Oikea ja väärä helmi.
"Mikä hänen on?... Mitä minä olen hänelle tehnyt?" kyseli Claire
Fromont usein itseltään ajatellessaan Sidoniea.
Hän ei tietänyt mitään siitä, mitä muinoin oli tapahtunut ystävänsä
ja Georges'in välillä Savignyssa. Elämältään vilpitöin ja tyyni
sielultaan kun hän oli, oli hänen mahdotoin aavistaa, mikä
mustasukkainen ja halpa kunnianhimo oli kasvanut hänen rinnallaan
viisitoista vuotta. Kumminkin vaivasi häntä, tietämättään miksi,
tuo ongelmoinen katse, joka hymyili hänelle kylmästi noista somista
kasvoista. Liioiteltua, lapsuuden ystäväin kesken omituista,
kohteliaisuutta seurasi yht'äkkiä huonosti salattu viha, kuiva ja
koskeva puhe, jonka edessä Claire seisoi neuvotoinna kuni arvoituksen
edessä. Toisinaan yhdistyi myös tuohon levottomuuteen omituinen
aavistus, hämärä havainto suuresta onnettomuudesta; sillä kaikki
naiset ovat vähäisen ennustajattaria, ja kaikesta puhtaimmillekin
valkenee syvällinen paheen tietämättömyys hämmästyttävän kirkkauden
äkillisistä nä'yistä.
Ajoittain, hiukan pitkänlaisen juttelun, tuommoisen aavistamattoman
kohtauksen johdosta, jolloin äkkiarvaamatta tavatuista kasvoista
näkyy niiden todelliset ajatukset, ajatteli rouva Fromont vakaisesti
tuota omituista pikku Sidoniea; mutta toimellinen, kiire elämä,
verhottuna lempeensä ja huoliinsa, ei antanut hänelle aikaa pysähtyä
noihin vähäpätöisyyksiin.
On, todellakin, naisilla, aika jolloin olemus tekee niin pikaisia
pyöränkäänteitä, että kaikki näköpiirit ja näkökannat muuttuvat,
muodostuvat uudestaan.
Nuorena tyttönä olisi tuo ystävyys, joka poistui hänestä kappale
kappaleelta, ikäänkuin pahan käden raastamana, häntä hyvin
murehdittanut. Mutta hän oli kadottanut isänsä, nuoruutensa suurimman
rakkauden; sitte oli hän mennyt naimiseen. Tuli sitte lapsi
ihanine vaatimuksineen joka hetki. Sitä paitsi oli hänellä luonaan
äitinsä, joka oli vajonnut melkein lapsellisuuteen, jopa oli käynyt
höperöksikin miehensä surullisen kuoleman takia. Niin toimekkaassa
elämässä oli Sidonien oikuilla vähän sijaa; ja tuskinpa Claire
Fromont lienee tullut ihmetelleeksikään hänen aviotaan Rislerin
kanssa. Selvään oli hän liian vanha Sidonielle mutta yhtä kaikki,
koska he rakastivat toisiaan.
Harmistuakseen siitä, että pikku Chèbe oli päässyt tuohon
korkeaan asemaan, tullut melkein hänen, vertaisekseen, semmoisiin
joutavuuksiin oli Clairen varsin ylevä luonne kykenemätöin. Hän
olisi, päinvastoin, halunnut täydestä sydämestään nähdä onnellisena
ja kunnioitettuna tuon nuoren vaimon, joka asui liki häntä, eli niin
sanoakseni hänen elämätään ja oli ollut hänen lapsuutensa kumppani.
Sangen ystävällisesti koetti hän häntä neuvoa, johtaa maailmaan, niin
kuin tehdään lahjakkaan maalaistytön kanssa, jolta puuttuu aivan
vähän tullakseen viehättäväksi.
Kahden kauniin ja nuoren naisen kesken ei neuvoja niin helposti oteta
vastaan. Eräänä suurena päivällispäivänä vei rouva Fromont rouva
Rislerin huoneesensa ja hymyili hänelle suoraan silmiin, sanoakseen
hänelle häntä suututtamatta:
-- Kovin paljo koruja, kultani... Ja sitte, näet, korkeakauluksisten
vaatteiden kanssa ei panna kukkia tukkaan... Sidonie punastui, kiitti
ystävätään, mutta sydämensä pohjaan kirjoitti hän kaihon lisää häntä
vastaan.