Mitään erityistä ei mainittu. Hänen naapurinsa möivät tylliä, verkaa
tai palttina kankaita; hän oli valmis vaikka mihin, tietämättä
oikeastaan, mitä yrittäisi. Siinä sitä toimitettiin rouva Chèbe'lle
iltasin maata pannessa!
-- Min'en oikein hyvin tunne palttina kankaita; mutta verasta minä
kyllä vastaan. Vaan jos verkakauppaa harjoittaisi, niin täytyy mulla
olla matkustaja; sillä Sedanista ja Elbeuf'ista tulee paraimmat
lajit. Painetuista kankaista, ei puhettakaan; niillä on vaan kesällä
menekkiä. Tylli taas ei käy päinsä, kun sen aika jo on kauas ehtinyt.
Useimmiten lopetti hän epävarmuutensa sanoilla:
-- Aamu on iltaa viisaampi... pannaan maata.
Ja sen hän tekikin suureksi lohdutukseksi vaimolleen.
Kolmen neljän kuukauden perästä kyllästytti tämäkin elämä herra
Chèbeä. Päänkivistykset ja pyörrytykset palasivat vähitellen. Asunto,
näet, oli rauhatoin ja epäterveellinen. Muutoin eivät asiatkaan
käyneet. Ei mikään kulkenut, ei verka, ei kankaat, ei mikään.
Juuri tuon uuden taitteen aikaan tuli neiti Planus sisareni
vieraisiin Sidonien jutun tähden.
Vanha piika ajatteli tiellä: "Käydään varovasti käsiksi..." Mutta,
niinkuin kaikki ujot ihmiset, höllitti hän kuormansa heti ensi
työkseen sisään tultuaan.
Se oli oikein teaatteri kohtaus. Kuullessaan, että hänen tytärtään
syytettiin, kiepsahti rouva Chèbe ylös harmissaan. Saattaako hän
uskoa moisia asioita koskaan. Hänen Sidonie parkansa oli joutunut
katalan herjauksen uhriksi.
Herra Chèbe, hän taas katseli asiaa korkealta, tavanmukaisine
puheenparsine ja katsantoineen, tarkoittaen kaikkea itseensä. Kuinka
voisi olettaa, että hänen oma lapsensa, neiti Chèbe, kymmeniä
vuosia tunnetun kunniallisen kauppiaan tytär, saattaisit... Olkaa
joutavia!...
Neiti Planus väitti edelleen. Hänellepä maksoi se, että hänet
pidettiin kielittelijänä, juorunaisena. Mutta löytyypä varmoja
todistuksia. Asia ei ollut enää keltäkään salassa.
-- Ja jospa vielä niin olisikin, karjasi herra Chèbe, raivossa
tuosta itsepintaisuudesta... Vai meidänkö siitä on huolta pitäminen?
Tyttömme on naimisissa... Se on hänen miehensä asia, joka on
häntä paljoa vanhempi, neuvoa ja johdattaa häntä... Onko hän sitä
ajatellutkaan?
Tuosta pikku mies sulmimaan vävyään, tuota Schveitsiläistä pölkkyä,
joka ikänsä kökötti huoneessaan etsimällä koneita, eikä seurannut
nuorta vaimoaan maailmaan, vaan ennen pysyi kaikissa noissa vanhan
pojan tavoissaan, piipussaan ja olutmyymälässä.
Olisittepa nähneet, miten halveksivasti ja aristokraatillisesti herra
Chèbe mainitsi "olutmyymälän"... Ja kumminkin hän melkein joka ilta
kävi siellä Risleriä tapaamassa, ja purki hänelle soimauksia, jos hän
kerrankin oli tulematta.
Kaiken tuon tuulen pieksemisen pohjalla oli Mailkadun kauppiaalla
selvä ajatus. Hän tahtoi heittää makasiininsa, vetäytyä pois
asioista, ja jonkun ajan oli hän jo aikonut mennä Sidonien luo
suostuttaakseen hänen uusiin mietteihinsä. Tietty se, ett'ei
silloin ollut aika matkaan saattaa ikäviä kohtauksia ja puhua isän
oikeudesta ja perheen maineesta. Mitä rouva Chèbeen tulee, niin hän,
ollen jo hiukan vähemmin vakuutettuna, kuin vast'ikään, tyttärensä
erehtymättömyydestä, ei hiiskunut pikkuistakaan. Vaimo raukka olisi
tahtonut olla kuuro ja sokea, ja koskaan tuntemattakaan neiti
Planusta.
Niinkuin kaikki, jotka ovat olleet hyvin onnettomat niin hänkin
tahtoi elää näennäisessä levossa, ja näkyi pitävän tietämättömyyttä
kaikkea parempana. Eikös elämä sitten muutenkin ollut kyllin ikävä,
Jumala paratkoon! Ja olihan Sidonie sitä paitsi aina ollut kunnon
tyttö, miks'ei hän olisi myöskin kunnon vaimo? Tuli hämärä.
Mahtavasti nousi herra Chèbe ylös sulkeakseen ikkunaluukut ja sytytti
kaasun, joka valaisi alastomat seinät, tyhjyydellään loistavat
hyllyt ja kaiken tuon omituisen sisustan, joka muistutti vararikkoa
seuraavaa päivää. Vaitiolonsa ja yhteen puristetut huulensa
näkyivät sanovan vanhalle piialle: "Päivä on lopussa... aika on
mennä kotiaan..." Samaan aikaan kuului rouva Chèbe nyyhkyttelevän
takasuojassa, illallista puuhatessaan.
Sen neiti Planus oli saanut vieraisistaan.
-- No? kysyi ukko Sigismund, joka odotti häntä kärsimättömänä.
-- He eivät uskoneet minua, ja koreasti ajoivat ovesta ulos.
Hänellä oli kyyneleet silmissä tuosta halvennuksesta.
Ukko kävi ihan punaiseksi ja tarttui kunnioituksella hänen käteensä:
-- Neiti Planus sisareni, sanoi hän arvollisesti; pyydän anteeksi,
että matkaansaatoin tuon toimen; mutta asia koski Fromontin
kauppahuoneen mainetta.
Siitä hetkestä lähtien kävi Sigismund yhä murheellisemmaksi. Hänen
kassansa ei näyttänyt hänestä enää varmalta eikä vakaalta. Vieläpä
kun Fromont nuorempi ei pyytänytkään rahaa, pelkäsi hän ja yhdisti
kaiken pelkonsa neljään sanaan, jotka yht'mittaa johtuivat hänen
mieleensä, puhellessaan sisarensa kanssa.
-- Minulla ei ole luottamusta!... sanoi hän omituisella raskaalla
murteellaan.
Aina kassastaan huolissaan, uneksi hän siitä toisinaan yölläkin,
että se oli kaikki alta mennyt rikki ja oli auki, vaikka hän kyllä
useimpia kertoja oli kiertänyt avainta tahi myös kova tuuliaispää
hajotti paperit, piletit ja tshekit, ja että hän juoksi niiden
perästä pitkin tehdasta, menehtyen väsymyksestä koettaessaan koota
niitä.
Päivällä, istuessaan ristikon takana rauhallisessa huoneessaan,
näytti hänestä, kuin pieni, valkea hiiri olisi pujahtanut arkun
pohjalle ja aika kyytiä syödä nakerteli ja hävitti kaikkia, käyden
sitä lihavammaksi ja kauniimmaksi, mitä enemmän vaurio lisääntyi.
Myöskin kun Sidonie jälkeen puolen päivän ilmestyi portaille
kauniissa kokottihöyhenissään, niin ukko Sigismund vapisi raivosta.
Hänestä tuo oli talon häviö, suureen pukuun puettu häviö, onnellisen
virnakan levollisine katsantoineen, jota sen pienet vaunut pihalla
odottivat.
Rouva Risler ei arvannut, että maakerroksen ikkunasta vihollinen
joka hetki väjyi hänen pienimpiäkin tekojaan, elämänsä pikkuisiakin
erityskohtia, opettajattaren käyntiä, ompelijattaren tuloa, kaikkia
arkkuja, joita tuotiin, "Louvre'n" palvelijan kalunalakkia jonka
suuret vaunut seisattuivat ovelle kulkusien helinällä, ikäänkuin
vahvojen hevosten vetämä dilishanssi, joka aika vauhtia kiidättää
Fromont'in huonetta vararikkoon.
Sigismund luki kääryt, punnitsi ne silmällään ohimennen, ja katseensa
tunki uteliaasti auaistujen ikkunoiden kautta Rislerin kotoon.
Lattiapeitot, joita kovalla paukkinalla pudistettiin, ulostuodut
kukkaispöydät, täynnä nääntyviä kalliita ja harvinaisia kukkia
huikaisevat seinäverhot, ei mitään jäänyt häneltä huomaamatta.
Uudet ostot, jotka sattuivat yhteen kovien rahavaatimusten kanssa,
pistivät hänen silmiinsä.
Mutta yli kaikkia tarkasteli hän Rislerin kasvoja.
Sigismundista oli tuo vaimo tekemäisillään hänen paraimmasta
ystävästään, rehellisimmästä miehestä kunnottomimman lurjuksen. Siitä
ei ollut vähääkään epäillystä. Risler tunsi häpeänsä, hän hyväksyi
sen. Hänelle maksettiin vaiti-olosta.
Tietysti oli moinen oletus hirveä. Mutta omituista on puhtaille
luonteille, jotka kuulevat paheen, ollen sitä itse koskaan
tuntematta, että he menevät oitis liian kauas, yli rajain.
Tultuaan kerran vakuutetuksi Sidonien ja Georges'in petoksesta,
näytti Rislerin kelvottomuus rahaston hoitajasta vähemmin anteeksi
annettavalta. Ja mitenkä muutoin selittää tuo huolettomuus osakkaansa
tuhlauksista?
Kelpo Sigismund niukkoine ja piintyneine käsitteineen kunniasta ei
voinut käsittää Rislerin hienotunteisuutta. Hänen metoodilliset
tapansa kirjan pitäjänä ja selvätajuisuutensa kauppa-asioissa olivat
kaukana tuosta hajamielisestä, huumautuneesta puoleksi taiteilijan
puoleksi keksijän luonteesta. Hän arvosteli kaiken sen itsensä
mukaan, arvaamatta minkälainen ihminen on, joka, keksimisen taudissa,
on kokonaan aatteensa vallassa. Nuo ihmiset ovat, kuni unessa
kävijät, jotka katsovat näkemättä, silmät sisään päin käännettyinä.
Sigismundin mielestä Risler kyllä näki.
Tuo ajatus teki vanhan rahastonhoitajan onnettomaksi. Joka kerta
kun ystävänsä tuli rahastoon, katsoi hän häntä terävästi silmiin;
mutta vihdoin tuon puutuneen välinpitämättömyyden lannistamana,
jonka hän luuli olevan ehdollisen ja tahallisen, ikäänkuin naamiona
hänen kasvoillaan, kääntyi hän hänestä pois, kaivellen papereitaan
välttääkseen hänen valhe katseitaan, eikä enää puhutellut Risleriä
muuten, kuin silmät kiinnitettyinä puutarhan käytäviin tai
ristikkoon. Sanansakin olivat aivan toisilla teillä ja yhtä karsaat
kuin katseensakin. Oikeastaan ei tietty ketä hän puhutteli.
Ei ollut enään ystävällistä hymyilyä, eikä muistoja, yhdessä tehtaan
kassakirjoja selaillessa.
"Kas tuona vuonna tulit virkaasi... Ensimmäinen palkankorotuksesi...
Muistatko sen? Silloin oltiin yhdessä päivällisellä Douix'in luona...
Sitte iltasella 'Sokeiden' kahvilassa... hä? Sielläpä mässättiin!"
Ajan pitkään huomasi Risler omituisen jäähtymisen Sigismundin ja
hänen välillään. Hän puhui siitä vaimolleen.
Jonkun aikaa jo oli tämä huomannut vastatuntoisuutta ympärillään.
Toisinaan, kulkiessaan pihan poikki, ikäänkuin rasittivat häntä nuo
pahansuovat katseet, jotka ehdottomasti käännättivät hänen vanhan
rahaston hoitajan lutoa kohti. Molempien ystävien eripuraisuus
pelotti häntä, ja hyvin sukkelaan ryhtyi hän asettamaan miestään
varolle Planuksen pahoja aikeita vastaan.
-- Ettekö näe, että hän on mustasukkainen teidän ja teidän asemanne
tähden... Hän ei voi sulattaa sitä, että te, joka ennen olitte
hänen vertaisensa, nyt olette ylempänä häntä... Mutta kylläpä
käskisi huolia kaikesta häijyydestä... Jopahan!... Minäkin olen sen
ympäröimänä täällä.