Saint-Gervainin etukaupungilla on vaatimuksensa, mutta elkääpä
luulko, ett'ei Marais'illa ole omansa myöskin!
Nämä elinkeinolaisten, rikkaiden tehtailijain vaimot ja tyttäret
tiesivät pikku Chèben histoorian, olisivatpa arvanneetkin sen yksin
hänen tavastaan esiytyä ja olla heidän seurassaan.
Sidonie ei mitenkään ollut siihen oleentua. Häneen oli jäänyt jotakin
puotimamselin tapaista. Hänen hiukan väkinäiset, toisinaan liika
nöyrät herttaisuuden osotuksensa loukkasivat samoinkuin teeskennelty
ääni puodeissa; ja hänen ylenkatseellinen ryhtinsä muistutti
johtajattarien kopeita katsantoja, jotka uutismakasiineissa, koreissa
mustissa silkkivaatteissaan, joita panevat jälleen varastoonsa
illalla pois lähtiessään, katselevat mahtavasti, suurikiharaisten
hiuslaitostensa korkeudelta, vähäistä kansaa, joka tinkiä uskaltaa.
Hän havaitsi, että, häntä tutkittiin ja arvosteltiin, ja hänen
kainoutensa oli pakotettu varustaimaan sotaan. Nimet, jotka hänen
läsnä ollessa lausuttiin, huvit, pidot, kirjat, joista puhuttiin,
olivat hänelle tuntemattomat. Claire teki parastaan pitääkseen häntä
asiain juoksussa, ja koki yllä pitää häntä muiden tasalla kurotetuin
käsin, kuin ystävä ainakin; mutta, moni noista naisista piti Sidoniea
kauniina. Ja siinä oli syytä kylliksi pahaksua hänen olevan heidän
seuroissa. Muut, ylpeinä miestensä asemasta ja rikkaudestaan, eivät
voineet osottaa kylliksi loukkaavaa mykkyyttä ja alentuvaista
kohteliaisuutta häntä kohtaan, siten nöyryyttääkseen pientä
nousukasta.
Sidonie yhdisti heidät kaikki yhteen sanaan. Clairen ystävät, toisin
sanoin minun viholliseni!... Mutta oikein vihoissaan ei hän ollut
kuin yhdelle ainoalle.
Molemmat osakkaat eivät vähääkään aavistaneet, mimmoinen heidän
vaimoinsa väli oli.
Risler vanhempi, aina vaipuneena painimensa keksimiseen, istuskeli
toisinaan puoli yöhön saakka piirustuspöytänsä ääressä. Fromont
nuorempi vietti päivänsä ulkona, einehti klubissaan, eikä ollut
melkein koskaan tehtaalla. Hänellä oli syynsä siihen.
Sidonien naapuruus saattoi hänen levottomaksi. Tuo kiihkeä oikku
Sidoniea kohtaan, setänsä viimeiselle tahdolle uhrattu rakkaus tunki
liian usein hänen muistiinsa korvaamattomine kaipauksineen; ja
tuntien itsensä heikoksi, oli hän pakosalla. Hän oli vento, ponnetoin
luonne, kyllin älykäs itseään tuntemaan, liian heikko ohjaamaan
itseään. Rislerin hääpäivän iltana, oli hän, oltuaan itse naimisessa
tuskin muutamia kuukausia, löytänyt tuon naisen rinnalla Savignyn
myrskyiltain täydellisen tyrskyn. Siitä pitäen, voimatta itselleen
siitä tehdä tiliä, karttoi hän Sidoniea nähdä, puhutella häntä.
Pahaksi onneksi he asuivat samassa talossa, vaimot kävivät toistensa
luona senkin kymmenen kertaa päivässä, ja sattumus vei heidät usein
yhteen; niinpä tapahtui se omituinen asia, että tuo mies, joka tahtoi
pysyä kunniallisena, hylkäsi kokonaan kotonsa ja haki huvituksia
muualta.
Claire näki sen hämmästymättä. Hän oli tottunut isänsä kautta tuohon
alituiseen kauppaelämän "ulkona oloon;" ja noiden poissaolemisien
aikana, hyvin uuttera velvollisuuksissaan kun oli vaimona ja äitinä,
keksi hän suuria puuhia, kaikenlaisia toimia, kävelyjä lapsen kanssa
ja pitkiä levollisia viivähdyksiä päivän paisteessa, joista hän
palasi ihastuneena tyttökävyn edistyksestä, hurmautuneena kaikkien
ulkoilmassa olevien pikkuisten ilosta ja naurusta, hänkin, omaten,
hiukan heidän ilonsäteitä vakaisten silmäinsä pohjalla.
Sidonie kävi ulkona yhtä paljo. Usein yöpuoleen, pakottivat
Georges'in vaunut portissa rouva Rislerin nopeasti väistymään
syrjään, kun hän komeassa pu'ussaan palasi suurilta kaupungin
matkoiltaan. Bulevaardi, näytteille asetetut tavarat ja kauvan
aikaa valikoidut ostokset ikäänkuin maistelemalla nauttiakseen
uutta ostamisen huvia, pitivät hänen hyvin myöhään poissa kotoa.
Vaihdettiin tervehdys, kylmä katse portaiden käänteessä; ja Georges
meni nopeasti kotiinsa, ikäänkuin turvapaikkaan, kätkien siellä
hyväilytulvaan häntä kohden ojennetulle lapselleen yht'äkkiä tunteman
levottomuutensa.
Sidonie se ei näyttänyt enään muistavan mitään, vaan halveksivan
tuota velttoa ja hentoa luontoa. Muutoin, hänellä oli paljo muita
askareita.
Heidän punaiseen saliinsa, molempien ikkunoiden väliin, oli hänen
miehensä sijoittanut pianon.
Kauvan arveltuaan oli Sidonie päättänyt opetella laulua, koska, näet,
oli liian myöhään ruveta pianoa soittamaan; ja kahdesti viikossa tuli
rouva Dobson, sievä tuntehikas vaaleaverinen nainen antamaan opetusta
kahdestatoista yhteen. Läheisten pihain hiljaisuudessa kaikuivat nuo
a...a...a...t ja o...o...o...t, hartaasti venytettyinä ja senkin
kymmenen kertaa uudestaan laulettuina, avonaisista ikkunoista, kuin
jostakin opistosta ikään.
Se oli kyllä, tosiaan, koulutyttö, joka siellä harjoitteli, pieni
kokematoin ja häilyvä olento, täynnä käsittämättömiä haluja, jonka
oli kaikki opittava ja tunnettava tullakseen todelliseksi vaimoksi.
Mutta hänen kunnianhimonsa kellui vaan itse asian pinnalla.
-- Claire Fromont soittaa pianoa; minä rupean laulamaan... Hän
pidetään komeana ja arvoisana naisena, minä tahdon, että minusta
sanottaisi samaa.
Hetkeäkään ajattelematta hankkiakseen itselleen oppia, vietti
hän aikansa juoksemalla puodeissa ja suurten kauppiasten luona:
"Mitä tänä talvena ruvetaan käyttämään." Hän kävi uhkeissa
tavaranäyttelyissä ja kaikissa, mikä pistää ohikulkijain silmiin.
Noista vääristä helmistä, joita hän kauvan oli käsitellyt, oli
hänelle jäänyt jotakin näppihin, vähän teennäisraakun tapaista,
niiden onteloa haurautta, pohjatointa loistoa. Hän oli kyllä itsekin
väärä helmi, pyöreä, hohtava ja hyvin juotettu, johon alhaiso voi
tarttua kiinni; mutta Claire Fromont oli oikea helmi, rikasta ja
samalla maltillista valoa, ja eron voi kyllä, huomata, kun näki
heidät yhdessä. Saattoi arvata, että toinen oli helmi aina, pikkuinen
helmi lapsuudesta saakka, kasvanut somuuden ja oivallisuuden
aineksista, jotka olivat siitä tehneet, harvinaisen ja arvokkaan
luonnon. Toinen sitä vastoin, oli Parisin, tuon väärien jalokivien
kauppiaan tekoa, joka jakelee tuhansia ihania, loistavia turhuuksia,
mutta kestämättömiä, huonosti sovitettuja ja kiinnitettyjä: hän oli
todellinen rihkamakaupan tuote, jossa hän oli ollut osallisenakin.
Yli muuta kadehti Sidonie Claireä lapsen tähden, joka oli ylenmäärin
koristeltu kätkyensä uutimista aina imettäjänsä päähineesen saakka.
Hän ei ajatellut suloisia velvollisuuksia, täynnä kärsimystä ja
kieltämystä, pitkiä, vaivaloisia uneen tuudittamisia, ja lapsen
naurusuista, raikkaasta aamukylvystä loistavaa heräämistä. Ei!
lapsesta piti hän vaan seurana kävelyillä... Sehän on niin kaunista
tuo koristus häälyvine voineen ja pitkine höyhenineen, joka seuraa
nuoria äitejä katujen pyörteessä.
Itsellään ei hänellä ollut seuranaan muita, kuin vanhempansa tai
miehensä. Kernaammin kävi hän ulkona yksin. Kelpo Risler oli niin
kummallinen rakkaudessaan; hän leikitteli vaimonsa kanssa kuin
nuken kanssa, nipisteli häntä leukaan ja poskiin, tepasteli hänen
ympärillään huudellen: "hu! huu!" tahi katsellen häntä suurin hempein
silmin, kuin ystävällinen ja kiitollinen koira. Tuo typerä rakkaus,
joka teki Sidoniesta lelun, porsliinikorun, hävetti häntä. Mitä hänen
vanhempiinsa tulee, niin vaivasivat he häntä seurassa, johon hän
tahtoi kuulua, ja kohta naimiseen jouduttuaan vapautti hän itsensä
heistä vähitellen, vuokraamalla heille pienen talon Montrougessa.
Tämä oli tehnyt lopun pitkätakkisen herra Chèben ahkeroista
käynneistä hänen luonaan ja hyvän rouva Chèben loppumattomista
vieraista, jossa palannut vaurastus elähytti kielittelemisten ja
jouto-elämän vanhoja tapoja.
Samalla haavaa olisi Sidonie telellään tahtonut vieroittaa myöskin
Delobelleläiset, joiden naapuruus häntä painosti. Mutta Marais oli
keskuksena vanhalle näyttelijälle bulevaardi-teaatterin läheisyyden
vuoksi; sitte piti Désirée, niinkuin kaikki koturit, tutusta
näköalasta, ja ikävä, talviaikaan neljästä saakka, pimeä pihansa
näytti hänestä ystävältä, tuttavan kasvoilta, joita aurinko toisinaan
valaisi, kuni hymyillen hänen kätevyydelleen. Voimatta suoriutua
heistä, oli Sidonie päättänyt olla heitä näkemättä enää.
Ylimalkaan olisi hänen elämänsä ollut yksinäinen ja jotenkin ikävä
ilman muutamia huvituksia, joita Claire Fromont hänelle toimitti.
Joka kerta oli hän vihoissaan siitä. Hän ajatteli:
-- Kaikkihan minä saan hänen kautta!
Ja kun päivällisen aikana hänelle tuli alakerroksesta looshipiletti
tai kutsumusilta maan, ei hän pukeutuessaankaan, ihastunut kun oli
voidakseen näyttäytyä, ajatellut muuta kuin kilpailijansa polkemista.
Muutoin, nuo tilaisuudet kävivät yhä harvemmiksi, koska Clairelle
kasvoi yhä enemmän puuhia lapsestaan. Kuitenkin kun isoisä Gardinois
kävi Parisissa, ei hän koskaan jättänyt yhdistämättä molempia
perheitä. Puhjetakseen ilmi, tarvitsi tuon vanhan maalaisen iloisuus
pikku Sidoniea, jota hänen pilansa eivät hirvittäneet. Hän vei
kaikki neljä päivälliselle Philippin luo, valitsemaansa ravintolaan,
jonka isännät, palvelijat ja isännöitsijät hän kaikki tunsi, tuhlasi
paljo rahaa, ja sieltä saattoi heidät edeltä päin tilattuun looshiin
Opéra-Comiqueen tai Palais-Royal'iin.
Teaatterissa hän nauroi ääneen, puhutteli tuttavallisesti oven
aukaisijattaria, niinkuin palvelijoita Philippin luona, vaati kovalla
äänellä jakkaroita naisille, ja poislähtiessä tahtoi ennen kaikkia
muita saada päällystakit ja turkit, niinkuin hän olisi ollut ainoa
upporikas nousukas salissa.
Noihin hiukan rahvasmaisiin huveihin, joihin Georges useimmiten
oli tulematta, pukeutui Claire tavallisen älyllisyytensä mukaan
säädyllisesti ja kulki aina huomaamattomana. Sidonie, päin vastoin,
täysin purjein, levitettynä looshien eteen, nauroi täydestä sydämestä
iso-isän tarinoille, onnellisena päästyään kolmannesta ja toisesta
rivistä, entisistä paikoistaan, noihin kauniisin, kuvastimilla
koristettuihin avant-sceneihin, joiden sametti partaat näyttivät
hänestä vaseti tehdyiltä hänen vaaleita hansikoitaan, norsunluista
lornjettiaan ja liisteviuhkaansa varten. Julkisten paikkojen
jokapäiväisyys, punaiset seinäverhot, ja kultaus se oli hänestä
oikeata muhkeutta. Siinä hän loisti, kuni soma paperi kukka punotussa
metalli kopassa.
Eräänä iltana, huudossa olevan kappaleen näytännössä
Palais-Royalissa, läsnä olevien naisten, maalattujen kuuluisuuksien
joukossa, jotka, mikroskoopillisine hattuineen ja kauhean isoine
viuhkoineen näyttivät punattuja kasvojaan ja korsettiensa koverruksia
baignoiren pimennosta, oli Sidonien käytös, hänen pukunsa, ja tapansa
nauraa ja katsella hyvin esiinpistävät. Kaikki lornjetit salissa,
tuon ruumin alla niin mahtavan magneetillisen virran opastamina,
käänsivät suuntansa vähitellen looshiin, jossa hän oli. Clairea tuo
vihdoin vaivasi; ja, älykkäästi pani hän omalle paikalleen miehensä,
joka, pahaksi onneksi, oli sinä iltana tullut mukaan.
Georges, nuori ja komea Sidonien rinnalla, oli hänen luonnollisen
kumppaninsa näköinen, kun taas, heidän takana, Risler vanhempi,
aina tyyneenä ja raukeana näkyi olevan paikallaan Claire Fromont'in
vieressä, joka, hiukan tummassa vaatteuksessaan, oli ikäänkuin sievä
nainen incognito Opera naamiaisissa.
Poislähtiessä, otti kumpikin osakas naapurinsa käsivarteensa. Oven
aukaisijatar sanoi Sidonielle, Georgesista puhuessaan: "Teidän
miehenne..." ja pikku vaimo loisti siitä iloissaan.
Teidän miehenne!
Tuo yksinkertainen lause riitti kiihdyttämään häntä ja nostamaan
hänen sydämensä pohjalta joukon pahoja asioita. Käytävien ja lämpiön
läpi mennessään katseli hän Risleriä ja rouva "Chorchea", jotka
kulkivat heidän edellä. Clairen komeus näytti hänestä hävitetyltä,
halvennetulta Rislerin raskaasta käynnistä. Hän sanoi itsekseen:
"Kyllä hän mahtaa rumentaa minua yhdessä käydessämme!..." Ja hänen
sydämensä sykki ajatellessaan, mikä ihana, onnellinen ja ihmeteltävä
pari he olisivat olleet, hän ja Georges Fromont, jonka käsivarsi
värisi hänen käsivarrellaan.
Kun sitte siniset vaunut olivat noutaneet Fromont'ilaiset teaatterin
ovelta, kävi hän ensikerran ajattelemaan, että sittenkin tuo nainen
oli anastanut hänen paikkansa ja että hänellä oli oikeus koettaa
omistaa se jälleen.