloin, ajatellessaan kaikkea, mitä oli tohdittu olettaa, kääntyi

koko hänen vihansa tuota ulkokullattua rietasta vaimoa kohtaan, joka

niin hävyttömästi ja rankaisematta petti miehensä, että saattoi

luulla hänen olevan osallisena rikoksessa. Kyllä siitä oli oleva

kauhea selitys heidän kesken, ja ankarasti aikoi hän puhua hänelle.

-- Minä kiellän teitä, rouva, kuulettehan, minä kiellän teitä

häpäisemästä veljeäni!...

Sitä hän ajatteli koko matkan, nähdessään vielä hoikkien puiden

vilahtavan pitkin Saint-Germain'in rautatien vartta. Risler istui

hänen vastassaan ja jutteli juttelemistaan. Hän puheli tehtaasta

ja heidän asioistaan. Kukin oli edellisenä vuonna voittanut

neljäkymmentä tuhatta francia; mutta toista siitä tulee kun

_painin_ alkaa käydä... "Kiertävä painin, Franssiseni, kiertävä- ja

kaksitoistakulmainen, joka yhdessä pyöräyksessä tekee kahdestatoista

viiteentoista väriseen kuvaukseen tulipunasta ruusunpunaselle,

tummanvihreätä heleänvihereälle, sekoittamatta tai imemättä värejä,

vahingoittamatta lähivärejä tai turmelematta ja poistamatta muita...

Ymmärrätkös sen, veikkoni?... Kone, joka työskentelee yhtä

taidokkaasti kuin ihminen... Se on mullistus seinäpapereille."

-- Mutta, kysyi Frans, hiukan levotoinna, oletko jo keksinyt

painimesi vai etsitkö sitä vielä?

-- Löytänyt... perin löytänyt!... Huomenna näytän sinulle kaavan.

Samalla olen keksinyt myös automatisen koneen, joka ripustaa paperit

kuivattimelle... Ensi viikolla menen ylös meidän ullakollemme ja

te'etän läsnä ollessani itse, salassa ensimmäisen koneeni. Kolmen

kuukauden perästä on minulla oleva patentti ja _painin_ käymässä...

Saat nähdä, veli Frans, että siinä on meidän kaikkien rikkautemme...

ja arvaathan kuinka olen tyytyväinen voidessani palkita vähän

Fromont'ilaisia siitä hyvästä, mitä minulle ovat tehneet... Niin,

näet tosiaankin, Jumala on vuodattanut minulle yltäkyllin hyvää

elämässäni.

Ja annahan kun hän siitä sitte lähti luettelemaan menestyksiään.

Sidonie, näet, oli paras olento maailmassa, armahin pikku vaimo, joka

tuotti hänelle paljon kunniaa. Heillä on viehättävä koto. Heillä käy

vieraita, sangen hienoa seuraa. Vaimonsa laulaa kuin satakieli, josta

kiitos rouva Dobson'in osoitteelliselle opetustavalle. Sekin oikein

hyvä ihminen, tuo rouva Dobson... Yksi ainoa asia kiusasi Risler

raukkaa, nimittäin käsittämätöin epäsopu Sigismund'in kanssa. Frans

ehkä auttaa häntä selittämään salaisuuden.

-- Kyllä! kyllä minä autan, vastasi Frans kiristäen hampaitaan; ja

vihan puna kohosi hänen kasvoihinsa, ajatellessaan, että oli voitu

epäillä tuota suoraa ja vilpitöintä, miestä. Onneksi oli hän tullut

panemaan kaikki asiat kohdalleen.

Tultiin tuosta Asnières'iin. Frans huomasi jo sen kaukaa

oikullisista, tornin tapaisista portaista, loistavine, uusine

ja sinisine vuolukivikattoineen. Se näytti olevan vaseti tehty

Sidonielle, oikeaksi häkiksi tuolle kirjava- ja heleä-höyheniselle

linnulle.

Se oli kaksikerroksinen Schveitsiläisrakennus, jonka kirkkaat ikkunat

puna-alustuksine uutimineen näkyi rautatielle, kuvastaen vehreän.

nurmikon perältä, jolla koreili kauhean iso metalli pallo.

Joki juoksi aivan läheltä, muistuttaen Parisia puomineen,

kylpyhuoneineen, suurine lossineen ja vähin laine keikutteli monia

pieniä, keveitä valkamaan sidottuja venosia hiilipölyn peittämine

vaateliaine, juuri ikään maalattuine nimineen. Ikkunoistaan voi

Sidonie nähdä rannalla olevat ravintolat, jotka, olleti viikon

kuluessa hiljaisia, pyhinä vilisivät kirjavaa hälisevää kansaa,

joiden ilot sekaantuivat airojen raskaisiin mulahduksiin ja lähtivät

molemmilta rannoilta yhtyäkseen joen yläpuolella tuohon melun ja

huudon, naurujen ja laulujen virtaan, joka, juhlapäivinä nousee ja

laskee lakkaamatta Seine'ltä kymmenen penikuorman matkalla.

Viikon aikana nähtiin siellä harhailevan renttuja, joutoväkeä ja

kulkulaisia, miehiä, suuret, leveät ja suippopäiset olkihatut

päässä, villa mekko yllä, ja naisia, jotka toimetoinna istuivat

vieruilla, katsella töllistellen kuin lehmät laitumella. Kaikki

kiertävät saksat, soittoniekat ja silmänkääntäjät seisattuivat

siihen, kuin kaupungin läheisyyteen. Rannikko oli täynnä heitä ja

samaten pienet kyysät joen partailla aina aukenivat heidän saapuessa;

valkoiset, avonaiset liivit, pörröiset hiukset ja piippunysä näkyivät

ikkunoista, vakoillen tuota kiertävää törkyä, joka muistutti Parisin

läheisyyttä.

Se oli ikävää ja inhoittavaa. Tuskin orastunut ruoho kellersi

tallattuna maassa. Pöly oli mustaa; ja kumminkin kulkivat joka

torstai, ylhäiset kokotit sen kautta Casinoon kauhealla pauhinalla

huonoissa vuokravaunuissaan. Kaikki tuo miellytti Parisilaista

Sidonieta riivattua. Asnières'ista, oli pikku Chèbe, näet,

lapsuudessaan kuullut kuuluisan Delobellen puhuvan, joka olisi

tahtonut omata tuossa väylässä, kuin monet muutkin näyttelijät,

pienen huvilan, maakaistaleen, jonne, teaatterista päästyä, mennään

junalla kello puoli yksi yöllä.

Sidonie Risler toteutti kaikki pikku Chèben unelmat.

Molemmat veljet tulivat satamaportille, johon avain tavallisesti

oli jätetty. He astuivat sisään ja kulkivat vielä nuorien pensaiden

keskitse. Missä oli biljaardisali, missä puutarhurin huone, missä

pieni lasinen ansari, jotka muistuttivat schveitsiläisten majojen

eri osia, joita annetaan leluiksi lapsille: kaikki oli niin

köykäistä, tuskin maahan kiinnitettyä ja valmiina pois lentämään

vähimmästäkin vararikon tai oikun tuulen puuskasta. Oikea kokotti- tai

peluri-huvila.

Frans katseli ympärilleen hiukan hämillään. Perällä, kukka-vassien

ympäröimälle perrongille, aukenivat salin korkeat ikkunat.

Amerikalainen nojatuoli, kokoon pantavia renkkuja ja pöytä,

jolla kahvi oli tarjottuna, seisoivat oven luona. Sisältä kuului

pianonakkordeja, ja epäselvää laulunhuminaa.

-- Kyllä maar' Sidonie hämmästyy, sanoi kelpo Risler kävellessään

hiljaa hiekalla; hän ei odota minua ennenkuin illalla... Nyt opettelee

hän rouva Dobson'in kanssa.

Ja avaistuaan nopeasti oven, huusi hän kynnykseltä, sisään astumatta,

suurella äänellä:

-- Arvaa, kuka minulla on mukanani.

Rouva Dobson, joka istui yksin pianon ääressä, hypähti ylös, ja

salin perältä, vierasmaisten kasvien takaa, jotka seisoivat kopeina

kauniilla pöydällä, nousivat kiiruusti Georges ja Sidonie esiin.

-- Kuinka minua pelästytitte... sanoi Sidonie astuessaan Risleriä

kohti. Hänen valkoisen peignoir'insa poimukset, joita siniset nauhat

risteilivät ikäänkuin pienet taivaan viirut pilvien välistä liehuivat

lattialla, ja päästyään hämmeksistään, astui hän, miellyttävän

näköisenä ja ikuinen pikku hymy huulillaan, miestään suutelemaan ja,

tarjoten Franssille otsansa; sanoi:

-- Hyvää päivää, veljeni.

Risler jätti heidät kahden kesken ja lähestyi Fromont nuorempaa, joka

hänen kummakseen oli siellä:

-- Kah, Chorche, sinä olet täällä... Minä luulin sinun olevan

Savignyssä.

Niin kyllä, nähkäähän... Minä tulin... Minä ajattelin, että te

sunnuntaisin olette Asnières'issa... Minun oli puhuttava eräästä

asiasta...

Nopeasti, takertuen sanoihinsa, lähti hän puhelemaan hänelle jostakin

tärkeästä tilauksesta. Vaihdettuaan muutamia yhden tekeviä sanoja

Franssin kanssa, joka häntä välinpitämättömästi kuunteli, katosi

Sidonie. Rouva Dobson jatkoi hiljaisia tremolojaan, jommoisilla

teatterissa säestetään kriitillisiä kohtia.

Laita oli se että tämäkin oli jotenkin jännittävä. Rislerin hyvä

mieli vaan karkoitti kaiken väkinäisyyden. Hän pyysi anteeksi

osakkaaltaan, ett'ei ollut kotona ja tahtoi näyttää Franssille

talonsa. Salista mentiin talliin, tallista aittoihin, vajoihin ja

ansareihin. Kaikki oli uutta, loistavaa ja komeata, mutta liian

pientä ja epämukavaa.

"Mutta, sanoi Risler hiukan ylpeillen, siihen on mennyt paljo rahaa!"

Hän halusi, että ihmeteltäisi Sidonien ostoja mitä tarkimmasti,

näytti kaasu- ja vesijohdon joka kerroksessa, täysikuntoiset

soittokellot, puutarhakaluston, englantilaisen biljaardin,

kylpykoneet, ja kaikkea näyttäessään lausui hän kiitollisuutensa

Fromont nuoremmalle, joka, hänen kauppahuoneensa osakkaana, nimen

omaan oli antanut hänelle rikkauden.

Joka kerta kuin Risler vuodatti kiitollisuuttansa, väisti Georges

Fromont häveten ja rasitettuna Franssin omituista katsetta.

Aamiainen puuttui hilpeyttä.

Rouva Dobson puhui melkein yksin, onnellisena saada kellua keskellä

romantillista juonta. Tuntien, tai pikemmin luullen tuntevansa perin

pohjin ystävänsä histoorian, käsittäen Franssin salaisen vihan,

vanhan kiihkeän rakastajan vihana, joka näkee toisen sijassaan, ja

Georges'in levottomuuden kilpailijan tulon hellittämänä, rohkaisi

hän. toista katseella, lohdutti toista hymyllä, ihmetteli Sidonien

levollisuutta, ja lykkäsi kaiken ylenkatseensa tuolle inhottavalle

Rislerille, röyhkeälle ja julmalle tyrannille. Hänen ponnistuksensa

tarkoittivat erittäinkin, ett'ei pöytään pääsisi tuo kauhea

hiljaisuus, jota haarukkaiden ja lautasten kalina naurettavasti ja

tukalasti säestää.

Oitis aamiaisen loputtua, ilmoitti Fromont nuorempi palaavansa

Savignyyn. Risler vanhempi ei uskaltanut pidättää häntä,

ajatellessaan, että rakas rouva Chorche viettäisi ihan yksin pyhänsä

kotona; ja voimatta sanoa sanaakaan lemmitylleen lähti rakastaja

kovassa helteessä mennäkseen jälkeen puolisen junalla, asemalle asti

hänen miehensä seuraamana, joka ei millään mokomin tahtonut jättää

häntä saattamatta.

Rouva Dobson istui hetken Franssin ja Sidonien kanssa

pienessä lehtimajassa, jonka niiniköynnös tahditti punaisilla

kukkasilmikoillaan; sitte, nähden vaivaavansa heitä, meni hän saliin,

ja, niinkuin vast'ikään Georges'in ollessa, kävi hän soittamaan ja

laulamaan vienosti, tuntehikkaasti. Hiljaisessa puutarhassa oli

tuo kuolehtuva soitanto, joka hiipi lehvien läpi, ikäänkuin linnun

kuherrusta myrskyn tulossa.

Vihdoin he olivat yksin.

Toukokuun aurinko paahtoi kovasti vielä harvalehtiseen majaan.

Sidonie varjosti kädellänsä silmiään, katsellessaan rannalla

kulkijoita. Frans katseli myöskin ulospäin, mutta toiselle haaralle;

ja molemmat, kokien näyttää ihan riippumattomilta toinen toisestaan,

kääntyivät samalla kertaa toisiinsa yhtäläistä liikettä ja ajatusta

noudattaen.

-- Minulla on teille puhumista, sanoi Frans, juuri kuin Sidonie oli

au'aista suunsa.

-- Minulla kanssa, vastasi hän totisesti; mutta mennään tänne...

täällä on parempi olla.

Ja he menivät yhdessä pienen puutarhan perälle rakennettuun

paviljongiin.