I.

Vaimoni vastaanottopäivä.

Kello on kaksitoista. Marais on murkinalla.

_Angelus_-soiton mataliin väräjämisiin Saint-Paulissa,

Saint-Gervaissä ja Saint-Denis du Saint-Sacrementissa sekaantuu --

pihoilta kohoten -- tehdaskellojen kimeä helinä. Kullakin niistä on

oma omituinen muotonsa. Siinä on surullisia ja iloisia, vireitä ja

uneliaita. Siinä on rikkaita, onnellisia kelloja, jotka kilisevät

sadoille hengille; köyhiä, ujoja, jotka ikäänkuin piilottuvat muiden

taa ja tekeytyvät pienen pieniksi, peläten, että heitä vararikko

kuulisi. Ja sitte valheellisia ja röyhkeitä, jotka soittavat

ulkolaisille, kaduille, uskotellakseen, että muka ollaan mokomakin

kauppahuone ja että väkeä paljo löytyy.

Jumalan kiitos ei Fromont'in tehtaan kello niitä ole. Se on vanha

kunnon kello, hiukan rämisevä vaan, tunnettu Maraissa jo viisitoista

vuotta aikaa, eikä se joutilaana ole ollut koskaan muulloin kuin

sunnuntaina ja kinastuspäivinä.

Sen soidessa käydä marssii koko lauma työmiehiä vanhan rakennuksen

portista ja hajoaa likeisiin ruokaloihin. Oppipojat käyvät jalkakadun

laidalle muurarien kanssa istumaan. Saadakseen puolen tuhtia

joutoaikaa, einehtivät he viidessä minuutissa, syöden kaikkea, mitä

kuljetellaan Parisissa kiertolaiskansaa ja köyhiä varten, niinkuin

kastanjia, pähkinöitä, omenia, ja heidän rinnalla taittelevat

muurarit isoja leipäkakkuja, jotka ovat ihan valkoisia jauhosta

ja kalkista. Naisilla on kiire ja he juosta varvastavat pois.

Jokaisella heistä on lapsi katsottava kotona tai lasten majassa,

vanha sukulainen tai talous hoidettavana. Tehdasilman tukehduttamina,

silmäluomet turvoksissa, hiukset tummina samettipaperin hienosta

yskittävästä pölystä, kiiruhtavat he, vasu käsivarrella, pitkin

täpö täysiä katuja, joilla hevosradan vaunut hädin tuskin pääsevät

kulkemaan väen tulvan takia.

Portin lähellä, istuen pyykkikivellä, jota ratsastajat ennen olivat

käyttäneet hevosen selkään noustakseen, katseli Risler hymysuin

lähtöä tehtaalta. Hänestä oli aina hyvää, tuo yhteinen arvossa pito,

jota häntä kohtaan osoittivat kaikki nuo kunnon ihmiset, jotka hän

tunsi siitä saakka, jolloin hän oli pieni ja alhainen niinkuin

hekin. Sanat "hyvää päivää, herra Risler", jota niin monet erilaiset

ja lempeät äänet lausuivat, oikein lämmittivät hänen sydäntään.

Pelotta lähestyivät häntä lapset, pitkä partaiset piirustajat, osaksi

työmiehiä, osaksi taiteilijoita, pistivät hänelle ohimennen kättä,

sinutellen häntä. Kenties oli kaikki tämä vähä liian ystävällistä,

sillä kunnon mies ei ollut vielä käsittänyt uuden asemansa

viehätystä ja arvoa, ja tunnenpas erään, jonka mielestä tuommoinen

yhtäkaikkisuus on nöyryyttävää. Mutta tuo eräs ei voi häntä tällä

hetkellä nähdä, ja isäntä käyttää sitä hyväkseen kelpolailla

syleilläkseen vanhaa kirjanpitäjää Sigismundia, joka astuu kaikesta

viimeisenä, jäykkänä, pienoisena, isoon kaulukseensa kiristettynä ja

paljain päin -- oli minkälainen ilma hyvänsä -- peläten veren syöksyä

päähän.

Risler ja hän ovat maanmiehiä. Heidän ystävällinen kunnioituksensa

toistansa kohtaan on alkuansa niiltä ajoilta, kun he tulivat

tehtaasen, jolloin he yhdessä suurustivat pienessä maitolassa kadun

kulmassa, jonneka Sigismund nyt menee aivan yksin ja valitsee

ruoaksen seinälle ripustetusta taulusta...

Mutta varo! tuossa tulla laskettaa Fromont nuoremman vaunut portista.

Aamusta saakka on hän ollut ajolla; ja molemmat osakkaat, astuessaan

veikeään taloon päin, jossa he asuvat aivan puutarhan perällä,

haastelevat ystävällisesti asioistaan.

-- Minä kävin Prochassonilaisten luona, sanoi Fromont nuorempi.

Siellä minulle näytettiin uusia malleja, totta vie, hyvin sieviä...

Pitää olla varoillaan. Siinä on meillä vaarallisia kilpailijoita.

Rislerpä ei ole huolissaan. Hän tuntee hyvin kykynsä ja kokemuksensa,

ja sitte... mutta tämä suurimmalla luottamisella... on hän

ihmeellisen keksinnön jäljillä, täysikuntoisen painimen, jonkin...

annapahan olla, sitte nähdään. Jutellessaan tulevat he puutarhaan,

joka on hoidettu, kuin skveeri, pallomaisine akaasioineen, jotka

ovat yhtä vanhat, kuin kartano, ja komeine seineliäineen, jotka

peittelevät mustia, korkeita seiniä.

Fromont nuoremman rinnalla on Risler kauppapalvelijan näköinen, joka

tekee tiliä isännälleen. Joka askeleella pysähtyy hän puhuakseen,

sillä hänen liikkeensä ovat raskaat, ajatuksensa hitaiset, ja

työläästi tulevat häneltä sanansa esiin. Oi, jospa hän näkisi tuolla

ylähällä, toisen kerroksen ikkunan takana pienet ruusukasvot, jotka

vaarin ottavat kaikki tarkasti...

Rouva Risler odottaa miestään aamiaiselle ja tuskastuu kunnon miehen

hitaisuudesta. Kädellään viittaa hän hänelle: "Hyvä on jo!" Mutta

Risler ei sitä huomaa. Hän on puuhassa pikku Fromont'in, Georges'in

ja Clairen tytön kanssa, joka, loistaen karikoissaan imettäjänsä

käsivarrella, on ulkona auringon paisteessa. Kuinka hän on siro. --

Se on ihan teidän kuvanne, rouva Chorche.

-- Niinkö pidätte, hyvä Risler? kaikki kumminkin sanovat hänen

tulevan isäänsä.

-- Kyllä, vähän... Mutta sentään...

Ja siitä sitte kaikki, isä ja äiti, Risler ja imettäjä hakemaan

toimessaan yhtäläisyyttä tuosta pienestä ihmisen alusta, joka

katselee heitä epämääräisin silmin, huikaistuna aivan elämästä ja

päivästä. Puoleksi avatusta ikkunasta kumartuu Sidonie katsomaan,

mitä he tekevät ja miks'eikä miehensä tule.

Sillä hetkellä pitelee Risler pikkuruista sylissään, tuota somaa

myttyä valkoisia kankaita ja heleitä nauhoja, ja koettelee sitä

naurattaa ja jokelluttaa, hyväillen isoisän tavoin. Kuinka hän on

vanhan näköinen, mies parka! Iso ruumiinsa, jota hän pienentää lapsen

edessä, karkea äänensä, joka käy kumeaksi vienontaessa, ovat sekä

rumia että naurettavia.

Ylähällä polkaisee hänen vaimonsa jalkaa ja mutisee hampaiden lomitse:

-- Hölmö!...

Vihdoin, odottamaan väsyneenä, lähettää hän ilmoittamaan herralle,

että aamiainen on pöydällä; mutta huvi on parhaimmallaan, niin ett'ei

herra tiedä, miten keskeyttää tuota ilon ja kikatuksen puuskaa. Hän

saapi sentään lapsen annetuksi imettäjälle ja pujahtaa portaille

nauraen sydämen täydeltä. Hän nauraa vielä tullessaan ruokasaliin;

mutta vaimonsa katse keskeyttää hänen tuossa paikassa.

Sidonie istuu pöydässä, täysi ruo'an lämmitin edessään. Hän on,

näköään, vaseti huonolla tuulella tuossa uhrin asennossaan:

-- Vihdoin viimein... Sepä onni.

Risler käy istumaan, hiukan häpeissään.

-- Älä suutu kultaseni. Lapsihan on niin...

-- Olenhan teitä pyytänyt, ett'ette minua sinuttelisi. Se ei käy

laatuun meidän kesken.

-- Mutta yksin kun ollaan?

-- Sepähän, ett'ette opi mukautumaan uuteen asemaamme... Ja kuinkas

sitte käy? Ei kukaan täällä minua kunnioita. Akilles ukko minua

tuskin tervehtii kulkiessani hänen koppelinsa sivutse. Tosinhan en

minä ole mikään Fromont, eikä minulla ole vaunuja...

-- Olehan kultaseni, sinä... tuota... te kyllä tiedätte, että sinä...

että te voitte käyttää rouva Chorchen vaunuja.

-- Kuinka monta kertaa pitää minun teille sanoman, ett'en minä tahdo

niitäkään sitoumusta tuon naisen kanssa.

-- Mutta Sidonie...

-- Kyllä, me tiedetään, sehän on päätetty... rouva Fromont on Jumala

itse. Häntä ei muka saa koskeakaan. Ja minun, minun täytyy taipua

olemaan mitätöin talossa, antaa nöyristää itseäni, tallata itseäni

jaloissa...

-- Olehan, olehan, kultaseni...

Risler parka koettaa välittää ja puhua rakkaan rouva Chorchensa

hyväksi. Mutta hän on taitamatoin. Se on pahin lepytys; ja silloinpa

vasta Sidonie puhkeaa sanoihin:

-- Minä teille sen sanon, että hän hiljaisine katsantoineen on

pöyhkeä ja häijy nainen... Ensiksi hän minua inhoo, sen minä

tiedän... Niin kauan kuin minä olin pikku Sidonie parka, jolle

viskattiin särkyneet lelut ja vanhat vaatteet, oli kaikki hyvin;

mutta nyt, kun minä olen rouva, minäkin, niin se se häntä kiusaa

ja vihaksi pistää... Hän muka etevämpänä on antavinaan minulle

neuvoja; arvostelee tekojani... Väärin, näet, olen tehnyt pitäessäni

kamarineitsyttä... Tietty se. Enkös minä muka ollut tottunut

palvelemaan itseäni?... Joka paikassa etsii hän syytä loukatakseen

minua. Käydessäni hänen luona keskiviikkoina, niin kuulisittepa,

millä äänellä hän minulta kyselee tuosta hyvästä rouva Chèbestä...

Hyvä on! niin. Minä olen Chèbe, hän Fromont. Vertoja ne vetävät

toisilleen, luulen ma. Minun isoisäni oli rohtoilija. Entä mikäs

hänen on? Rikastunut talonpoika, koronkiskuri... Äläs huoli, minä

sen hänelle näytän jonakin päivänä, jos hän rupee liika paljon

ylvästelemään, ja sanonpa myöskin, että tyttöherjansa, vaikk'eivät

sitä aavistakaan, on aivan vanhan ukko Gardinois'in näköinen, ja

Jumala sen tietää, ett'ei hän kaunis ole.

-- Oi! sanoi Risler, joka ei saanut sanaakaan vastaukseksi.

-- Niin! toden totta neuvon teitä ihmettelemään heidän lastansa! Aina

se on sairas, ja itkeä tillittää yöt pitkään, kuin kissan pentu,

ett'en saa maatakaan... Päivällä sitte äidin piano ja loilotukset...

ral la la la laa... Jospahan se sitte olisi hauskaa soitantoa.

Risler on hyvän osan valinnut. Hän ei sano enää sanaakaan; tuokion

kuluttua vasta, nähtyään hänen alkavan tyyntyä, päätti hän

rauhoituksen sievistelemisillä.

-- Ollaanpa sitä nyt korea tänään! Mennään kai vieraisin kohta?...

Välttääkseen sinuttelemisen hankaluuksia, käyttää hän epämääräisiä ja

persoonattomia muotoja.

-- En, en mene vieraisin, vastaa Sidonie jonkin laisella

ylpeydellä. Päin vastoin otan vastaan vieraita, Tänään on minun

vastaanottopäiväni.

Ja vasten miehensä, kummastuneita, nolostuneita kasvoja, lisää hän.

-- Niinpä juuri! tänään on minun vastaanottopäiväni... Rouva

Fromont'illa on päivänsä; minulla voi kai myöskin olla päiväni,

luulen ma.

-- Epäilemättä, epäilemättä, sanoo kelpo Risler, katsellen

ympärilleen hiukan levotoinna... Siksipä olikin niin paljo kukkia

joka paikassa, portailla ja salissa.

-- Niin, neitsyt kävi aamulla puutarhassa... Vai oliko se väärin

tehty? niin, te ette sitä sano, mutta olen varma teidän ajattelevan,

että siinä olen tehnyt väärin... Luulinpa, että kukat ovat yhtä paljo

meidän, kuin heidänkin.

-- Tietysti... vaan kuitenkin sinun... teidän olisi ehkä pitänyt...

-- Pyytää?... Kas niin... nöyryyttää vielä itseäni muutaman

päivänkakkara raukan ja parin kolmen heinäkorren vuoksi! Enpä niitä

sentään salaa ottanutkaan, noita kukkia; jo kun hän kohta tulee...

-- Tulee vai hän? Kas, sehän on kauniisti... Sidonie hypähtää

harmissaan:

-- Kuinka? Se on kauniisti?... Sekö muka vielä puuttuisi, ett'ei

hän tulisi. Minä, kun joka keskiviikko istun ikävissäni hänen luona

turhanpäisen virnakka-parven seurassa.

Hän ei mainitse, sitä, että nuo rouva Fromont'in keskiviikot ovat

häntä paljo hyödyttäneet, ovat hänelle ikäänkuin kerran viikossa

ilmestyvänä kuosilehtenä, pienenä ilmoitus-kokoelmana, jossa löytyy

osotettuna tapa, miten tulla sisään, mennä ulos, tervehtiä, asetella

kukat telineilleen ja sikarit astiaansa, lukuun ottamattakaan

piirroksia ja koko jonoa, joka seuraa hyvien ompelijattarien asunnon

osoitteita ja nimiä. Sidonie ei sano myöskään pyytäneensä kaikkia

Clairen ystäviä, joista hän noin halveksivasti puhuu, tulemaan

luokseen hänen vastaanottopäivänään, ja heidän itsen sen valinneenkin.

Tulevatko he? Saattaisiko rouva Fromont nuorempi rouva Risler

vanhemmalle häpeän jäämällä pois ensimmäisenä perjantaina? Tämä

huolettaa häntä kuumeen tapaisesti...

-- Mutta joutukaahan toki, sanoi Sidonie vähä väliä... Herranen aika,

kuinka te syötte hitaasti!

Seikka on se, että yksi kelpo Rislerin tavoista on syödä hitaasti,

sytytellä pöydässä piippuaan ja särppiä kahviaan vähin erin. Tänään

on hänen heitettävä rakkaat tapansa, piippu jätettävä koteloonsa

savun takia, ja heti viimeisen palan jälkeen mentävä pukeutumaan

hyvin sukkelaan, sillä vaimonsa vaatii, hänen, jälkeen puolisen,

tulemaan vieraita tervehtimään.

Sepä tapaus tehtaalla, kun Risler vanhempi arkipäivänä nähdään olevan

puettu mustaan takkiin ja juhlakaulahuiviin.

-- Häihinkös sinua viedään? huutaa hänelle rahastonhoitaja Sigismund

ristikkonsa takaa.

Ja Risler, vastaa ylpeän puolisesti:

-- Tänään on vaimoni vastaanottopäivä!

Pian tietää koko talo Sidonien vastaanottopäivän; ja Akilles

ukkokaan, puutarhan hoitaja, ei ole vallan hyvillään siitä, että

oksia on taitettu kasveista sisään käytävän luona.

Piirustuslautansa ääressä, korkeiden ikkunain valossa, istuu Risler

heitettyään yltään kauniin takkinsa, joka häntä vaivaa, ja vedettyään

ylös uuden uutukaiset kalvoisensa, mutta ajatus, että vaimonsa

odottaa vieraita, huolettaa, vaivaa häntä ja aika ajoin pukee hän

asunsa mennäkseen kotia.

-- Onko kukaan tullut? kysyy hän arasti.

-- Ei, ei kukaan.

Kauniisen punaisen saliin -- heillä on, näet, salissa kaikki punaista

damastia, kuvastin-pöytä on ikkunain välissä ja sievä pöytä keskellä

heleäkukkaista lattiapeittoa -- on Sidonie asettunut, kuni vieraita

vartova rouva, tuolipiirin keskelle. Siellä täällä on kirjoja,

aikakauslehtiä, suikean muotoinen punottu työkopsa silkkisine

tupsunauhoineen, orvokkivihko kidelasissa ja viheriöitseviä kasveja

telineillään. Kaikki on lajiteltu säntilleen, niinkuin Fromonti

Fromont'ilaisilla, alakerroksessa; mutta aisti vaan, tuo näkymätöin

juova, joka erottaa ylhäisen alhaisesta, ei ole vielä saavutettu.

Oli ikäänkuin keskulainen ote kauniista laatumaalauksesta. Rouvalla

itsellään on liian uudet vaatteet, hän näyttää pikemmin olevan

kylässä, kuin kotonaan. Rislerin silmissä on kaikki mainiota,

moitteetointa; hän on juuri sitä sanomaisillaan saliin astuessaan,

vaan vaimonsa vihastuneen katseen edessä seisattuu mies raukka

pelästyneenä.

-- Näette, kello on neljä, sanoi Sidonie hänelle, osoittaen kelloa

vihan liikkeellä... Ei tule ketään... Mutta Clairelle olen etenkin

vihoissani, kun ei hän tule... Hän on kotona... minä olen varma

siitä... kuulen sen.

Päivällisestä saakka oli Sidonie todellakin vaaninut pienintäkin

melua alakerrassa, lapsen itkua ja oven sulkemista Risler tahtoisi

mennä alas, välttääkseen alkavaa aamiaispuhetta, mutta hänen vaimonsa

ei päästä niinikään. Hän ainakin pitäköön seuraa, koska kaikki hänen

hylkäävät; ja Risler jääpi saamattomana, naulattuna paikalleen,

kuni ihmiset ikään, jotka eivät uskalla hievahtaa ukkosen aikana

peläten sen iskua. Sidonie on levotoin, menee ja tulee, muuttelee

tuolia, panee paikoilleen, katsahtaa sivumennen kuvastimeen, soittaa

neitsyttä ja lähettää hänen kysymään Akilles ukolta, eikö ole käynyt

ketään. Hän on häijy tuo Akilles ukko. Kenties vastaa hän, kun joku

tulee, että rouva on mennyt ulos.

Mutt'ei! Oven vartija ei ole vielä nähnyt ketään.

Äänettömyys ja kummastus. Sidonie seisoo vasemman puolisen ikkunan

luona; Risler oikeanpuolisen. Sieltä näkyy pieni puutarha, jossa

alkaa hämärtää, ja musta savu, jota korkea torvi lykkää matalalle

taivaalle. Sigismundin ikkuna valaistuu ensiksi maakerroksessa;

rahastonhoitaja valmistaa itse lamppunsa varovaisen huolellisesti ja

hänen iso varjonsa kulkee liekin edessä, taittuen kahtia ristikkoon.

Sidonien viha haihtuu hetkeksi noista tutuista asioista.

Yht'äkkiä ajavat pienet vaunut puutarhaan ja pysähtyvät oven eteen.

Kas vihdoinpa tuli joku. Tuossa kauniissa silkin, kukkien, helmin

etuleiden, nauhasolkien ja turkiksen pyörteessä, joka kiiti nopeasti

portaita ylös tunsi Sidonie erään hienon naisen Fromont'ilaisten

hyvistä tuttavista, rikkaan pronssikauppiaan vaimon. Sepä kunnia

saada moisia vieraita! Pian, pian, perhe käy asemaan, herra takan

luo, rouva tuoliin, selailemaan välinpitämättömästi jotakin

aikakauskirjaa. Hukkaan mennyt asento. Kaunis vieras ei tullutkaan

Sidonien luo; hän jäi alakerrokseen...

Oi, jospa rouva Georges olisi kuullut, mitä hänen naapurinsa puhui

hänestä ja hänen ystävistään.

Samassa aukeni ovi, ilmoitettiin:

-- Neiti Planus.

Tämä oli rahastonhoitajan sisar, vanha piika raukka, nöyrä ja

hiljainen, joka piti velvollisuutenaan käynnin veljensä isännän

vaimon luona. Hän oli ihan hämillään tuosta kiihkeästä vastaanotosta.

Häntä hyväillään jos joltakin haaralta. "Sehän nyt oli teiltä

ystävällistä... Tulkaa tok' lähemmäksi valkeata!" Siinä kuullaan ja

tarkastellaan joka ainoata sanaa. Kelpo Risler hymyilee lämpimästi

ikäänkuin kiitokseksi. Sidonie itse ilmaisee kaiken armautensa,

onnellisena näyttäytyäkseen kunniassaan vertaiselleen entisiltä

ajoilta ja ajatellessaan, että toinen alahalla kuulee varmaan, että

hänelle on tullut vieraita. Sitte jyristään, mitä mahdollisesti

enemmän, vetämällä tuoleja, työntämällä pöytää; ja kun vanha neiti

lähtee pois, loistavana, ihastuneena, ja hämillään, seurataan häntä

portaille kauhealla kahinalla, ja huudetaan hyvin kovaa, kumartuessa

käsipuiden yli, että ollaan kotona joka perjantai... Kuulettehan,

joka perjantai...

Nyt on yö. Salin molemmat suuret lamput ovat sytytetyt. Viereisessä

suojassa kuuluu neitsyt kattavaa pöytää. Se on päätetty: Rouva

Fromont nuorempi ei tule.

Sidonie on kalpea vimmasta:

-- Näette sen äkäpussia, kun ei voi nousta kahdeksaatoista

astintakaan... Rouvan mielestä olemme varmaan liian halpaa väkeä...

Mutta kyllä minä sen kostan...

Ja sen mukaan kuin hän purkaa vihaansa kunnottomiin sanoihin, käy

hänen äänensä rivoksi, saa alhaisen roistoväen lausunnon, joka

ilmaisee entisen oppilaan Le Miren makasinista.

Pahaksi onneksi sanoo Risler:

-- Kuka sen tietää? Ehkä lapsi oli sairas.

Raivossa kääntyi Sidonie häneen, ikäänkuin tahtoisi hän syödä hänen.

Jätättekö minun rauhaan tuosta lapsesta? Ensinkin, se on teidän

vikanne, mitä minulle tapahtuu... Te ette saa minua kunnioitetuksi.

Ja kun huoneen ovi tuimasti kiinni paiskattuna, tärisyttää lampun

kupuja ja kaikkia korukaluja hyllyllä, seisoo Risler yksin,

liikkumatoinna keskellä salia ja katselee hämmästyneenä ihko

valkeita kalvoisiaan, leveitä kiilloitettuja jalkojaan, ja jupisee

koneentapaisesti:

-- Vaimoni vastaanottopäivä!