Savignyssa.
Molempien perheiden olo Savignyssa kuukauden ajan oli suuri
onnettomuus.
Kahden vuoden kuluttua olivat Sidonie ja Georges taas toistensa
rinnalla tuolla vanhalla tilalla, joka oli liian vanhanaikuinen
olematta aina itsensä näköinen ja jossa kivet, lammet ja puut,
muuttumattomina näkyivät olevan kuni pilkaksi kaikelle muuttuvalle
ja katoavulle. Olisi pitänyt olla kaksi toisin karaistua, toisin
kunniallista henkeä, ett'ei tuo likentäminen olisi heille ollut
turmiollinen.
Mitä Claireen tulee, ei hän ollut koskaan ennen ollut onnellisempi,
eikä koskaan Savigny ollut näyttänyt hänestä kauniimmalta. Sepä
iloa talutella lastaan nurmikolla, missä hän pikkaraisena itse oli
kulkenut, ja istua nuorena äitinä penkeillä kalveessa, jossa hänen
äitinsä muinoin oli valvonut heidän leikkejään, ja Georges'in kanssa
käsitysten kävellä katselemassa pienimpiä soppeja, missä yhdessä
olivat kisailleet. Hän tunsi tuota levollista tyytymystä, jota tyyni
elämä täydellisenä onnena hiljaisuudessa nautitsee; ja joka päivä
laahasivat käytäviä myöten hänen pitkät peignoir'insa, joita lapsosen
pienet askeleet, sen huudot ja vaatimukset riennättivät.
Sidonie oli vähän mukana noilla äidillisillä kävelyillä. Hän sanoi
lasten melun väsyttävä itseään ja piti siinä yhtä ukko Gardinois'in
kanssa, jolle kaikki kelpasi tekosyyksi kiusatakseen tyttärensä
tytärtä. Semmoisen syyn hän luuli saavuttaneensa sillä, että hän
huoli yksistään Sidoniesta ja toimitti hänelle vielä enemmän kemuja,
kuin viimeisellä kerralla. Kaksi vuotta sitte vajaan sysätyt vaunut,
joita tomuutettiin kerran viikossa, koska hämähäkit kutoivat
verkkojaan silkki-istuimille, annettiin hänen käytettävikseen.
Valjastettiin kolmasti päivässä, ja portti kääntyi sarannoissaan yhtä
mittaa. Kaikki talossa seurasi tuota maallista kiihotinta. Puutarhuri
hoiti paremmin kukkiaan, sillä rouva Risler valitsi kauniimmat niistä
pannakseen hiuksiinsa päivälliseksi; sitte kävi paljo vieraita.
Laitettiin eväitä huviretkiä varten, joita rouva Fromont johti, mutta
joissa Sidonie erottamattomana loisti ylinnä hilpeydellään. Muutoin
jätti hänelle Claire paikkansa usein vapaaksi. Lapsella oli makuu- ja
kävely-aikansa, joita ei mikään huvi koskaan muuttanut, Äidin täytyi
mennä väkisen pois, eikä hän iltasellekaan monta kertaa päässyt
menemään Sidonien kanssa molempia osakkaita vastaan, jotka palasivat
Parisista.
-- Suothan mulle anteeksi, sanoi hän mennessään huoneesensa.
Rouva Risler riemuitsi. Uhkeana, joutilaana, ajaa nelisti
hän hevoisilla, tajunnottomana nopeasta ajosta, ja niitäkään
ajattelematta.
Vilvakka tuuli, joka puhalteli hänen harsonsa alle, elähytti häntä
vaan. Hämärästi, puoleksi suljettujen ripsiensä välistä, huomasi hän
tien käänteessä vierasmajan ja lapsia huonoissa vaatteissa kävelevän
ruohikossa maantien varrella; se muistutti hänelle muinaisia kulkuja
Rislerin ja vanhempainsa kanssa, ja pikku väristys, joka karsi hänen
ihoaan, tuota muistellessaan, sijoitti hänen paremmin pehmoisesti
poimuteltuun uuteen pukuunsa, joissa hänen ajatuksensa onnellisena ja
rauhallisina uinahtivat vienosti vaunujen tuudittamina.
Asemalla odotti muita vaunuja. Häntä hyvin katseltiin. Pari kolme
kertaa kuuli hän sopotettavan: "Se on rouva Fromont nuorempi..."
ja totta on, että saattoi erehtyä nähdessään heidän tulevan sillä
tavoin kaikki kolme rautatieltä, Sidonie perällä Georges'in vieressä,
nauraen ja haastellen hänen kanssaan, Risler vastapäätä heitä
rauhallisesti hymyillen, hiukan hämillään kauniiden vaunujen tähden
ja leveät kämmenet lappeellaan polvilla. Ajatus, että hänet pidettiin
rouva Fromont'ina, teki Sidonien hyvin ylpeäksi, ja joka päivä tottui
hän siihen yhä enemmän. Tultuaan kotia, molemmat, perheet erosivat
päivälliseen asti; mutta makaavan tyttärensä luona rauhallisesti
istuvan vaimonsa rinnalla, ajatteli Georges Fromont, joka oli liian
nuori ollakseen kiedottuna onnensa hellyyteen, aina tuota loistavaa
Sidonieta, jonka ääni riemuisasti kaikua liverteli puutarhassa
pyökkien alla.
Sillä välin kuin koko hovi muodostui nuoren vaimon oikkujen mukaan,
eli ukko Gardinois ikävystyneen joutilaan ja kykenemättömän rikkaan
supistettua elämää. Paraimpana huvituksenaan oli vielä hänellä
vakoileminen. Palvelijain työt ja toimet, haastetut hänestä
keittohuoneessa, vasut kasvoksineen ja hedelmineen, jotka tuotiin
joka aamu kasvimaasta ruoka-aittaan, ne ne olivat hänen alituisten
tutkistelemuksiensa esineenä. Hänellä ei ollut suurempaa huvia
kuin tavata joku rikoksesta. Se oli hänen toimensa, se oli hänestä
tärkeää, ja aterioidessa, vieraiden kuunnellessa, kertoi hän laajalti
ilkityön ja juonet, joita hän oli käyttänyt sitä ilmisaadakseen, sekä
rikollisen nä'ön, pelästyksen ja rukoukset.
Tuota palkollistensa ikuista silmällä pitoa varten oli ukkonahjus
omistanut itselleen maan peittämän kivipenkin, kauhean ison
paulownian takana. Lukematta tai ajattelematta istui hän siellä
päiväkaudet tähystellen, sisään- ja ulos-käviöitä. Yöksi oli hän
keksinyt toisen keinon. Sisään käytävän suuren etusuojan alle,
johon kukilla varustetut portaat veivät, oli hän laitattanut
aukon, joka oli yhteydessä hänen yläkerroksessa olevan huoneensa
kanssa. Täydellinen kuulotorvi johdatti hänelle ylös kaikki äänet
maakerroksesta, jopa palvelijain puheetkin, kun he portailla olivat
iltaisin ilmaa nauttimassa.
Kovaksi onneksi enensi tuo liian täydellinen kone kaikki äänet,
hämmensi ja venytti ne. Suuren seinäkellon alituinen tik-tak,
papukaijan huuto, joka kuului alaalta orrelta, jonkun kadonnutta
jyväänsä etsivän kanan kotkotus, siinä kaikki, mitä herra Gardinois
kuuli, pannessaan putken korvaansa. Äänet, ne tulivat vaan sekavana
hurinana ja huminana, josta oli mahdotoin erottaa mitäkään. Siihen
olivat hänen laitoskustannuksensa menneet, ja siitä pitäen kätki hän
akustillisen ihmeensä vuoteensa uutimen poimuun.
Eräänä yönä oli ukko vast'ikään nukkunut, ja heräten kavahti
ylös oven narinasta. Siihen aikaan oli tämä jotakin tavatointa.
Kaikki talossa makasivat. Ei kuulunut muuta kuin vahtikoirien
käpälien tassutus hiekalla, tai niiden pysähtyminen puun juurelle,
jonka latvasta huhkaja huutaa liuhutteli. Hyvä tilaisuus käyttää
akustillista torvea. Pannen sen korvaansa vakuuttihe herra Gardinois,
ett'ei hän ollut erehtynyt. Kopinaa kuuluu edelleen. Aukeni ovi,
aukeni toinen. Porrasoven loira soljahti auki ponnistuksesta.
Mutta ei Pyramis, eikä Thisbe, eikä edes Muiskukaan, julma
New-foundlantilainen, ollut hievahtanut. Hän nousi hiljakseen
nähdäkseen, ketkä nuo omituiset rosvot saattoivat olla, jotka menivät
ulos sen sijaan, että sisään tulisivat, ja varjostimen säleiden läpi
näki hän:
Hoikka, solakka mies, ryhdiltään Georges'in näköinen, tarjosi
käsivartensa kaapuun puetulle naiselle. He seisattuivat ensin
paulownian luo, jonka oksat olivat täydessä kukassa.
Oli ihmeen kaunis, lumivalkoinen yö. Kuu, puiden latvoja hipaisten,
kokoeli loistavia hahtuvia tiheiden lehvien välistä. Säteiden
valkaisemat penkereet, joilla kiherä-turkkiset New-foundlantilaiset
edes takaisin kuljeskelivat yöperhoisia väjyen ja siintävä rasvatyyni
vedenkalvo, kaikki hohti äänettömässä, levollisessa loistossa,
ikäänkuin hopeakuvastimesta heijastuen. Siellä täällä nurmikon
reunalla tuikahtelivat kiiltomadot.
Paulownian siimeksessä, kadonneina synkkään pimentoon, jota kirkas
kuutamo sen ympäri muodosti, istuivat molemmat kävelijät tuokion
ääneti. Äkkiä ilmestyivät he täyteen valoon, ja yhteen kiedottuna,
raukeana ryhmänä kulkivat he portaiden sivu, ja katosivat pyökistöön.
-- Min'olen varma siitä, sanoi itsekseen ukko Gardinois, joka tunsi
heidät. Mitäpä muutoin tarvitsi heitä tunteakaan? Vai eikö koirien
levollisuus, nukkuvan talon näkö ilmaissut hänelle paremmin, kuin
kaikki muu, minkälainen julkea rikos, rankaisematta, tietämättä,
majaeli yöllä hänen puistonsa käytävillä? Yhden tekevä, vanha
maamies oli ihastunut keksintöönsä. Valkeata ottamatta palasi hän
makaamaan, hymyillen itsekseen, ja pienessä suojassa, joka oli täynnä
metsästysaseita ja josta hän oli heitä vakoellut, luullen alussa
itsellään olevan tekemistä rosvojen kanssa, ei kuun säteet kohta
enää valaisseet muuta, kuin seinälle järjestettyjä pyssyjä ja kaiken
kokoisia kuti-koteloja.
He uudistivat rakkautensa entisen lehti kujansa nurkassa. Kulunut
vuosi, täynnä epäilystä, hämärää taistelua ja vastustuksia, näytti
olleen vaan valmistus heidän kohtaamiseensa. Ja, sanokaahan, että
kerran rikoksen tehtyään, he ihmettelivät ainoastaan, kuinka niin
kauan olivat myöhästyneet... Etenkin Georges Fromont oli hurjan
intohimon vallassa. Hän petti vaimonsa, parahimman ystävänsä; hän
petti Rislerin, osakkaansa, tuon aina uskollisen toverin.
Hänen rikoksensa suunnattomuudesta kiihtyi hänen rakkautensa
ylenpalttisuuteen ja alituisesti karttuviin omantunnon vaivoihin.
Sidonie oli hänen pysyväisenä ajatuksenaan, ja hän huomasi, ett'ei
hän ollut siihen asti elänytkään. Mitä Sidonieen tulee, niin lähti
hänen rakkautensa turhamielisyydestä ja vihasta. Yli kaikkea nautti
hän sitä, että hän, näet, oli nöyryyttänyt Clairen. Oi! jospa hän
olisi voinut hänelle sanoa: "Miehesi rakastaa minua... hän pettää
sinut minun tähteni"... niin silloin olisi hänen mielihyvänsä ollut
vieläkin suurempi. Risler taas oli hänen mielestään hyvin ansainnut
sen, mitä hänelle tapahtui. Vanhalla oppilas murteellaan, jolla hän
ajatteli, ehk'ei hän sitä enää lausunut, oli mies parka vaan "ukko",
jonka hän oli ottanut päästäkseen varallisuuteen. Ja petettäväksihän
"ukot" ovatkin luodut.
Päivällä oli Savigny Clairen ja lapsen hallussa, joka kasvoi,
juoksenteli hiekalla, ja nauroi linnuille ja pilville. Äitiä ja
lasta varten oli valo, ja päiväntäyttämät käytävät. Mutta siniset
yöt olivat avionrikosta vasten, tuota vapaasti perehtynyttä rikosta
varten, joka haasteli hiljaa, kävi melutta suljettujen varjostimien
alatse ja jolle uneen taintunut talo tekeytyi mykäksi ja sokeaksi,
ja näytti kallion kovaa järkähtämättömyyttä, ikäänkuin sitä olisi
hävettänyt nähdä ja kuulla.