Siitä hän sitte kertomaan, että Akilles ukko oli eräänä iltana
yhdentoista aikaan nähnyt Georges'in ja Sidonien juuri silloin, kuin
he menivät pieneen maataloon Montmartren kaupungin osassa. Ja se
mies ei valehtele. Hänet tunnettiin jo kauan aikaa. Sitä paitsi oli
muutkin heitä nähneet. Tehtaalla ei muusta puhuttukaan, kun siitä.
Risler vaan ei aavistanut mitään.
-- Mutta velvollisuutenne on ilmoittaa hänelle, selitti neiti Planus.
Ukko kävi vakaisen näköiseksi.
-- Se on kovin arka asia... Mikä sen ensin tietää, uskooko hän minua?
Löytyyhän semmoisia umpisokeita... Ja sitte, joutuessani molempien
osakkaiden väliin, on paikkani vaarassa... Voi, niitä naisia...
niitä naisia... Entä Risler, kun olisi voinut olla niin onnellinen.
Kun minä hänen tuotin kotimaaltaan veljineen, eikä hänellä ollut
penniäkään; ja nyt on hän Parisin yhden ensimmäisten kauppahuoneiden
etunenässä... Hänkö vai pysysi alallaan!... No, ja vielä mitä...
Naida sen piti... Niinkuin hän muka olis tarvinnut naida... Ja sitte
vielä ottaa Parisitar, pörröpää, joka tuo turmion rehelliselle
huoneelle, kun kyllä käsillä löytyi melkein hänen ikäisensä kelpo
tyttö, oman maan lapsia, joka on tottunut työtä tekemään ja, totta
maarin, salvoksista pitää!...
Neiti Planus-sisarellani, jonka ruumiinrakennukseen hän viittasi,
olisi ollut hyvä tilaisuus huudahtaa: "Voi, niitä miehiä... niitä
miehiä..." mutta iän oli vaiti. Se oli liian arka kysymys, ja ehkä,
todellakin, jos Risler ennen muinoin olisi tahtonut, niin olisi hän
ollut ainoa...
Ukko Sigismund jatkoi:
-- Kas nyt, missä sitä ollaan... Kolme kuukautta jo on Parisin
ensimmäinen seinäpaperitehdas riippunut tuon joutavan rievun
helmoissa. Nähdä pitää vaan kuinka rahat juoksee. Joka päivä on
herra Georges ensimmäisenä luukullani. Minuun hän aina kääntyy,
sillä pankissa tuota liian huomattaisi, kun taas kassassa raha aina
liikkuu, tulee ja menee... Mutta annapas tilin tulla!... Siinä sitä
vuoden lopussa kauniita laskuja saadaan!... Hulluinta kaikista
on se, ett'ei Risler vanhempi pane sitä mieleensäkään. Minä olen
monesti sanonut: "Varo vaan, herra Georges tekee hulluuksia tuon
naisen tähden..." Joko hän menee pois hartioitaan kohottaen, tahi
vastaa, ett'ei se häneen kuulu ja että Fromont nuorempi on isäntä...
Tosiaankin mulla ei ole luottamusta... mulla ei ole luottamusta...
Rahaston hoitaja ei lopettanut lausettaan; mutta hänen vaikenemisensa
oli runsas salaisista ajatuksista.
Vanha piika oli kummissaan; mutta niinkuin useimmat naiset
samallaisissa tapauksissa, niin hänkin, etsiäkseen keinoa pahetta
vastaan, sen sijaan eksyi monenlaisiin surkutuksiin... Kova onni,
ett'ei hän sitä tietänyt ennen, kun Chèbeläiset vielä olivat heidän
naapureina. Rouva Chèbe oli niin arvokas ihminen. Olisi voinut sopia
hänen kanssa, että hän olisi katsonut Sidonien perään ja puhunut
vakavasti hänen kanssaan.
-- Todellakin, se on kelpo ajatus, keskeytti Sigismund. Teidän
olisi mentävä Mailkadun varrelle ilmoittamaan vanhemmille. Minä
arvelin ensin kirjoittaa Franssille... Hän on aina vaikuttanut
veljeensä, ja hän on ainoa maailmassa, joka voisi sanoa hänelle
joitakuita asioita... Mutta Franssi on niin kaukana... Ja sitte olisi
hirveätä tulla sieltä asti... Risler parka, minun käy häntä sentään
sääliksi... Mut ei! parasta on vielä ilmoittaa Chèbelle... Otattehan
sen toimeksenne, siskoni?...
Asia oli arveluttava. Neiti Planus esteli hiukan; mutta hän ei ollut
koskaan osannut vastustaa veljensä tahtoa, ja halu ollakseen hyödyksi
vanhalle Risler ystävälleen sai hänet tekemään päätöksen.
Vävynsä hyvyyden tähden, oli herra Chèbe'n onnistunut toteuttaa
uusi haaveensa. Kolme kuukautta oli hän jo asunut kuuluisassa
makasiinissaan Mail-kadun varrella, ja tuo makasiini ilman tavaroita,
jonka ikkunaluukut au'aistiin joka aamu ja joka ilta suljettiin, kuni
suurissa kauppahuoneissa, ihmetytti koko kaupungin osaa. Hyllyjä oli
laitettu ylt'ympäri, uusi kauppapöytä, salalukkoinen kirstu ja suuri
vaaka. Sanalla sanoen, herra Chèbe'lla oli valmiina tarpeet mihin
kauppaan hyvänsä, mutta hän ei tietänyt vielä varmaan, minkä hän
valitsisi.
Hän ajatteli sitä joka päivä kävellessään ristin rastin
makasiinissaan, joka oli täyteen läjitetty useita makuuhuoneen
kaluja, jotka eivät olleet sopineet takasuojaan; sitä hän ajatteli
myöskin, seisoessaan ovensa kynnyksellä ja, kynä korvan takana,
suloisissa mietteissään kiintyessään parisilaisen kauppa elämän
touhuun. Ohikulkevat kauppapalveliat, näytekirjat kainalossa,
kuljetuslaitosten vankkurit, omnibukset, kantomiehet puriluineen,
käsipyörät, tavarain purkaus naapurein ovilla, kangasmytyt ja nauhat,
jotka laahasivat katu-ojan lo'assa ennen kuin alustaan pääsivät,
noihin rikkauksilla sullottuihin loukkoihin, jossa kauppahuoneiden
varallisuus orastaa, kaikki tuo viehätti herra Chèbeä...
Huvikseen koetteli hän arvata kääryjen sisällystä, oli ensimmäisenä
rähinässä, kun joku taakka putosi kulkijan jaloille, tahi kun ajurien
virmat hevoset pillastuivat ja käänsivät pitkät ajokalut kadun poikki
siten estäen kaiken liikkeen. Sitä paitsi oli tuhansia huvituksia,
niin kuin pikku kaupustelijalla, jolla ei ole ostajia, esim.
rankkasateet, onnettomuudet, varkaudet ja torat...
Päivän kuluttua, huumautuneena, masentuneena ja runneltuna muiden
työstä, loikoi herra Chèbe nojatuolissaan, ja sanoi vaimolleen,
otsaansa pyyhkiessään:
-- Kas semmoista elämää oli minun tarvis! -- toimellista elämää...
Rouva Chèbe nauroi hiljaa, mitäkään vastaamatta. Uupuneena miehensä
alinomaisista oikuista, oli hän sijoittunut, parhaimman mukaan,
takasuojaan, joka antoi mustalle kartanolle päin, lohdutti itseään
ajattelemalla vanhempainsa hyvää oloa ennen muinoin ja tyttärensä
varain vaurautta, ja, ollen aina siististi puettu, oli hän jo
ennättänyt saavuttaa muonan hankkijainsa ja naapuriensa kunnioituksen.
Enempää hän ei vaatinutkaan, kun ei häntä vaan sekotettu työmiesten
vaimojen kanssa, jotka usein olivat häntä varakkaimpiakin, ja
kun hän vaan sai pitää, muusta huolimatta, pienen porvarillisen
arvo-asteensa. Se oli hänen pysyvä huolensa; sekä myös tuo pieni
suoja perällä, jossa hän asui ja jossa oli pimeä jo kolmen aikaan,
loisti aina järjestettynä ja hyvässä kunnossa. Päivällä pantiin
vuode kokoon sohvaksi, vanha shaali oli pöytäliinana, uunin päällys
toimitti ruokahuoneen virkaa varjostimen takana, ja hiilosastian
kokoisella liedellä kiehui siististi ruoka. Rauha se se oli tuon
vaimo raukan unelma, jota tukalan kumppanin ainainen juonittelu
häiritsi.
Sinne muutettuaan, kirjoitti herra Chèbe suurilla jalan korkuisilla
kirjaimilla vastamaalatulle oven päällyställe: