V.

Sigismund Planus vapisee kassansa tähden.

-- Vaunut, ystävä Chorche?... Vaunut, minulle?... Ja mitä varten?...

-- Minä vakuutan, kallis Risler, että ne ovat teille välttämättömät.

Joka päivä yhteytemme ja asiamme laajenevat; yhdet vaunut eivät

meille riitä. Eikä muutoin ole sopivaakaan aina nähdä toisen osakkaan

ajavan, toisen kävelevän. Uskokaa, se on välttämätöin meno, ja se

luetaan, tietysti, asiamme yhteisiin kulunkeihin. No, antautukaahan

toki.

Se olikin oikea antautuminen.

Mielestään Risler ikäänkuin varasti jotakin ostaessaan nuo ylelliset

vaunut; Georgesin karttamisesta hän sentään vihdoin myöntyi,

ajatellen itsekseen:

-- Sidoniepa on oleva tyytyväinen!

Miesparka ei aavistanut, että Sidonie itse kuukausi takaperin oli

valinnut Binderin luonta vaunut, joita Georges Fromont tarjosi ja

jotka muka pantiin yhteisille kulungille, siks' ett'ei mies siitä

huolestuisi.

Hän oli semmoinen koko ikänsä, petetyksi määrätty olento, tuo

kelpo Risler. Hänen synnynnäinen rehellisyytensä ja luottamuksensa

ihmisiin ja asioihin, mikä oli pohjana hänen perin suorassa

luonnossaan, olivat jo jonkun aikaa sitte kasvaneet kaksinkertaisiksi

levottomuuksista, joita hänellä oli tuosta _Rislerin painimen_

hankkeesta, joka oli määrätty kumoomaan koko seinäpaperi-teollisuuden

ja joka, hänen silmissään esitti hänen osuusmaksuaan yhtiössä.

Jätettyään kaavapiirroksensa ja pienen työhuoneensa, oli hän aina

ajatuksiin vaipuneen näköinen, niinkuin ne, joilla on elämänsä

toisella ja huolensa toisella haaralla. Mikä onni myöskin hänelle

nähdä, palatessaan, rauhaisan kotonsa, vaimonsa hyvällä tuulella,

aina koreana ja hymyilevänä. Voimatta selittää muutoksen syytä, näki

hän todeksi, että jonkun aikaa jo "pikkuisensa" ei ollut sama häntä

kohtaan, kuin ennen. Nyt salli hän Rislerin ottaa vanhat tapansa:

piipun jälkiru'an aikana, pienen ruokalevon päivällisen jälkeen,

yhtymykset olutmyymälässä herra Chèben ja Delobellen kanssa. Heidän

kotonsakin oli muuttunut ja kaunistunut. Päivä päivältä mukavuus

teki sijaa loistoisuudelle. Huokeista kukkapöytäin keksinnöistään

ja tulipunaisesta salistaan muutti Sidonie hienoihin kuoseihin,

antiikki huonekalujen sekä harvinaisten fajansien käyttämiseen. Hänen

huoneensa oli verhottu heleänsiniseen silkkiin ja sisustettu kuni

hohtokivi-lipas ikään. Flyygeli, kuuluisaa tekoa, seisoi salissa

vanhan paikalla, eikä enää kahdesti viikossa, vaan joka päivä nähtiin

laulun-opettajattaren Dobson'in tulevan, romansi-kääre käsissä.

Hän oli jotenkin omituinen tyyppi tuo nuori vaimo ameriikkalaista

syntyperää, jonka, ikäänkuin sitroonin soseen väriset, happamen

vaaleat hiukset valuivat vimmastuneelle otsalle ja metallin

sinerville silmille. Koska hänen miehensä oli estänyt hänet astumasta

näyttämölle, niin hän antoi laulu opetusta ja lauloi itse muutamissa

porvariperheissä. Elämällä tuossa sävelmien te'ennäisessä mailmassa,

oli hän joutunut jonkinmoiseen senttimenttaaliseen toivottomuuteen.

Hän oli romanssi itsekin. Hänen suussaan näkyi "lempi"- ja

"into-himo"-sanoilla olevan senkin seitsemänkymmentä tavuuta, sillä

semmoisella osoitteella lausui hän ne. Oi! osoite. Sitäpä juuri

mistress Dobson piti kaikkea muuta ylempänä, ja sitä hän koki turhaan

jaella oppilaalleen.

Silloin oli tuon "Ay Chiquita'n" kaunis aika, jolla Parisi kokonaiset

vuoden ajat kulkkuansa huuhtoi: Sidonie opetteli sitä tunnollisesti,

ja koko aamun kuultiin hänen laulavan:

Minulle kerrottiin sun naivan;

Siis mua vartos kuolema...

-- Kuolemaaaaa! keskeytti osoitteellinen rouva Dobson, voipuvasti

painaen pianon mustaa kosketinta; ja hän kuolehtui todellakin, loi

vaaleat silmänsä kattoon ja heitti päänsä huimasti taaksepäin.

Niin pitkälle ei Sidonie koskaan tullut. Hänen ilkkuisat silmänsä

ja elämää uhkuvat huulensa eivät olleet luodut eolilaisen harpun

hellätuntoisuuksia varten. Offenbach'in tahi Hervè'n soinnut,

äkkiarvaamattomien säveleiden maustamina, joissa autetaan liikkeelle

päännyökkäyksellä tahi lanteen heilauksella, olisivat sopineet

hänelle paljoa paremmin; mutta hän ei tohtinut sitä tunnustaa

raukeamieliselle opettajattarelleen. Ja, vaikka häntä olikin paljon

laulatettu neiti Le Mire'n luona, oli hänen äänensä vielä nuori ja

jotenkin sievä.

Ollen seuraa vailla, sai Sidonie vähitellen ystävän itselleen

laulun-opettajattarestaan. Hän piti hänen aamiaisella, vei

mukanaan ajamaan uusissa vaunuissa ja kaikenlaisille ostoksille.

Rouva Dobson'in senttimenttaalinen ja säälivä ääni taivutti

hänen salaisuuksien uskomiseen. Hänen alituiset valituksensa

näkyivät tahtovan vetää puoleensa muitakin. Sidonie puheli hänelle

Georges'ista, heidän lemmestään, lievittäen vikaansa vanhempiensa

julmuudella, jotka muka väkisen olivat naittaneet hänen rikkaan

ja häntä paljoa vanhemman miehen kanssa. Rouva Dobson oli heti

altis heitä auttamaan; ei sillä, että hän olisi ollut luusittava,

mutta tuolla pikku vaimolla oli intohimo intohimoon ja taipumus

romantillisiin juoniin. Ollen onnetoin perheessään ja naitu

hammaslääkärin kanssa, joka häntä löi, oli hänestä kaikki miehet

hirviöitä, ja olletikin Risler parka näytti hänestä hirmuiselta

itsevaltiaalta, jota hänen vaimollaan oli oikeus vihata ja pettää.

Tämäpä oli toimellinen ja sangen hyödyllinen tuttava. Pari kolme

kertaa viikossa toi hän looshin Oopperaan tahi muihin pieniin

hyvin menestyviin teaattereihin, jotka yhden vuoden ajan kuluessa

panevat koko Parisin liikkeelle. Rislerin silmissä tulivat paikat

rouva Dobsonilta; niitä oli hänellä vaikka kuinka paljo kaikissa

lauluteaattereissa. Poloinen ei aavistanut, että pienin looshi

"ensimmäiseen näytäntöön" oli usein maksanut kymmenen tai viisitoista

louis'ia hänen osakkaalleen. Todellakin liian helppoa pettää moista

miestä. Hänen tyhjentymätöin herkkäuskoisuutensa otti levollisesti

vastaan kaikki valheet, ja sitte ei hän tietänyt mitään tuosta,

tekomailmasta, jossa hänen vaimonsa alkoi käydä tunnetuksi. Risler

ei häntä seurannut koskaan. Harvoina kertoina, heidän avionsa

alussa, jolloin hän oli mukana teaatterissa, oli hän häpeällisesti

nukkunut, liian yksinkertainen kun oli huoliakseen yleisöstä ja

liian hidasajatuksinen viehättyäkseen näytelmästä. Myöskin oli hän

äärettömän kiitollinen rouva Dobsonille, että hän täytti hänen

sijansa, Sidonien vieressä. Rouva Dobsonpa teki sen niin mielellään.

Iltaisin, kun vaimonsa lähti, aina muhkeasti puettuna, katseli

Risler häntä ihmetellen aavistamatta hintaa, mitä hänen vaatteensa

maksoivat, saatikka kuka ne maksoi, ja niitäkään epäilemättä, odotti

hän häntä, kotinurkassaan, piirustellen ja onnellisena voidakseen

sanoa: "Kyllä maar' hänellä on hauska!"

Alakerroksessa Fromont'in talossa näyteltiin samallaista komediaa,

mutta muutetuin roolein. Siellä taas nuori vaimo istui kotoa

vartioimassa. Joka ilta, puolen tuntia Sidonien lähdettyä, aukeni

suuri portti Fromont'in vaunuille, jotka kiidättivät häntä klubiin.

Kauppa vaatii omansa. Korttipöydän ääressä pannaan suuret asiat

kynällensä, ja sinne on mentävä ell'ei tahdota kauppahuonetta

vähentää. Claire uskoi sen suoraan. Miehensä lähdettyä oli hän

hetken suruissaan. Hän olisi niin mielellään pitänyt hänen luonaan

tahi lähtenyt ulos käsitysten hänen kanssaan yhdessä huvittelemaan.

Mutta nähdessään lapsensa, joka jokelteli lieden ääressä ja telmi

pikkuisilla punaisilla jalkasillaan, riisuttuansa, rauhoittui äiti

piakkoin. Ja sitte "asiat," tuo kauppiasten valtionperuste auttoi

häntä aina altistumaan.

Georges ja Sidonie tapasivat toisensa teaatterissa. Yhdessä ollessaan

tunsivat he alussa turhamielisyyden tyytymystä. Heitä katseltiin

kovin. Sidonie oli nyt todenperään sievä ja hänen näppärät kasvonsa,

jotka tarvitsivat kaikkia kuosin eriskummallisuuksia tehdäkseen

todellisen vaikutuksensa, soveltuivat niihin niin hyvin, että ne

näkyivät varten vasten hänelle keksityiltä. Hetken kuluttua, he

menivät pois, ja rouva Dobson jäi yksin looshiinsa. He olivat

vuokranneet pienen asunnon Gabrielin kadun varrella Champs-Elyséesin

pyörön luona, -- Le Miren työhuoneen tyttöjen haaveksima, -- kaksi

komeata ja rauhallista suojaa, jossa rikkaiden asuntojen hiljaisuus,

ainoastaan vierivien vaunujen häiritsemänä, suloisesti heidän

lempeänsä verhosi. Vähitellen rikokseensa totuttuaan, ilmestyi

Sidonieen rohkeita mielihaluja. Siitä asti kuin hän oli ollut

työssä, oli hänen muistissaan säilynyt tanssijaisten ja kuuluisien

ravintoloiden nimet, joihin hänen nyt teki mieli mennä, samoin kuin

hän tyytyväisenä näki itselleen auvaistavan selko selälleen suurien

ompelijattarien ovet, joista hän i'ässään ennen ei ollut tuntenut

muuta kuin kilvet. Tätähän hän etenkin etsi rakkaudessaan nuoruutensa

murheiden ja nöyryytyksien korvaukseksi. Ei mikään häntä huvittanut

niin paljon kuin, esimerkiksi, tultuaan teaatterista tai yömatkalta

Bois'ista, illallinen Café Anglaisissa, ylellisen paheen pauhinassa.

Noilla alituisilla matkustuksillaan oppi hän puhe- ja käytöstapansa,

rohkeat lauselmansa ja vaatteidensa leikkaukset, jotka toivat vanhan

kauppahuoneen porvarilliseen piiriin sen ajan Parisi-Cocotten tarkan

ja hurjan kuvauksen.

Tehtaalla alettiin epäillä jotakin. Köyhimmätkin työnaiset tekevät

tuota pikaa tiukan pu'usta... Kun rouva Risler lähti ulos kolmen

aikaan, katseli häntä viisikymmentä paria karsasta ja kirkasta silmää

lymyten kiillotushuoneen ikkunoiden takana, nähden hänen rikollisen

omantuntonsa pohjaan komeiden pukineiden läpi.

Vaarin pitämättä siitä, lentää levisivät tuon pienen hurjan kaikki

salaisuudet hänen ympärilleen, kuni nauhat, jotka häilyivät hänen

paljaalla niskallaan; ja hänen kymmenellä napilla varustettuihin,

kultajalkineihinsa hienosti kengitetyt jalkansa kertoelivat hänen

käydessään kaikenlaisista salaisista juoksuista, lattiapeitoilla

verhotuista portaista, joita ne astui yöllä illalliselle, ja

lämpimistä turkiksista, joihin hän kääriytyi vaunujen kiertäessä

järveä lyhtyjen pilkoittamassa pimennossa.

Työmiehet nauraa virnuttelivat, keskenään kuiskutellen: "Katsokaapas

tuota veikelettä!... Sepä kummallisesti on puettu ulos mennäkseen...

Ei hän ainakaan kirkkoon lähteäkseen ole noin itseään koristellut...

Ja ajatelkaa sitte, että hän kolme vuotta takaperin kulki joka

aamu oppiin sadevaipassaan ja kahden sousin kastanjat taskussa

hyppysiään lämmittääkseen... Nyt sitä vaan vaunuissa ajellaan..." Ja

talkki-kiven pölyssä, talvet ja kesät yhä punaisten uunien tohinassa,

moni köyhä tyttö ajatteli salliman oikkuja, jotka yht'äkkiä muuttavat

naisen elämän, ja kävi uneksimaan kaunista hämärää tulevaisuutta,

joka ehkä häntäkin odotti, vaikk'ei hän sitä aavistanut.

Kaikki pitivät Rislerin petettynä miehenä.

Kaksi tehtaan työmiestä -- uskollista Folies-Dramatiques'issa kävijää

-- vakuutti nähneensä rouva Rislerin useita kertoja teaattereissa

muutaman kansalaisen seurassa, joka kätkeytyi looshin perälle.

Akilles ukkokin kertoi ihmeellisiä juttuja... että Sidoniella oli

lemmitty, oli useampiakin lemmittyjä, sitä ei kukaan epäillyt. Vaan

ei kukaan ollut vielä ajatellut Fromont nuorempaa.

Yhtä kaikki Sidonie ei ollut varovainen suhteissaan häneen. Päin

vastoin näytti hän sillä koreilevan ja juuri se ehkä pelasti heidät.

Monta kertaa seisotti hän hänen julkeasti portailla sopiakseen

yhtymyksestä iltasella. Monta kertaa pani hän hänen vaseti vapisemaan

puhumalla hänelle vasten silmiä kaikkien nähden. Ensimmäisen

hämmästyksen ohi mentyä, oli Georges hänelle kiitollinenkin hänen

rohkeudestaan, pitäen sen ylellisenä rakkauden intona. Siinä hän

erehtyi.

Erittäinkin olisi Sidonie tahtonut, mielessään toki oikein sitä

hyväksymättä, että Claire heidät huomaisi, kohottaisi ikkunan

uudinta ja saisi epäluulon siitä mitä oli tekeillä. Häneltä puuttui

vaan, ollakseen täydellisesti onnellinen, kilpailijattarensa

mustasukkaisuus. Mutta turhaan tavoitteli hän sitä; Claire Fromont

ei huomannut mitään, hän eli kuin Risler, järkähtämättömässä

suruttomuudessa.

Vanha rahaston hoitaja Sigismund, hän vaan oli todellisesti levotoin.

Eikä hän vielä ajatellut Sidonieta, kun hän, kynä korvan takana,

seisattui hetkeksi tilissään, tuijottaen ristikkonsa läpi pienen

puutarhan märkään maahan. Hän ajatteli vaan isäntäänsä, herra

Chorchea, joka nyt otti paljo rahaa kassasta juoksevia menojaan

varten ja hämmensi kaikki hänen kirjansa. Joka kerta oli uusi veruke.

Hän tuli luukulle kysyen huolettomasti:

"Onko teillä pikkuisen rahaa, hyvä Planus?... Minut taas nylkivät

eilen illalla kortin lyönnissä, enkä tahtoisi lähettää pankkiin niin

vähää varten..."

Sigismund Planus aukasi, ikäänkuin vastenmielisesti kassansa,

antaakseen vaaditun summan, ja kauhulla muisti hän sitä päivää,

jolloin herra Georges, joka silloin oli kahdenkymmenen vanha,

tunnusti sedälleen hävittäneensä pelissä muutamia tuhansia franceja.

Ukko kammoksui klubia ja halveksi kaikkia sen jäseniä. Kun siihen

kuuluva rikas kauppias, kerran tuli tehtaalle, sanoi Sigismund

häikäilemättä:

-- Piru vieköön teidän klubinne... Kahdessa kuukaudessa on herra

Georges jättänyt sinne yli kolmekymmentä tuhatta francia.

Toinen purskahti nauruun:

-- Mutta tehän erehdytte, ukkoseni... siitä on vähintäkin kolme

kuukautta, kun emme ole nähneet isäntäänne.

Planus ei väittänyt vastaan; mutta hänen mielessään syntyi kauhea

ajatus, jota hän hautoi koko päivän.

Kosk'ei Georges käynyt klubissa; missäs hän sitte vietti iltansa?

minne hukkasi hän niin paljo rahaa?

Selvään piileili sen alla joku naisjuttu.

Siitä asti kuin tuo ajatus hänelle johtui mieleen, alkoi Sigismund

Planus totisesti vavista kassansa tähden. Tuo vanha karhu Bern'in

kantoonista, joka oli jäänyt naimattomaksi eläessään, pelkäsi

hirmuisesti naisia ylipäätään ja Parisittaria erittäinkin.

Ennen kaikkia, rauhoittaakseen oman tuntonsa, piti hän

velvollisuutenaan ilmoittaa siitä Rislerille. Alussa teki hän vaan

viittauksia:

-- Herra Chorche menettää paljon rahaa, sanoi hän eräänä päivänä.

Risler ei ollut siitä milläänkän:

-- Minkä minä sille teen, Sigismund ukkoseni?... Hänellä on oikeutta

siihen.

Kelpo mies ajatteli niinkuin hän puhuikin. Hänen silmissään oli

Fromont nuorempi talon itsenäinen herra. Sepä koreata olisi,

tosiaankin, jos hän, Risler, vanha piirustaja, rupeaisi muistutuksia

tekemään. Rahaston hoitaja ei uskaltanut siitä enää hiiskuakaan,

kunnes kerran eräästä suuresta shaalimakasiinista tarjottiin kuuden

tuhannen francin tili.

Hän meni tapaamaan Georges'ia hänen työhuoneestaan;

-- Onko tämä maksettava?

Georges Fromont oli hiukan hämmästyksissään. Sidonie oli unhottanut

ilmoittaa hänelle tuosta uudesta ostoksesta; hän teki nyt mielin

määrin mitä tahtoi.

-- "Maksakaa, maksakaa, Planus hyvä..." sanoi hän hämillään, ja

lisäsi: "Pankaa se Fromont nuoremman tilille... Se on minulle

toimitettavaksi annettu asia..."

Sinä iltana näki ukko Sigismund, lamppua sytyttäessään, Rislerin

kulkevan puutarhan poikki, ja koputti hänelle ikkunaan:

-- Se on nainen, sanoi hän ihan hiljaa... Nyt minulla on

todistuksia...

Lausuessaan tuon kauhean sanan "nainen", vapisi hänen äänensä

pelosta, joka kuitenkin hälveni tehtaan jyrinässä. Työn pauhina

kuului silloin katalalta tuosta onnettomasta rahaston hoitajasta.

Hänestä näytti että kaikki nuo käynnissä olevat koneet, kauhea

torvi, joka savua heittää tupsutteli ja eri toimissaan olevien

työmiesten hälinä, että kaikki tuo pauhasi, liikkui ja uupui pienen,

salaperäisen, samettiin puetun ja jalokivillä koristetun olennon

vuoksi.

Risler pilkkasi häntä, eikä ottanut uskoakseen. Hän tunsi ammon

ajoista maanmiestensä kiihkon nähdä kaikessa naisen turmiollista

vaikutusta. Sentään johtuivat ukon sanat toisinaan hänen mieleensä,

erittäin iltaisin, yksinäisyyden hetkinä, kun Sidonie, lähettyään

rouva Dobsonin kanssa teaatteriin, kaiken pukemismetelin jälkeen,

jätti huoneensa hyvin tyhjäksi niin kohta kuin hänen pitkä

laahuksensa oli kulkenut kynnyksen yli. Kynttelit paloivat kuvastimen

edessä; pienet toaletti kapineet, hajallaan ja mullin mallin

huoneessa ilmaisivat hurjia oikkuja ja liikanaisia menoja. Risler

ei huomannut mitään, ainoastaan silloin, kun hän kuuli Georges'in

vaunujen ajavan pihalla, oli hänen paha olla ajatellessaan, että

alakerrassa rouva Fromont vietti iltansa yksin. Poloinen! Jos

sentään oli totta, mitä Planus sanoi... Olikohan Georges'illa talous

kaupungissa... Oi! se olisi hirmuista.

Silloin ei hän mennyt työhön, vaan sen sijaan alas kysymään, oliko

rouva tavattavana, ja katsoi velvollisuudekseen pitää hänelle seuraa.

Tytti oli jo levolla; mutta pieni myssy ja siniset jalkineet

vetelehtivät vielä valkean ääressä lelujen joukossa. Claire luki

tai teki työtä, ja hänen vieressään istui hiljaa hänen äitinsä,

yhä hieroen, innokkaasti tomuttaen, ja puhaltaen kellokoteloon,

ja kymmenen kertaa peräkkäin tuolla itsepäisellä kiihkolla ottaen

ja pannen saman esineen paikalleen tuskallisella liikkeellä. Ei

hänkään, kelpo Risler, ollut liian iloinen seuran pitäjä; mutta se ei

estänyt nuorta vaimoa kohtelemasta häntä ystävällisesti. Hän tiesi

kaikki mitä Sidoniesta puhuttiin tehtaalla; ja vaikk'ei hän uskonut

puoliakaan, niin ahdisti hänen sydäntään nähdä tuon mies raukan

niin usein vaimonsa jättämänä. Molemmin puolinen sääli oli noiden

rauhallisten suhteiden pohjana, eikä ollut liikuttavampaa niitäkään

kuin nähdä noiden molempien hyljättyjen surkuttelevan ja koettelevan

huvitella toisiaan.

Istuessaan keskellä salia pienen valaistun pöydän ääressä, tunsi

Risler itsessään vähitellen kodon lämpöä ja ympäröivien esineiden

sopusointua. Siellä näki hän kaluston, jonka hän tunsi kaksikymmentä

vuotta aikaa ja vanhan isäntänsä kuvan, ja rakas rouva "Chorche,"

joka istui kumartuneena hänen vieressään jonkun sievän ompelutyön

ääressä, näytti hänestä vielä nuoremmalta ja herttaisemmalta noiden

vanhojen muistojen keskellä. Ajoittain nousi hän ylös ja meni

katsomaan makaavaa lasta, jonka kevyt huokuminen kuului viereisestä

suojasta. Tietämättään miksi, mutta Rislerin oli täällä parempi,

mieluisampi olla, kuin kotonaan; sillä välistä oli hänestä hänen

kaunis asuntonsa, jonka ovet yhtä mittaa aukenivat ja sulkeutuivat

Sidonien pikaisia kulkuja varten, aution, tuulien valtaan heitetyn

kojun näköinen. Hänen kotonaan elettiin nuotio elämää, täällä

asuttiin. Huolellinen käsi hoiti järjestystä ja somuutta. Piiriin

asetetut tuolit ikäänkuin juttelivat hiljaa keskenään, ihanasti palaa

räiskieli valkea takassa ja tytin pikku myssy sinisine nauhoineen

muistutti lapsen suloista hymyä ja katsetta.

Silloin, Clairen ajatellessa, että tuommoinen oiva mies olisi

ansainnut toisellaisen elämän kumppanin, arveli Risler, nähdessään

nuo tyynet ja kauniit kasvot puoleensa käännettyinä sekä nuo lempeät,

älykkäät silmät, minkähän ruojan tähden Georges Fromont oli hyljännyt

noin ihanan vaimon.