-- Sinä?
-- Niinpä niin, se on selvä... kaikki minua vihaavat, siitä, että
pikku Chèbe nyt on rouva Risler vanhempi... Jumala ties, mitä
ilkeyttä minun tililleni pannaan... Ja kyllä rahaston hoitajannekin
osaa kieltään pieksää, sen minä takaan... Mikä häijy mies!
Noilla sanoilla oli vaikutuksensa. Risler suutuksissaan ja liian
ylpeä valittamaan, maksoi samalla mitalla. Nuo kunnon miehet,
täynnä epäluottamusta toisiinsa, eivät voineet nähdä toistansa
ilman tuskallista mielenliikutusta, niin että vihdoin jonkun ajan
kuluttua Risler vanhempi lakkasi käymästä rahastossa. Muutoin
se oli helppokin, sillä Fromont nuoremmalla oli toimena kaikki
raha-asiat. Hänen kuukausi maksunsa tuotiin hänelle kotia. Siten
oli Georges'ille ja Sidonielle mukavampi elää, ja helpompi matkaan
saattaa kaikenlaisia katalia rettelöitä.
Sidonie jatkoi edelleen komean elämänsä programmin täydentämistä.
Häneltä puuttui huvila. Sydämessään vihasi hän puita, maata,
ja maanteitä, jotka pölyä suitsuttivat: -- "Kaikkein ikävintä
maailmassa," sanoi hän. Vaan Claire Fromont vietti kesän Savignyssa.
Kun ensimmäiset kauniit päivät tulivat, täytettiin remetit
alakerroksessa, uutimet otettiin ikkunoista ja suuret muuttovaunut,
joiden päällä ylimpänä tytin kätkyt kiikkui, kuin sininen ruuhi
ikään, lähtivät menemään isoisän hovia kohti. Sitte lähtivät eräänä
aamuna äiti, isoäiti, lapsi ja imettäjä, ajaen vaunuissa täyttä
juoksua päivänpaisteisia nurmikenttiä ja pyökkien suloisia siimentoja
kohti.
Silloin oli Parisi ruma ja väestä köyhä; ja vaikka Sidonie siitä piti
kesä-aikaankin, joka sitä lämmittää, kuin kiu'as, vaivasi häntä kovin
ajatus, että kaikki parisilaiset komeudet ja rikkaudet kävelevät
heleiden päivänvarjostimiensa suojassa meren rannikkoa pitkin,
ja matkoistaan saavat tekosyitä tuhansiin uusiin keksintöihin,
omituisiin, rohkeisin kuoseihin, joissa on sallittu näyttää somaa
säärtä ja pitkiä kiharia, kastanjan värisiä hiuksia, ihan omia.
Merikylvyt? niitä ei ollut ajattelemistakaan, sillä Rislerin ei
käynyt poistuminen kotoa.
Ostaa huvila? siihen ei ollut vielä varoja.
Rakastaja kyllä löytyi, joka ei olisi parempaa pyytänyt, kuin saada
tyydyttää tuo uusi oikku; mutta huvilaa ei käynyt salaaminen,
niinkuin rannerengasta tahi kashmirishaalia. Se oli miehen
hyväksyttävä. Helppo sitä ei ollut tehdä, vaan saattoihan Risleriä
koettaa.
Valmistaakseen tietä, puheli Sidonie lakkaamatta pikkuisesta,
huokeasta huvilasta likellä Parisia. Risler kuunteli häntä hymyillen.
Hän ajatteli korkeata heinikkoa, kauniita hedelmäpuistoja ja häntä
alkoi jo kiusata tuo saamisen halu, joka seuraa aina varallisuutta;
mutta varova, kun hän oli, sanoi hän:
-- Sittepä nähdään... Odotetaanhan vuoden loppua.
Vuoden loppua, se on tiliä.
Tili!
Se se taikasana on. Koko vuoden mennä hyöritään asioissa. Raha tulee,
menee, kiertää, tuottaa lisää ja hajoaa; ja huoneen rikkaus on
ikäänkuin kiiltävä, liukas kyykärme, joka lakkaamatta on liikkeessä,
venyy, vetäytyy kokoon, supistuu tai kasvaa, ja mahdotointa on tehdä
selkoa sen tilasta ennenkuin lyhyen levon jälkeen. Tilissä vasta
tiedetään, miten laita on, ja onko vuosi, joka näyttää hyvältä,
semmoinen todellakin.
Tavallisesti tapahtuu tili joulukuun lopulla, lähellä joulua ja uutta
vuotta. Koska se vaatii lisätunteja, niin sitä tehdessä valvotaan
pitkälle yöhön. Koko huone on jaloilla. Lamput, jotka palavat
konttoreissa kauan aikaa sen jälkeen, kun ne ovat suljetut, ikäänkuin
ottavat osaa juhlanäköön, joka elähyttää vuoden viimeistä viikkoa,
jolloin monet monituiset ikkunat valaistaan perheiden iltamissa.
Jokainen, vähinkin virkamies huoneessa on utelias tietämään tilin
loppua. Palkan korotukset ja uuden vuoden palkinto-rahat riippuvat
tuosta onnellisesta numerosta. Ja sillä välin kuin rikkaan tehtaan
asiat ottelevat, niin monessa viidennessä kerroksessa tahi pienessä
asunnossa kaupungin laidalla puhelevat virkamiesten vaimot, lapset
ja vanhat vanhemmat tilistä, jonka loppupäätös on tuntuva joko
säästäväisyyden lisäämisessä tahi kauan aikaa lykätyssä ostoksessa,
jonka palkinto-rahat vihdoin tekevät mahdolliseksi.
Fromont nuoremman ja Risler vanhemman kauppahuoneessa on Sigismund
Planus silloin oikea jumala ja hänen pieni aituuksensa on pysäkkö,
jossa kaikki kauppa-palvelijat valvovat. Nukkuvan tehtaan
hiljaisuudessa kahisevat suurien kirjojen raskaat lehdet niitä
kääntäessä; kovaan mainitut niinet etsitään muista luetteloista.
Kynät ne ratisevat. Vanha rahaston hoitaja, apulaistensa ympäröimänä
on hirveän kiireissään. Ajoittain, ennen vaunuihin astuttuaan,
tulee Fromont nuorempi, sikari hampaissa, hansikkaat käsissä, ihan
valmiina. Hän astuu hiljaa, varpaisillaan ja kumartuu aituutta kohti:
-- No!... luistaako?...
Sigismund jupisee jotakin, ja huoneen nuori isäntä menee tiehensä,
tohtimatta kysellä enempää. Hän arvaa hyvin rahaston hoitajan
kasvoista, että uutiset ovat huonot.
Todenperään ei vallan kumouksesta saakka, jolloin tapeltiin tehtaan
pihalla, oltu koskaan niin kurjaa tiliä nähty Fromontin kauppa
huoneessa. Menot ja tulot olivat tasapainossa. Yhteiset kustannukset
olivat nielleet kaikki ja, sitä paitse, jäi Fromont nuorempi
kassalle melkoisia summia velkaa. Olisittepa nähneet ukko Planuksen
ällistyneen näön, kun hän joulukuun 31 päivänä vei Georgesille tilin
teoistaan.
Tämäpä katseli asiaa hyvin iloiselta kannalta. Kaikki, näet, sujuu
vast'edes paremmin. Ja saadakseen rahaston hoitajan taas hyvälle
päälle, antoi hän hänelle tuhannen francin palkinnon sen sijaan,
kun hänen setänsä oli antanut viisi sataa. Kaikkia koski sellainen
jalomielinen anteliaisuus, ja yleinen tyytymyys saattoi kohta noiden
surkuteltavien laskujen loppupäätöksen unhotuksin. Mitä Risleriin
tulee, niin Georges tahtoi ottaa toimekseen ilmoittaa hänelle asian
laidan.
Tultuaan osakkaansa pieneen työhuoneesen, johon päivä pystysuoraan
ylähältä lankesi, valaisten keksijän mietteitä, epäröi Fromont
nuorempi hetkisen, häpeissään ja oman tunnon vaivaamana siitä, mitä
aikoi tehdä.
Kuultuaan oven narinan, kääntyi Risler iloisesti:
-- Chorche, Chorche ystäväni... Tässä se nyt on meidän
_painimemme_... Puuttuu vaan vielä muutamia pikku seikkoja... Niistä
vähät! asiastani nyt olen varma... Saatte nähdä... Saatte nähdä...
Antaapa Prochassonilaisten vaan ponnistella... Kyllä Rislerin
_painin_, kaikki kilpailijat kukistaa...
-- Bravo, kumppanini, vastasi Fromont nuorempi... Kas siinä on
tulevaisuutta varten, mutta ettekö nykyaikaa ajattelekkaan... Ja
tiliä!...
-- Kah! niin vainkin. Minä sitä en muistanutkaan... Se kai ei ole
loistava, vai?
Sen sanoi hän Georgesin hämmästyneiden ja levottomien kasvojen edessä.
Tämäpä virkkoi: "Onpa niinkin, päinvastoin sangen loistava. Saamme
olla tyytyväiset ensimmäiseksi vuodeksemme... Meillä on kummallakin
voittoa neljä kymmentä tuhatta francia, ja koska arvelen, että
tarvitsette rahaa uuden vuoden lahjoiksi vaimollenne niin..."
Uskaltamatta katsoa rehellistä miestä silmiin jota hän parasta kättä
oli pettämäisillään, pani Fromont nuorempi pöydälle kimpun tshekkejä
ja pilettejä.
Risler vanhempi oli hetken liikutettu. Min paljo rahaa kerrallaan ja
hänelle yksistään! Hän ajatteli heti Fromontilaisten jalomielisyyttä,
jotka olivat hänestä tehneet sen, mikä hän oli, sitte pikku Sidonien
ja hänen niin usein lausumia toiveitaan, joita hän nyt voi tyydyttää.
Kyyneleet silmissä ja sydämellinen hymy huulilla, ojensi hän molemmat
kätensä osakkaalleen:
-- Minä olen tyytyväinen... minä olen tyytyväinen...
Nämä olivat hänen sanansa suurissa tilaisuuksissa. Sitte, osottaen
noita hänen eteensä levitettyjä arvopilettejä, jotka näyttivät olevan
valmiit tuossa paikassa joutavina paperi palasina pois lentämäin:
-- Tiedättekö mitä tämä on? sanoi hän Georgesille riemuitsevan
näköisenä... Se on Sidonien huvila, se.
Peijakas!