III.

Blondelkadun olutmyymälä.

Naimisensa jälkeen oli Risler jättänyt käynnin olutmyymälässä.

Sidonien olisi ollut mieleen nähdä hänen menevän kotoa, iltasin,

komeaan klubiin, johonkin rikkaiden ja hyvin puettujen miesten

kokoukseen; mutta ajatus, että hän palajaisi piipun savuun, entisten

ystäväinsä Sigismundin, Delobellen ja hänen isänsä luo, tuo ajatus

lannisti hänen, teki hänen onnettomaksi. Risler ei siis käynyt

siellä enää; ja se hänelle maksoikin hiukan. Olutmyymälä, joka

oli jossakin vanhan Parisin unhottuneessa nurkassa, oli ikäänkuin

muistina kotimaasta. Harvalukuiset ajoneuvot, maakerrokset korkeine

ristikko-ikkunoineen, ja rohtojen ja farmaseutti tuotteiden tuores

haju antoivat pienelle Blondelin kadulle jonkinmoisen yhtäläisyyden

muutamien Baaselin ja Zyrichin katujen kanssa. Eräs Schveitsiläinen

piti tätä olutmyymälää, joka oli täpösen täynnä sikäläistä

kansaa. Ovea avatessa näkyi tupakkasavun läpi, raskaan, kankean

saksan murteen kaikuessa, kauhean avara, matala sali vuoliaisiin

ripustettuine pöystineen, oluttynnöreineen pitkissä riveissä,

sahajauhoa polvia myöten, pöydällä isoja kulhoja punaperunoineen, ja

koreja, vastaleivottuine _prachtelineen_, joiden kullankeltaisille

solmuille oli paksulta suolaa ripoteltu.

Kaksikymmentä vuotta oli Rislerillä siellä ollut piippunsa, pitkä,

hänen nimellään merkitty piippu, tuttujen kävijöiden hyllyllä, ja

pöytänsä, jonka ääressä istuskeli muutamat säveät ja hiljaiset

maanmiehet, jotka kuuntelivat ja ihmettelivät, Chèben ja Delobellen

loppumattomia väittelyjä heitä kuitenkaan ymmärtämättä. Kun Risler

kerta oli poissa, olivat molemmat jälkimäisetkin vuorostaan hylänneet

olutmyymälän monesta hyvästä syystä. Ensin asui herra Chèbe nyt liian

kaukana. Lasten anteliaisuuden kautta oli hän vihdoin onnistunut

toteuttaa koko elämänsä unelma.

-- Kun minä tulen rikkaaksi, sanoi aina tuo pikku mies ikävässä

asunnossaan Maraisissa, niin minulla on oleva oma taloni, Parisin

portin lähellä, melkein maalla, ja pieni puutarha, jota kaivan ja

kastelen itse. Se on oleva monta vertaa parempi terveydelleni kuin

pääkaupungin kaikki puuhat.

Hyvä! nyt oli hänellä talonsa, eikä hänellä siellä hauska ollut,

totta vie.

Se oli Monterougessa, lähellä valleja tuo "Pieni maja puutarhoineen",

niinkuin sanoi päällekirjoitus, jonka neliskulmainen paperi antoi

melkein tarkan käsityksen tiluksen ko'osta. Seinäverhot olivat uudet

ja maalaiset, maalaukset ihan vereksiä; viiniköynnös-majan viereen

asetettu kastelutynnöri toimitti järven osaa. Lisätkää kaikkiin

noihin etuihin, että pensasaita ainoastaan erotti tuon paratiisin

toisesta, aivan samanlaatuisesta "majasta puutarhoineen", jossa asui

rahaston hoitaja Sigismund Planus sisarineen. Rouva Chèbestä oli tämä

kallis naapuruus. Kun tuon kunnon vaimon oli ikävä, vei hän kutomis- ja

paikkaus-varastonsa vanhan piian lehtimajaan, jota hän viehätti

kertomuksillaan menneeltä loisto-ajaltaan. Pahaksi onneksi ei hänen

miehellään ollut samallaisia huvituksia.

Kaikki kävi hyvin vielä ensi aikoina. Oli sydän kesä. Herra Chèbe,

ollen alituisesti paitahihaisillaan, askarteli talon kuntoon

panolla. Pienin naula, joka talossa oli lyötävä, oli pitkäveteisten

miettimisten ja loppumattomain keskustelujen aineena. Puutarhan laita

samoin. Hän oli ensin päättänyt tehdä englantilaisen puutarhan, aina

viheriöine nurmikkoineen, kiertävine käytävineen ja varjoisille

pensaineen. Mutta pirun pensaat, kun vievät paljo aikaa kasvaakseen.

-- Toden totta! mieleni tekee tehdä siitä hedelmäpuiston, sanoi pikku

kärsimätöin mies.

Ja kas nyt hän ei enää uneksikaan muusta kuin kasvoslavoista,

turkinpapuriveistä ja persikkahäkeistä. Hän kuokki aamut pitkään,

kulmakarvat rypyssä huolesta ja pyyhkieli otsaansa vaimonsa nähden,

saadakseen hänen sanomaan:

-- Lepäähän toki... tapathan sinä itsesi.

Laskun loppu oli, että puutarhassa tuli olemaan sekaisin kukkia,

hedelmiä ja kasvoksia; ja joka kerta kun herra Chèbe meni Parisiin,

pani hän napinreikään koristeeksi ruusun kukkasarastaan.

Niinkauvan kuin kauniita ilmoja kesti, eivät nuo hyvät ihmiset

väsyneet ihaelemaan auringon laskua linnoitusten taa, pitkiä päiviä

ja ihanaa maa-ilmaa. Toisinaan, iltaisin, ikkunain ollessa auki

lauloivat he kaksi-äänisesti; ja taivaan tahteja katsellessaan, jotka

syttyivät yht'aikaa rautatievyön lyhtyjen kanssa, kävi Ferdinand

runolliseksi... Mutta sepä ikävää, kuin sateet tulivat, eikä enää

voinut käydä ulkona! Rouva Chèbe, täydellinen parisilainen, kaipasi

Maraisin pieniä katuja, käyntejä Blancs Monteauxin torilla ja muilla

ostoksilla.

Lähellä ikkunaa, tarkastus- ja ompelu-asemaltaan, katseli hän

pientä kosteata puutarhaa, jossa siementyvät pyöräkellot ja

kukkimasta laanneet kapusiinit itse irtaantuivat sauvoistaan

riutuneen näköisinä, pitkiä, suoria, aina viheriäisiä rinteitä, ja

vähän kauempana, kadun kulmassa Parisin omnibus-pysäkkiä, kaikkine

kulkupykälineen, jotka houkuttavilla kirjaimilla olivat kirjoitetut

lakeeratuille seinille. Joka kerta kuin omnibus lähteä täristi

liikkeelle, seurasi hän sitä katseellaan, niinkuin virkamies

Cayennessa tai Numeassa katselee Ranskaan palaavaa kuljetusalusta,

oli matkustavinaan siinä, tiesi millä kohdalla se seisattuu, millä se

kääntyy raskaasti, pyörillään hipaisten puotijen ikkunoita...

Vankina kävi herra Chèbe raukeaksi. Hän ei voinut enään hoitaa

puutarhaa. Pyhinä linnoitukset olivat autiot; oli enää mahdotointa

kävellä ruohikossa, evästään nauttivien työmiesten perheiden

joukossa, mennä parvesta toiseen, naapurina, koruilla neulotut

kotut jaloissa, rikkaan lähi-tilanomistajan oikeudella. Tuota hän

erittäinkin kaipasi, himoissaan kun oli, että hänelle pidettäisi

seuraa. Siitä lähtien, tietämättä mitä tehdä, omaamatta ketäkään,

kenen edessä mahtailla, kuka kuuntelisi hänen hankkeitaan,

tarinoitaan ja kertomusta Orleansin herttualle tapahtuneesta

onnettomuudesta, -- sama, tiedätte, tapahtui hänelle nuorena

ollessaan -- ahdisti onnetoin Ferdinand vaimoaan nuhteilla.

-- Tyttösi pitää meitä maanpaossa... tyttösi häpeää meitä...

Muuta ei kuultu kuin: "Tyttösi... tyttösi... tyttösi..." Sillä,

suuttuneena Sidonieen, eihän häntä tunnustanut omakseen, vaan jätti

vaimolleen vastuun tuosta luonnottomasta ihme-lapsesta. Oikea

helpotus rouva Chèbelle oli, kun hänen miehensä astui omnibus'een

mennäkseen etsiskelemään Delobellea, joka aina oli altis maleksimaan,

ja vuodattamaan hänen poveensa kaiken vihan, joka hänellä oli vävyään

ja tytärtään vastaan.

Kuuluisa Delobelle oli myöskin vihoissaan Rislerille, ja hän sanoi

kernaasti hänestä: "Hän on jonni joutava..."

Suuri mies oli toivonut pääsevänsä varsinaiseksi osaksi uuteen

talouteen, pitojen toimeen panijaksi, komeuden tuomariksi. Sen sijaan

kohteli Sidonie häntä sangen kylmästi, ja Risler ei häntä edes

vienyt enää olutmyymälään. Kumminkaan ei näyttelijä sitä valittanut

liian kovaan, ja joka kerta, kuin hän tapasi ystävänsä, vaivasi hän

häntä liialla kohteliaisuudella ja mielistelemisillä; sillä hän oli

tarvitseva häntä kohta.

Väsyneenä odottamaan järkevää tirehtööriä ja näkemättä koskaan roolin

tulevan, jota hän monta vuotta toivoi, oli Delobelle'n mieleen

johtunut ajatus ostaa teaatteri ja käyttää sitä itse. Risleriltä

toivoi hän varoja. Ihan parahiksi oli Temple'n bulevaardilla

teaatteri, pieni teaatteri myötävänä, tirehtörin vararikon johdosta.

Delobelle puhui siitä Rislerille, alussa hyvin yleisesti, ihan

hypoteetillisessa muodossa: "Olisipa siinä oiva asia..." Risler

kuunteli, niinkuin tavallisesti, kylmäverisesti: "Todella, se olisi

varsin hyvä teille..." Sitte, uskaltamatta vastata "ei" suoraan

alkajaispuheesen, turvasi hän sanoihin: "nähdäänhän... sittemmin...

ken tiesi..." ja lopuksi lausui onnettoman sanan: "Olisi tarpeen

nähdä kulunki-arvio."

Kahdeksan päivän kestäessä ponnisteli näyttelijä, teki ehdotelmiaan,

piirteli numeroitaan, istuen molempien naistensa keskellä, jotka

häntä ihaellen katselivat ja hurmoittuivat tuosta uudesta unelmasta.

Talossa hoettiin: "Herra Delobelle aikoo ostaa teaatterin."

Bulevaardilla, näyttelijäin kahviloissa puhua rähistiin vaan tuosta

ostosta: Delobelle ei salannut, että hän oli löytänyt asioimis-rahain

antajan, ja tämäpä kokoeli hänen ympäri koko lauman virattomia

näyttelijöitä, vanhoja tovereita, jotka tulivat taputtamaan häntä

olkapäille, muistuttivat häntä. -- "Tiedäthän ukkoseni..." Hän lupasi

pestauksia, suurusteli kahviloissa, kirjoitteli siellä kirjeitä,

tervehti, sormien liikkeellä ihmisiä, jotka sinne tulivat, piti hyvin

innokkaita puheluja jossakin nurkassa; ja kaksi kulunutta kirjailijaa

oli jo lukenut hänelle draamansa seitsemässä kuvaelmassa, joka, "sopi

kuin sormikas" avauskappaleeksi. Hän sanoi "minun teaatterini!" ja

kirjeitä kirjoitettiin: "Herra tirehtööri Delobellelle."

Toimitettuaan suunnitelmansa ja kulunki-arviot tehtyään meni hän

Risleriä tapaamaan tehtaalta. Tällä kun oli liian paljo työtä,

määräsi yhtymyksen Blondelin kadun varrella; ja sinä iltana, tultuaan

ensimmäisenä olutmyymälään, asettui Delobelle vanhan pöytänsä ääreen,

pyysi pullon ja kaksi lasia, ja kävi odottamaan. Kauan odotteli

hän, tarkastellen ovea ja vavisten kärsimättömyydestä, Risleriä ei

kuulunut. Joka kerta kuin joku astui sisään, kääntyi näyttelijä.

Hän oli pannut paperit pöydälle ja luki niitä, liikutellen käsiään,

päätään ja huuliaan.

Ei löytynyt sen vertaista, loistavaa asiaa. Hän jo oli näyttelevinään

-- se, näet, oli pääkohta -- näyttelevinään omassa teaatterissaan

vaseti häntä varten tehtyjä, hänen mittaisia rooleja, joissa hän oli

tekevä kaiken vaikutuksen...

Yht'äkkiä ovi aukesi, ja tupakan savusta näkyi herra Chèbe. Hän

oli yhtä hämillään ja tuskissaan nähdessään Delobellen siellä, kun

Delobelle itsekin hänestä, Hän oli kirjoittanut aamulla vävylleen

haluavansa häntä puhutella hyvin tärkeästä asiasta ja odottavansa

häntä olutmyymälässä. Näet, kunnia-asian tähden, aivan heidän

välillä, kahden kesken. Tuon kunnia-asian seikka on se, että

herra Chèbe oli antanut eron pienelle talolleen Montrougessa ja

vuokrannut Mail-kadun varrella, keskellä kauppa-asuntoja, makasiinin

välikerroksineen... Makasiinin?... Herra Jumala, niin... Nyt oli

hän hiukan pelossaan päähän pälähdyksestään ja huolissaan siitä,

mitä hänen tyttärensä tuosta pitäisi, semminkin koska makasiini

maksoi paljoa enemmän kuin talo Montrougessa ja koska siellä,

sinne muuttaessa, oli muutamia isoja korjauksia tehtävänä. Tuntien

ammoisista ajoista vävynsä hyvyyden, tahtoi herra Chèbe heti alussa

kääntyä hänen puoleensa, toivossa saada hänet puolelleen ja jättää

hänelle kaiken vastuun tuosta kodin valtiomulkkauksesta. Rislerin

sijaan tapasikin hän nyt Delobellen.

He katselivat toisiaan alakättä, karsaasti, niinkuin kaksi koiraa,

jotka ovat kohdanneet toisensa saman lautasen ääressä. Kumpikin

arvasi mitä toinen odotti, eivätkä he koettaneetkaan petkutuskauppaa.

-- Vävyni ei ole täällä? kysyi herra Chèbe, tähystäen pöydälle

levitettyjä paperirämiä, ja korottaen "vävyni"-sanaa, tarkkaan

merkitäkseen, että Risler kuului hänelle, eikä kellekään muulle.

-- Minä odottelen häntä, vastasi Delobelle, kooten paperejaan.

Hän puristi huulensa yhteen ja lisäsi mahtavasti, salamielisen ja

teaatterimaisen näköisenä:

-- Erästä varsin tärkeää asiaa varten.

-- Ja minä myös... vakuutti herra Chèbe, jonka kolme hiuskarvaa

kohosi pystyyn piikkisian harjaksien tapaisesti.

Samassa kävi hän istumaan sohvalle Delobellen viereen, pyysi, kuten

hän, pullon ja kaksi lasia; sitte, kädet taskussa, selkä seinää

vasten ja tanakkana, odottaa kökötti hän. Molemmat vierekkäin

seisovat lasit, jotka olivat määrätyt samalle poissa-olijalle, olivat

taisteluun vaativien näköiset.

Ja Risler kun ei tullut.

Molemmat hiljaiset juojat tuskastuivat, olivat levottomina

sohvallaan, toivossa aina vaan, että jompi kumpi väsyisi.

Lopuksi tulvi heidän paha mielensä yli partaidensa, ja,

luonnollisesti, sai Risler raukka kaikki osakseen.

-- Sepä säädyttömyyttä! antaa minun ikäiseni miehen näin kauan

odottaa, puuttui herra Chèbe puheeksi, joka ei koskaan muulloin

vetonut korkeaan ikäänsä, paitsi moisissa asianhaaroissa.

Herra Delobelle jatkoi:

-- Minä luulen, toden perään, että meistä tehdään pilkkaa.

Ja toinen:

-- Varmaan on tullut vieraita päivälliseksi.

-- Ja vielä millaisia!... pani halveksivalla äänellä kuuluisa

Delobelle, jossa heräsi haikeita muistoja.

-- Seikka on... pitkitti herra Chèbe.

He lähestyivät toisiaan ja puhelivat. Kumpikin oli pahoilla mielin

Risleristä ja Sidoniesta. He tyhjensivät sydämensä. Risler, vaikka

olikin kunnon pojan näköinen, ei ollut oikeastaan muuta kuin itsekäs,

nousukas. He pilkkasivat hänen lausuntoaan, vaatteustaan, matkivat

muutamia hänen tapojaan. Sitte he puhelivat hänen taloudestaan, ja,

alentaen äänensä, kertoivat salaisuuksia ja nauroivat ystävinä taas.

Herra Chèbe meni liika kauas; -- Ja varokoon hän itseään! Hän on

tehnyt tuhmuuden, antamalla isän ja äidin poistua lapsestaan; jos

tälle jotakin tapahtuu, ei hänellä ole meitä soimaamista. Tyttö,

jolla ei ole enään vanhempiaan esimerkkinä silmäinsä edessä,

ymmärrättehän...

-- Tietysti... tietysti... sanoi Delobelle; erittäin kun Sidonie on

käynyt sangen koketiksi... Mutta mitäs sille tekee. Risler saa, mitä

ansaitsee. Vai olisiko hänen ikäisensä miehen pitänyt... Vait!...

Tuossa hän on.

Risler oli tullut sisään, ja lähestyi heitä, pistellen kättä pitkin

istuimia.

Kolmen ystävän kesken oli hankala hetki. Risler pyysi anteeksi

parhaimman mukaan. Hän oli viivähtänyt, Sidoniella, näet, oli

vieraita, -- Delobelle kosketti Chèben jalkaa pöydän alla, -- ja

puhellessaan mies raukka, ollen hiukan pulassa molemmista laseista,

jotka häntä odottivat, ei tietänyt kenen viereen oli istuminen.

Delobelle oli jalomielinen:

-- Teillä on puhumista keskenänne, hyvät herrat, tehkää hyvin. Ja hän

sopotti, iskien silmää Rislerille:

-- Paperit on muassa.

-- Mitkä paperit?... sanoi toinen kummissaan.

-- Kulunkiarviot... kuiskutti näyttelijä. Siitä sitte, teeskennellen

suurta vaiteliaisuutta, kävi hän uudelleen nurkkaan lukemaan

papereitaan, pää kourissa, kourat korvissa.

Hänen vieressään juttelivat molemmat muut, ensin hiljaa, sitte

kovemmin, sillä herra Chèben kimakka ja kirkuva ääni ei voinut

hillitä itseään kauan... Hänen ei ollut näet vielä aika haudata

itsensä, perhana vie!... Hän olisi kuollut ikävään Montrougessa...

Mailin ja Sentier'in katua, kauppapaikkojen hälinää ja liikettä, kas

sitä hän tarvitsi.

-- Kyllä, mutta makasiini?... Mitä varten?... uskalsi Risler lausua

arasti.

-- Mitäkö varten makasiini?... Mitä vartenko makasiini? kertoi herra

Chèbe, punaisena kuin pääsiäismuna ja korottaen äänensä askelmansa

korkeimmalle asteelle... Sitä, varten, että minä olen kauppias,

herra Risler. Kauppias ja kauppiaan poika... Niin, kyllä mä yskän

ymmärrän. Mulla, muka, ei ole kauppaa... Mutta kenenkä vika?... Jos

ihmiset, jotka minun sulkivat Montroge Bicêtren portin luo, kuin

minkä parantumattoman ikään, olisivat olleet järkevät hankkimaan

minulle varoja yritykseen... Siinä sai Risler vaatia vaitioloa, eikä

kuulunut enää muuta kuin puheen palasia: "... mukavampi makasiini...

laipiolta korkeampi... hengittää paremmin... tulevaisuuden

hankkeita... jättiläis-asia... puhun kun aika tulee... Ihmiset

hämmästyvät." Kuunnellessaan noita lauseen pätkiä, vaipui Delobelle

vaipumistaan kulunkiarvioihinsa, ja oli, nerokkaan miehen tavoin,

kääntänyt selkänsä heidän puheilleen. Risler, tuskissaan, joi vähä

väliä kulauksen olutta saadakseen ryhtiä. Lopuksi, kun herra Chèbe

oli tyyntynyt, ja syystä, kääntyi hänen vävynsä nauraen kuuluisaa

Delobellea kohti, jonka ankara, järkähtämätöin katse näkyi sanovan:

"Hyvä! entä minä?..."

-- Ai! Herra Jumala... tosiaan... ajatteli miesparka.

Vaihtaen oitis tuolia ja lasia, kävi hän istumaan näyttelijän

eteen; mutta herra Chèbellä ei ollut Delobellen mailman tottumusta.

Sen sijaan että hän olisi ajattelevasti poistunut, lähensi hän

oluttuoppinsa ja liittyi joukkoon, niin että suuri mies, joka ei

tahtonut puhua hänen läsnä ollessaan, pani juhlallisesti toistamiseen

paperinsa taskuunsa sanoen Rislerille:

-- Katsotaanhan sitte myöhemmin.

Toden perältä sangen myöhään, sillä herra Chèbe oli harkinnut näin:

"Vävyni on hyväluontoinen nahjus... Jos minä jätän hänen tuon

visukintun kanssa, niin kuka ties mitä hän häneltä vielä kiskoo?"

Ja hän jäi heitä valvomaan. Näyttelijä oli vimmassaan. Lykätäkö

asia toiseen päivään? Mahdotointa, Risler oli vast'ikään kertonut

lähtevänsä seuraavana päivänä kuukaudeksi Savignyyn.

-- Kuukaudeksi Savignyyn?... sanoi herra Chèbe toivotoinna,

nähdessään vävynsä karkaavan hänen käsistään... Entä asiat?...

-- Oi! tulenhan minä Parisiin joka päivä Georges'in kanssa... Herra

Gardinois tahtoo nähdä välttämättä pikku Sidonieta.

Herra Chèbe pudisti päätään. Hän piti sen hyvin varomattomana.

Asiat on asiat. Niistä ei saa koskaan mennä pois, vaikka mikä

olisi. Ties sen? Voihan tehdas syttyä yöllä palamaan. Ja hän kertoi

mahtipontisesti: "Isännän silmä, veliseni, isännän silmä", sillä

välin kun hänen vieressään näyttelijä -- jolle myöskään tuo lähtö ei

ollut ollenkaan mieleen -- siiristi suuret silmänsä ja antoi niille

samalla terävän ja takaavan osoitteen, todellisen isännän silmän

osoitteen.

Vihdoin kesk'yön puoleen, vei viimeinen Montrougeen kulkeva omnibus

pois hirmuisen apen ja Delobelle sai puhua.

-- Ensin suunnitelma, sanoi hän, tahtomatta heti käydä

numerokysymyksen kimppuun, ja, pänsneet nenällä, alkoi hän

pontevasti, kun näyttämöllä aina: "Kun puolueettomasti katsellaan

sitä rappiotilaa, johon näytelmätaide on vaipunut Ranskassa, kun

mitataan matka, joka erottaa Molièren teaatterin..." Niinikään

oli useimpia sivuja. Risler kuunteli, imien piippuaan, tohtimatta

hiiskahtaa, sillä lukija katseli tuon tuostakin häneen pänsneensä

yli nähdäkseen lauseidensa vaikutuksen. Pahaksi onneksi, keskellä

suunnitelman parasta paikkaa, suljettiin kahvila. Valkea

sammutettiin, piti mennä pois... Ja kulunkiarviot?... Sovittiin,

että hän lukisi ne tiellä. Seisatuttiin joka kaasuliekin luona.

Näyttelijä lasketteli numeroitaan... Niin paljo salia varten,

niin paljo valaistukseksi, niin paljo köyhien eduksi, niin paljo

näyttelijöille... Tuossa näyttelijäkysymyksessä hän pysytteli:

-- Hyvä puoli asiassa on se, sanoi hän, ett'ei tarvita maksaa

ensimäistä roolia... Ensimmäinen roolimme on Bibi... (Puhuessaan

itsestään, kutsui Delobelle itseään kernaasti Bibiksi) Ensimmäinen

rooli maksaa kaksikymmentä tuhatta francia... kun ei sitä tarvitse

maksaa, niin on sama kuin ottaa ja panee 20 tuhatta francia

lakkariin. Eikö niin, vai?

Risler ei vastannut mitään. Hän näytti vastenmieliseltä,

silmät harhailivat, kuin sen, jonka ajatukset ovat toisaalla.

Luettuaan kulunkiarviot, esitti Delobelle, joka kauhistuen näki

Vieilles-Haudriettes käännöksen lähestyvän, kysymyksen suoraan.

Tahtoiko hän päättää asian, tahtoiko vai ei?

-- No siis!... en, sanoi Risler sankarimaisesti, rohkaistuna

erittäinkin tehtaan läheisyydestä ja ajatellessaan, että asia koski

hänen talonsa onnea. Delobelle ällistyi. Hän luuli asian olevan

tekeillä, ja aivan liikutettuna, paperit kädessä, katseli hän toista

pyöreillä silmillään.

-- En, kertoi Risler... Min'en voi tehdä sitä, mitä pyydätte...

näette miksi en.

Harvaan ja kankeasti, kuin tavallisesti, selitti kelpo mies, ett'ei

hän ollut rikas. Vaikka hän oli mahtavan kauppahuoneen osakas, ei

hänellä ollut rahaa käytettävänä. Georges ja hän nostavat joka

kuukausi määrätyn summan kassasta; sitte, vuoden lopulla tiliä

tehdessä, jakavat he voiton. Talon perustaminen oli hänelle maksanut

paljo: kaikki säästönsä. Vielä oli neljä kuukautta tilintekoon. Mistä

ottaisi hän 30,000 francia oitis teaatterin ostoon? Ja sitte lopuksi

voisi asia käydä huonosti.

-- Mahdotointa... Bibihän on elävä siellä! Niin puhuessaan suoristi

Bibi rukka vartaloaan; mutta Risler oli päättänyt, ja Bibin kaikki

keskustelut murtuivat aina samoja kieltoja vastaan: "Myöhemmin,

kahden vuoden, kolmen vuoden perästä, saattaa olla..."

Näyttelijä taisteli kauan, puolustaen aluettaan askel askeleelta.

Hän esitti uusien kulunkiarvioiden tekemistä. Voisi saada asia

helpommalla... "Se on aina liian kallista minulle, keskeytti

Risler... Nimeni ei ole minun. Se on osana toiminimessä. Minulla ei

ole oikeutta sitä käyttää. Minä kun joutuisin vararikkoon!" Hänen

äänensä värisi, lausuessaan tuon sanan: vararikko.

-- Mutta kun kaikki käy minun nimelläni, sanoi Delobelle, jossa ei

ollut ennakkoluuloa. Hän koetti kaikkia, otti avuksi taiteen pyhän

asian, jopa ryhtyi puhumaan pikku näyttelijättärien viehättävistä

silmäyksistä... Risler päästi suuren naurun:

-- Olkaahan, olkaahan, ilveilijä... Mitä tuossa mulle juttelette...

Te unhotatte, että olemme naineita miehiä molemmat, vieläpä ett'on

hyvin myöhä ja vaimomme varmaan jo odottavat meitä... Elkää panko

pahaksi, ettehän?... Eihän se ole kielto, ymmärättehän hyvin sen...

Tuota! tulkaa tilin jälkeen. Sitte siitä tuumitaan... Kas, Akilles

ukko tuossa jo sammuttaa kaasun... Lähden sisään. Hyvästi.

Kello kävi toista yöllä, kun näyttelijä tuli kotiinsa.

Molemmat naiset odottivat häntä, tehden työtä, kuin ainakin,

mutia hiukan kuumeentapaisesti ja ripeästi, joka ei muuten ollut

tavallista. Joka hetki värisivät erinomaisella tavalla suuret sakset,

joita äiti Delobelle käytti leikatakseen vaskilankoja, ja Désiréen.

pienet sormet, aika vauhtia hius-korua laitellessaan, oikein päätä

pyörryttivät niitä katseltaessa, niin sukkelaan ne liikkuivat.

Levitettyinä pöydälle hänen eteensä, näytti pitkissä kärpäs- ja

lintu-höyhenissä myös olevan jonkimmoinen loisto, komeampi väri kuin

muina päivinä. Se oli siitä syystä, että kaunis vieras nimeltä Toivo

oli tullut sinä iltana heidän luo. Se oli pannut kaiket voimansa

noustakseen viidenteen kerrokseen takaportaita myöten, tirkistääkseen

pienen asunnon oven ra'osta ja luodakseen sinne loistoisan katseen.

Olkoonpa mitä vilppiä tahansa elämässä ollut, niin nuo taika loistot

huikaisevat aina.

-- Oi, jospa isä onnistuisi... sanoi vähä väliä äiti Delobelle,

ikäänkuin yhdistäen joukon onnellisia ajatuksia, joihin hänen

haaveksimisensa oli vaipunut.

-- Hän onnistuu, äiti, olkaa varma. Herra Risler on niin hyvä, minä

takaan hänen. Sidonie myöskin rakastaa meitä paljo, vaikka hän

naimiseen mentyään näyttää hiukan välinpitämättömältä ystäviään

kohtaan. Mutta pitää ottaa lukuun hänen asemansa. Muutoin, minä en

koskaan unhota, mitä hän minulle on tehnyt.

Ja muistellessaan, mitä Sidonie hänelle oli tehnyt, kävi pikku

ontuva vielä kiihkeämmin työhönsä. Hänen sähkön täyttämät sormensa

liikkuivat kaksinkertaisella nopeudella. Olisi luullut niiden

ajavan takaa jotakin pakenevaa, kiinni saamatointa, niinkuin onnea,

esimerkiksi, tai jonkun rakkautta, joka ei vastaa rakkauteen.

"Mitä hän sitte sinulle on tehnyt?" olisi äidin ollut kysyttävä;

mutta mitä hänen tyttärensä sanoi, ei huvittanut häntä laisinkaan

silloin. Hän ajatteli ainoastaan suurta miestään:

-- Hä! mitäs luulet, tyttö?... Jos isällä tulee olemaan oma

teaatteri, jos hän käy näyttelemään, kuin ennen! Sinä et sitä muista,

sinä olit silloin liian pieni. Mutta hänelläpä oli kauhea menestys,

ja esille huudettiin, niin hurjasti, niin... Kerran, Alenconissa,

annettiin hänelle kulta seppele... Voi, kun hän silloin oli mainio

ja niin iloinen, niin onnellinen elääkseen. Jotka hänen nyt näkevät,

eivät tunne ollenkaan mies raukkaani, onnettomuus on hänen niin

muuttanut... Niin! minä olen varma, ett'ei tarvitsisi muuta, kuin

hiukan menestystä, niin kävisi hän nuoreksi ja tyytyväiseksi!... Ja

sitte sitä ansaitsee rahaa johtajana. Nantesissa oli tirehtöörillä

vaunut. Ajattelepas, me vaunuissa?... Älähän muuta, vaunuissa?...

Se, se olisi sinulle hyvää. Voisit käydä ulkona, päästä vähäksi aikaa

tuoliltasi. Isä veisi meidät maalle. Näkisit vettä ja puita, sinun kun

niin tekee mieli.

-- Niin! puita... sanoi aivan hiljaa, vapisten, pikku kelmeä

vankina-eläjä.

Silloin kuului talon iso ovi rutosti sulkeutuvan, ja herra Delobellen

säännölliset askeleet kajahtelivat käytävässä. Oli hetki ahdistusta,

ilman ääntä, ilman hengähdystä. Molemmat naiset eivät tohtineet

katsoa toisiinsa ja äidin isot sakset vapisivat niin kovin, että ne

leikkasivat vaski langan ihan väärin.

Varmaan oli viheliäistä kohdannut hirmuinen isku. Kukistuneet

unelmansa, masentava kielto, toverien pilkka, tili kahvilasta, jossa

hän oli suurustanut koko ajan velaksi, ja joka oli maksettava, tuo

kaikki näkyi hänelle yön hiljaisuudessa noustessaan viidenteen

kerrokseen. Hänen sydämensä oli pakahtua... Mutta hänen näyttelijä

luonteensa oli niin kova, että hänen, tuossa niin todellisessa

surussa, piti vielä ottaa sovelias traagillinen naamarinsa.

Hät'hätään sisään tultuaan, seisattui hän, loi katalan katseen

työhuoneesen, pöydälle, joka oli täynnä tavaroita, pieneen

illalliseensa, joka häntä odotti nurkassa, ja noihin rakkaisin

tuskallisiin olentoihin, jotka häntä loistavin silmin katselivat.

Näyttelijä oli varmaan minuutin ääneti ja tiedättehän, kuinka pitkä

minuutti äänettömyyttä teaatterissa on; sitte kävi hän kolme askelta,

vaipui matalaan tuoliin pöydän ääressä ja sanoi kuiskaavalla äänellä:

-- Oih! minä olen kirottu.

Samassa löi hän nyrkillä pöytään niin hirveästi, että linnut ja

kärpäset kuosiksi lensivät pitkin huoneen nurkkia. Pelästyneenä nousi

hänen vaimonsa ylös ja lähestyi häntä arasti, Désirée taas kohosi

puoleksi tuolillaan hermojen ahdistuksesta, joka veti kokoon hänen

kasvojensa piirteet.

Hyykistyneenä, masentuneena tuolillaan, kädet riipuksissa, pää

rinnalla, puheli näyttelijä yksin. Monolooginsa oli paloittainen,

katkonainen, täynnä huokauksia ja näytelmä nikotusta, täynnä

sadatusta itsekkäitä porvarijulmureja, noita hirviöitä vastaan,

joille taiteilija syöttää lihansa ja verensä.

Sitte kertoi hän kaiken teaatteri elämänsä, debyytti juhlistaan,

Alenconilaisten antamasta kultaseppeleestä ja naimisestaan tuon

"pyhän Taimon" kanssa; ja hän osoitti olento parkaan, joka seisoi

hänen vieressään, vuodattaen vetreitä kyyneleitä, vapisevin huulin

ja nyökötellen vanhojen tapaan, päätänsä joka sanasta, jonka hänen

miehensä lausui.

Todellakin, jokainen, joka ei ollut tuntenut kuuluisaa Delobellea,

olisi tuon pitkän monologiin perästä voinut kertoa kaikki hänen

elämänsä kohdat. Hän mainitsi tulonsa Parisiin, vastuksensa, puutteen

alaisuutensa... Oi! hänpä ei ollut puutetta kärsinyt, Ei tarvinnut

muuta, kuin nähdä hänen leveät kukoistavat kasvonsa noiden molempien

laihojen kuihtuneiden naisten kasvojen rinnalla. Mutta näyttelijä ei

katsonut niihen niin tarkkaan; hän hurmoittui yhä edelleen pöyhkeistä

sanoista.

-- Oih! sanoi hän, niin kauan olen taistellut... Kymmenen,

viisitoista vuotta olen taistellut noiden uskollisten olentojen

ylläpitämänä, heidän elättämänä.

-- Isä, isä, olkaa vaiti... rukoili Désirée kädet ristissä.

-- Niin kyllä, heidän elättämänä... enkä sitä häpeä... Sillä pyhän

taiteen vuoksi olen sallinut tuota uskollisuutta... Vaan nyt on

liiaksi. Minulle on liika paljon tehty. Minä luovun.

-- Oi! ystäväni, mitä tuossa puhut? huudahti rouva Delobelle syösten

häntä kohti.

-- Elä, heitä minut... Voimani on lopussa. Ovat tappaneet minussa

taiteilijan. Se on päätetty... Minä luovun teaatterista.

Olisittepa silloin nähneet molempien naisten ympäröivän hänet

käsillään, rukoilevan häntä vielä taistelemaan, vakuuttavan hänelle,

ett'ei hänellä ollut oikeutta luopua, niin ette olisi voineet

pidättää kyyneleitänne. Delobelle pani yhtä kaikki vastaan.

Vihdoin hän myöntyi, lupasi pitää kiinni vielä jonkun ajan, koska he

tahtoivat; mutta siihen sitä tarvittiin rukouksia ja hyväilemistä.

Neljännes tunnin perästä, monolooginsa tyhjentämänä ja lohdutettuna

epätoivonsa puhkeamisesta, istui suuri mies pöydän päässä ja illasti

hyvää kyytiä; eikä hän ollut muuta, kuin hiukan väsynyt vaan, samoin

kuin näyttelijä, joka on näytellyt hyvin pitkän ja traagillisen osan.

Semmoisissa tapauksissa näyttelijä, joka on liikuttanut kokonaisen

salin ja itkenyt oikeita kyyneleitä näyttämöllä, ei ajattele sitä

ulkona enää kertaakaan. Hän jättää looshiin mielen liikutuksensa,

samalla kuin pukimensa ja valetukkansakin, kun taas naiivimmat

katselijat, näytelmä mielessä, menevät kotiaan, silmät punaisina,

ahdistunein sydämin, ja hermojen kiihdytys pitää heidät valveella

vielä pitkän aikaa.

Pikku Désirée ja äiti Delobelle eivät maanneet paljo sinä yönä!