Kirjeensä kirjoitettuaan, pani Claire Fromont suuren olkihatun
päähänsä, sillä elokuun ensimmäiset päivät, olivat helteiset
ja ihanat, ja meni laskemaan sen pieneen laatikkoon, josta
kirjeenkantaja joka aamu ohimennessään otti hovin postin.
Se oli puiston päässä, tien käänteessä. Hän seisattui hetkeksi
katselemaan puita tien varrella ja ympäröiviä niittyjä, jotka
uinailivat päivän paistehessa. Tuolla elonleikkaajat korjasivat
viimeisiä lyhteitä, vähän kauempana taas kynnettiin. Mutta koko tuon
hiljaisen työnteon alakuloisuus oli kaukana nuoresta tytöstä, joka
loisti ilosta nähdäkseen ystävätään.
Ei yhtäkään tuulenhengähdystä kohonnut korkeilta kukkuloilta
taivaanrannalla, ei yhtäkään ääntä puiden latvoista tullut
varoittamaan häntä, edes aavistusta antamalla ja estämään häntä
lähettämästä tuota kovaonnista kirjettä. Ja oitis kotia palattuaan
kävi hän puuhaamaan Sidonielle sievää huonetta omansa viereen.
Kirje meni uskollisesti perille. Kuusaman ympäröimästä pienestä,
ruohonpäisestä portista tuli se Parisiin ja saapui samana iltana,
Savignyn postimerkkineen ja ihan tuoksuvana maa-ilmaa, viidenteen
kerrokseen Braque-kadun varrelle.
Sepä oli tapahtuma! Kirje luettiin kolmeen kertaan; ja viikonajan,
lähtöön saakka oli se takan reunuksella rouva Chèben tähteiden,
lasikuvulla varustetun kellon ja keisarikunnan aikuisien maljojen
joukossa. Sidoniesta oli se, kuni ihmeellinen romaani, täynnä
lumousta ja lupauksia, jota hän luki aukaisematta, katselemalla
vaan sen valkoista koteloa, jossa kohosi Claire Fromont'in koreiltu
nimikirjoitus.
Kyllä nyt puuhattiin, kuin häiksi konsanaan. Pääasia oli tietää,
minkälaisissa vaatteissa mennä hoviin. Huolta oli pidettävä siitä,
oli leikattava, sovitettava ja koetettava hameita ja hiuslaitoksia...
Frans raukka! Kuinka nuo valmistukset saivat hänen pahoille mielin!
Lähtö Savignyyn, jota hän turhaan oli koettanut vastustella, oli
vielä viivyttelevä heidän naimistaan, jota -- hänen tietämättä,
miksi? -- Sidonie oli siirtänyt joka päivä vähän. Frans ei, näet,
voisi mennä hänen luo; ja kun Sidonie kerran oli siellä, keskellä
kestejä ja huvia, niin ties' sen, miten kauvaksi hän sinne jäisi?...
Delobellen naisille kävi tuo toivotoin rakastaja aina luottamuksiaan
tekemässä, vaan huomaamatta kertaakaan, kuinka vireästi Désirée nousi
ylös, hänen sisään tullessaan, tarjotakseen hänelle sijaa vieressään
työpöydän ääressä ja kuinka hän sitte istuutui ihan punaisena,
hehkuvin silmin.
Muutamiin päiviin ei oltu enää tehty _lintuja ja kärpäsiä kuosiksi_.
Äiti tyttärilleen päärmäsivät ruusun punaisia sepaluksia Sidonien
hametta varten, eikä pikku ontuva ollut koskaan ommellut niin
kernaasti.
Hän ei ollut suotta Delobellen tytär, tuo pikku Désirée.
Isältään oli hän perinyt taipumuksen haaveilla ja toivoa loppuun
asti, oli mikä oli.
Franssin kertoessa hänelle rakkauden huoliaan, ajatteli Désirée, että
kun Sidonie on kerran lähtenyt pois, hän tulisi niinikään joka päivä,
vaikka kohta puhumaankin poissa olevasta; että hän olisi siinä hänen
vieressään, valvoisi yhdessä "isää" odottaessa, ja että hän kenties
jonakuna iltana, katsellessa häntä, huomaisi mikä ero on naisen
välillä, joka rakastaa ja sen, joka antaa rakastaa itseään.
Ajatus, että joka pisto, jonka hän hameesen teki, riennätti tuota
kärsimättömästä odotettua lähtöä, antoi silloin hänen neulalleen
tavattoman nopeuden ja kauhulla näki rakastaja raukka sepaluksia ja
reunustuksia läjittyvän silmin nähden hänen ympäri, kuohuen kuni
pienet aallot ikään.
Ruusun värisen hameen valmistuttua, lähti neiti Chèbe Savignyyn.
Herra Gardinois'in hovi oli rakennettu Orge-laaksoon, pienen joen
varrelle, jota niin oikullisesti sievistivät sen myllyt, saaret,
sulut ja laajat puistonurmikot, jotka siintoon hälvenivät sen ahteita
pitkin.
Kartano, vanha Lutvikki XV aikuinen rakennus mataloine
huone-kertoineen, mutta hyvin korkeine kattoineen, oli kovin
alakuloisen näköinen, omituista ylimyksellisen muinaisuuden muotoa:
-- leveät portaat, ruosteiset rautabalkongit, vanhat, sateen
hivuttamat vaasit, joista tuoreet kukat heleästi esiin pistivät
punertavaa kiveä vastaan. Silmän siintämättömiin ulottui rappeutunut,
kaatumaisillaan oleva muuri, joka laskeutui vienoa rinnettä alas
virralle. Mahtavasti kohosi niiden yli hovi vuolukivikattoineen,
moisio punaisine kattotiilineen, ja ihana puisto lehmuksineen,
saarnineen, poppelineen ja kastanjineen, jotka liittyivät tuuheaksi,
mustaksi juovaksi, kupukaariksi lehtikujien yli toisinaan aueten.
Mutta viehätys vanhalla tilalla oli vesi, vesi joka elähytti sen
hiljaisuutta, teki sen näyt juhlallisimmiksi. Savignyssa löytyi,
jokea lukematta, lähteitä, vesisuihkuja ja lampeja, joissa mailleen
menevä päivä kuvasti täydessä kunniassaan; ja tuo sopi hyvin
vanhanaikuiselle, sammaltaneelle ja vihertyneelle kartanolle, joka
oli kuni veden kuluttama kivi puron rannalla.
Pahaksi onneksi oli laita Savignyssa, kuin useimmissa ihmeteltävissä,
parisilaisissa kesäpalatseissa, jotka ovat joutuneet kauppa- ja
asioimis-nousukasten saaliiksi, ett'ei hovin herrat sointuneet yhteen
hovin kanssa.
Siitä saakka, kuin vanha Gardinois oli hovinsa ostanut, koki hän
vaan hävittää kaikki, mitä sattuma hänelle niin kauniina hankkinut
oli, kaadatti puita "näkyä varten", varusti puistonsa kummallisilla
aitauksilla rosvoja vastaan, ja pyhitti yksinäisyytensä komeaksi
kasvitarhaksi, joka, tuottaen äärettömän paljo hedelmiä ja
vihanneksia, oli hänestä enemmän hänen oma maansa, talonpojan maa.
Mitä tulee suuriin saleihin, joiden seinämaalaukset syksyn sumusta
vaalentuivat, vesistöihin, ulpukkojen anastamiin, ja rotkoihin ja
siltoihin näkinkenkineen, niin piti hän niistä ainoastaan siitä
syystä, että vieraat niitä ihailivat ja että kaikki tuo käsitti sen,
joka hyvin paljo mairitteli vanhan härkäkauppiaan turhamielisyyttä:
-- hovin!
Ollen jo iäkäs ja voimatta enää metsästää taikka, kalastaa, vietti
hän aikansa valvomalla äärettömän suuren tilansa vähäpätöisiä
yksityisyyksiä. Jyvät, jotka annettiin kanoille, hinta myydystä
viimeisestä viljan korjuusta, olkikupojen luku oivalla, pyöreällä
parvella, kaikki tuo antoi hänelle torumisen aihetta koko päiväksi;
ja kaukaa katsellessa kaunista Savignya vierulla sijaitsevine
kartanoineen, sen alatse juoksevan joen kuvastinta, kietolasten
siimestämiä korkeita penkereitä ja kivikerroksia, jotka puistoa
majesteetillisesti viettävällä tantereella kannattivat, ei olisi
suinkaan koskaan voinut arvata haltian kitsautta ja mielen niukkuutta.
Joutilaana rikkaudessaan eleli herra Gardinois, koska hän Parisissa
ikävöi, siellä koko vuoden, ja kauniina vuoden aikana pitivät
Fromont'ilaiset hänelle seuraa.
Rouva Fromont oli leppeä, vaan ei kovin mielevä nainen, jota hänen
isänsä tyly itsevaltiaisuus varhain oli taivuttanut kärsivään ja
alituiseen tottelevaisuuteen. Samassa asemassa oli hän mieheensä,
jonka hyvyys ja kestävä lempeys ei ollut voinut saada voittoa tuosta
nöyryytetystä, hiljaisesta, kaikesta välinpitämättömästä ja ikäänkuin
vastuuttomasta luonnosta. Elettyään aina asioista syrjässä, oli
hän rikastunut huomaamattaan ja ilman vähintäkään halua käyttää
sitä hyväkseen. Kaunis asuntonsa Parisissa ja isänsä uhkea hovi
vaivasivat häntä. Hän teki paikkansa siinä niin pieneksi, kuin
mahdollista, käyttäen elämänsä yhteen kiihkoon, -- järjestykseen,
näet, -- järjestykseen ihmeelliseen ja eriskummalliseen, johon kuului
harjaaminen, pyyhkiminen, tomuttaminen, ja kuvastimien, kulloitusten
ja oven-päällysten kiilloittaminen, omin käsin ja levähtämättä.
Kun ei hänellä ollut enää muuta siivoamista, kävi tuo kumma nainen
sormuksiinsa, kellonvitjoihinsa ja solidinsa käsiksi, puhdisti
hohtokivensä ja helmensä, ja yhä kirkastamalla omaa ja miehensä nimeä
kihlasormuksessansa, oli hän siitä kaikki kirjaimet kuluttanut.
Huolensa seurasi häntä Savignyynkin. Käytävistä noukki hän risut,
kaaputti sammaleen penkeistä päivänvarjostimellaan, olisipa
tahtonut tomuttaa lehdetkin ja nuohia vanhat puutkin. Vallan usein,
rautatiellä, kadehti hän pitkin radan vartta rivitettyjä pieniä
huviloita, loistavine vaskineen, englantilaisine kiiltopalloineen
ja pitkulaisine pikku puutarhoineen, jotka ovat aivan piirongin
laatikkoin näköiset. Se se oli hänestä maatalon perikuva.
Herra Fromont, joka kävi siellä ainoastaan pikimältään ja asiat aina
mielessään, ei myöskään nauttinut ollenkaan Savignysta. Claire yksin
oli todellakin kuin kotona tuossa kauniissa puistossa. Hän siellä
tunsi pienimmätkin pehkot. Pakotettuna itse itselleen riittämään,
niinkuin kaikki yksinäiset lapset, oli hän hankkinut itselleen
rattoa kaikenmoisissa kävelyissä ja kukoistuksen valvomisissa,
hänellä oli lehtikujansa, puunsa ja mielipaikkansa, jossa hän kävi
lukemassa. Ruokakello tapasi hänen aina tilan perältä. Pöytään
tuli hän hengästyneenä, tyytyväisenä, ulkoilman virkistämänä.
Pyökkipuiden varjo oli, hiipimällä hänen nuoren otsansa yli, jättänyt
sille jonkinmoisen surumielisen sulon ja vesistöjen vehreä syvyys,
päilyvien säteiden läpitunkema, kuvastavana löytyi hänen suurissa
silmissään.
Tuo kaunis maapaikka oli todellakin suojellut häntä keskuutensa
alhaisuudesta ja halpamaisuudesta. Tuntikausia saattoi herra
Gardinois valittaa hänelle hankkijien ja palvelusväen turmelusta,
laskea lukua siitä, mitä häneltä varastettiin joka kuukausi, joka
viikko, joka päivä, joka minuuttikin; rouva Fromont saattoi tehdä
kanteitaan hiiriä, koita, pölyä ja kosteutta vastaan, jotka kaikki
olivat raivossa hävittämään hänen kalujaan ja yhdessä liitossa hänen
kaappiaan vastaan, vaan ei tavuutakaan tuosta hurjasta puhelusta
ollut jäänyt Clairen mieleen. Käynti nurmikon ympäri, luku veden
rannalla toi heti tyyntä tuohon ylevään ja sangen vilkkaasen sieluun.
Isoisänsä piti hänen outona olentona, aivan kuulumattomana
perheesensä. Lapsena jo vaivasi hän ukkoa suurien, kirkkaiden
silmäinsä tautta, suoralla mielteellään kaikesta ja myöskin
sentähden, ett'ei hän hänessä nähnyt omaa tytärtään, nöyrää ja
kuuliaista lasta.
-- Siitä tulee ynseä ja omituinen, kuin isänsä on, sanoi hän
ollessaan huonolla tuulella.
Paljoa enemmän miellytti häntä pikku Chèbe, joka toisinaan kävi
kirmailemassa Savignyn käytävillä. Siinä hän ainakin huomasi
rahvasluonteen, kuin omansa oli, sekä rahtusen kunnianhimoa
ja kateutta, joka jo siihen aikaan ilmitoi tuommoista pientä
myhäilemistä suupielessä. Sen ohessa ihmetteli ja ihaeli tyttö
kovin hänen rikkauttaan, joka seikka liehakoi nousukkaan ylpeyttä;
ja toisinaan kun ukko häntä ahdisteli, käytti hän hullunkurisia
Parisilapsen sanoja ja jotenkin alhaisia lausumia, joille hänen soma,
kelmeähkö, pikku naamansa jokapäiväisyyksineen lisäsi omituisuutta.
Eikä vanhus myöskään ollut häntä koskaan unhoittanut.
Tällä kertaa etenkin, kun Sidonie pitkän poissaolon jälkeen tuli
Savignyyn, uhkuvine hiuksineen, sorea-vartaloisena, kasvot hilpeinä
ja vilkkaina, kokonaan sirottuna puotineideiltä hiukan lainatuilla
koristeilla, oli hänellä siellä paljon menestystä. Ukko Gardinois,
joka oli varsin ihmeissään nähdessään suuren, nuoren tytön
odottamansa lapsen sijasta, piti hänen paljoa sievempänä ja olletikin
paljoa paremmin puettuna, kuin Clairen.
Totta on, ett'ei neiti Chèbellä, tullessaan rautatieltä ja istuessaan
hovin suurissa vaunuissa, ollut liian huonoa ryhtiä, mutta häneltä
puuttui sitä, joka oli hänen ystävänsä kauneus ja viehätys,
tottumusta, käytöstä, teeskenneltyjen asentojen ylenkatsomista
ja varsinkin mielen vakuutta. Sulonsa muistutti hiukan hänen
vaatteitaan, huokeita kankaita, päivän aistin mukaan leikatutta,
tilkkuja, olkoon menneeksi, mutta tilkkuja, joille kuosi, tuo
mieletöin ja hurmaava tenhetär, oli antanut vivahduksensa, koristeen
ja meistin. Parisilla on tuollaisia pukineita varten pieniä,
vasituisia näpsiä, joita on sangen helppo sirota ja vaatehtia, siitä
syystä juuri, ett'ei heillä ole mitään tyyppiä, ja neiti Chèbe oli
noita näpsänaamoja.
Sepä ihastusta, kun vaunut kääntyivät pitkään kujaan, vehreän
nurmikon ja satavuotisten jalavain päärmäämään, jonka päässä Savigny
häntä vartoeli, portti selko selällään. Siitä päivästä lähtien eli
hän tuota lumottua elämää, jota hän kauan uneksinut oli. Loistoisuus
näyttäytyi hänelle kaikissa muodoissaan, alkaen salien muhkeudesta,
huoneiden suunnattomasta korkeudesta, ansarien ja tallien
rikkaudesta, aina pienimpiin erityiskohtiin saakka, joihin se näkyy
tiivistyvän, kuni oivallisimmat hajuvedet, joita pisara vaan riittää
tuoksuttamaan koko huoneen: -- niinkuin pöytäliinoille aseteltuihin
kukka-astioihin, palvelijain kylmään tapaan, rouva Fromont'in
surkeaan ja ikävään "valjastakaa"-sanaan asti...
Ja kuinka hyvä hänen oli olla keskellä tuota rikkaiden hienonnusta!
Sepä oli juuri hänen mielen mukaista elämää! Ja hänestä näytti, kuin
ei hänellä olisi koskaan muuta ollutkaan.
Yht'äkkiä, keskellä hänen hurmaustaan, tuli Franssilta kirje, joka
johti hänen takaisin hänen elämänsä todellisuuteen, hänen kurjaan
tilaansa virkamiehen tulevana vaimona; se vei hänen väkisin pieneen
niukkavaraiseen huoneesen, missä hän kerran oli asuva ylähällä
jossakin mustassa talossa, jonka raskasta, kurjuudesta paksua ilmaa
hän jo oli hengittävinään.
Rikkoako naimisliitto?
Sen hän kyllä voi, kosk'ei hän ollut muuta panttia antanut, kuin
sanansa. Mutta kun tämä oli mennyt, kuka ties, tulisi hän katumaan?
Tuossa pienessä kunnianhimon raivoamassa päässä törmäsivät vastattain
kummallisimmat aatteet. Toisinaan, kun isoisä Gardinois, joka hänen
kunniakseen oli heittänyt metsästysnuttunsa ja villamekkonsa,
suottaili hänen kanssaan ja piloillaan vastusteli häntä saadakseen
jonkun suolaisen tokauksen vastaukseksi, katseli hän ukkoa
vastaamatta, terävästi ja kylmästi vasten silmiä. Voi, jos _hän_
olisi ollut kymmentä vuotta nuorempi... Mutta tuo ajatus päästä rouva
Gardinois'iksi ei ollut pitkällinen. Uusi henkilö, uusi toivo astui,
hänen elämäänsä.
Sidonien tulosta saakka, oli Georges Fromont, jota ei oltu nähty
Savignyssä muulloin, kuin pyhinä, ottanut tavakseen tulla sinne
päivälliseksi melkein joka päivä.
Hän oli solakka, kalpea ja näöltään komea poika. Ollen täysi
orpo, setänsä herra Fromont'in kasvattama, oli hän katsottu hänen
seuraajakseen kaupassa ja todenmukaisesti myöskin tulemaan Clairen
mieheksi. Tuo valmis tulevaisuus oli tehnyt hänen jokseenkin
kylmäkiskoiseksi. Ensiksi ikävystytti häntä kauppa. Mitä hänen
serkkuunsa tulee, oli heidän välillä olemassa hyväsävyinen
ystävällisyys, yhteisen kasvatuksen herättämä, ja tottumuksesta
syntynyt luottamus toisiinsa, eikä mitään muuta, ei ainakaan hänen
puoleltaan.
Sidonien kanssa taas tunsi hän oitis olevansa vaivattu, arka, ja
samalla haluavansa tehdä vaikutusta, täydellisesti muuttuneensa.
Hänestä, Sidoniessa oli juuri tuota väärennettyä, hiukan tyttömäistä
suloa, joka oli miellyttävä tuota hulivilin luontoa, eikä kauan
kestänytkään, ennenkuin Sidonie huomasi, minkä vaikutuksen hän oli
häneen tehnyt.
Molempien nuorten tyttöjen kävellessä puistossa oli Sidonie aina se,
joka ajatteli junan tuloa Parisista. Yhdessä he tulivat portille
matkustajia tähystelemään, ja ensimmäisen katseen loi Georges aina
neiti Chèbeen, joka oli hiukan ystävänsä takana, mutta sellaisessa
asemassa ja sen näköisenä, että silmät aina pysähtyivät häneen.
Tuota vehettä kesti heidän välillä jonkun ajan. Rakkaudesta siinä ei
puhuttu, mutta joka sana, joka hymy, jota vaihdettiin, oli täynnä
tunnustuksia ja salassa pitoa.
Eräänä pilvisenä ja raskaana kesäiltana, kun molemmat ystävät
päivällisen loputtua olivat nousseet pöydästä ja menivät pyökistöön
kävelemään, yhtyi Georges heidän joukkoon. He tarinoivat kolmen
kesken kaikenlaista, kävellessään verkalleen ritisevää kivitietä
pitkin, kun rouva Fromont'in ääni kutsui Clairen hoviin päin.
Georges ja Sidonie jäivät yksin. He jatkoivat kävelyään lehtikujaa
myöden, hämärästi vaalastavan hiekan opastamana, puhumatta taikka
lähestymättä toisiaan.
Leuto tuuli liikutteli humisten pyökkejä. Yltyneet aallot loiskuivat
hiljaa vasten pienen sillan kaareja; akaasiat ja lehmukset, joiden
irroittuneet kukat karisten lentelivät pyörtehissä, tuoksuttivat
sähkön täyttämää ilmaa... He tunsivat olevansa väräjävässä,
läpitunkevassa ukkosen ilmassa. Heidän silmäinsä pohjalla leimahteli
kuumuuden välähdyksiä, kuni taivaan rannalla syttyvät salamat...
-- "Oi noita kauniita kiiltomatoja"... virkkoi nuori tyttö, jota tuo
salamielisten melskeiden valtaama hiljaisuus rasitti.
Nurmikon reunalla valaisivat pienet, viheriäiset, huohottavat tulet
heinänkorsia. Sidonie kumartui ottaakseen yhden hansikkaalleen.
Georges polvistui aivan hänen viereensä: ja kyyristyneinä ruohon
tasalle kosketellen toistensa hiuksiin ja poskiin, katselivat he
tuokion toisiaan kiiltomatojen valossa. Kuinka Sidonie hänestä
näytti oudolta ja hurmaavalta tuon viheriän valon kuvastamana, joka
hohti hänen kumartuneita kasvojaan kohti ja haihtui hänen aaltoavien
hiustensa hienoon verkkoon!... Hän kiersi kätensä tytön vyötäisien
ympäri ja äkkiä, huomaten hänen heittäytyvän, likisti häntä rintaansa
vasten, pitkään ja huimasti.
-- "Mitäs te etsitte?" kysyi Claire, joka seisoi varjossa heidän
takana.
Hämillään ja ahdistunein rinnoin vapisi Georges niin kovin, ett'ei
hän voinut vastata. Sidonie sitä vastoin nousi ylös hyvin tyynenä ja
sanoi, pöyhötellen hamettaan:
-- "Ne on kiiltomatoja... Kas kuinka niitä on paljo tänä iltana...
ja kuinka ne loistavat!"...
Hänen silmänsä loistivat myös tavattomasta valosta.
-- "Tietävät ukkosta varmaan"... jupisi Georges vieläkin kokonaan
väristen.
Ukkonen olikin tulossa. Hetkittäin kulki kovia tuuliaispäitä,
kuljetellen lehtiä ja pölyä toisesta päästä pyökistöä toiseen, He
kävelivät vielä vähäisen ja menivät sitte kaikki kolme saliin.
Nuoret tytöt ottivat työnsä, Georges koetti lukea sanomalehteä,
sill'aikaa kuin rouva Fromont puhdisti sormuksiaan ja herra Gardinois
viereisessä suojassa pelasi biljaardia.
Ilta näytti Sidoniesta kauhean pitkältä. Hän ei halunnut muuta, kuin
päästä olemaan yksin, vapaana ajatuksineen.
Mutta hänen pienen huoneensa hiljaisuudessa, kun hän oli sammuttanut
tulen, joka haittaa ajatuksia liian selvään valaisemalla
todellisuutta -- sielläpä sitä oli mietteitä ja riemastusta!...
Georges rakasti häntä, Georges Fromont, tehtaan perillinen!... He
menisivät naimiseen; hän tulisi rikkaaksi... Tuossa turhamielisessä
sielussa, näet, ei ensimmäinen lemmen suudelma herättänyt muuta, kuin
kunnianhimon ja ylellisyyden aatteita.
Tullaksensa oikein vakuutetuksi rakastajansa totisuudesta, koki hän
johdattaa mieleensä heidän kohtauksensa vähimmätkin seikat, hänen
silmäinsä osoitteen, halailunsa innon ja suu suuta vasten kuiskutetut
valat kiiltomatojen hämärässä valossa, jonka yksi ainoa juhlallinen
hetki oli iäksi hänen sydämeensä kiinnittynyt.
Oi, noita Savignyn kiiltomatoja!
Koko yön ne tuikahtelivat, kuni tähdet, hänen suljettujen silmiensä
edessä. Puisto oli täynnä niitä, aina sen etäisimpiin, pimeisin
polkuihin saakka. Siellä oli ilotulia pitkin nurmikkoa, puissa ja
pensaissa... Käytävien hieno hiekoitus ja joen laineet vilisivät
viheriäisiä säkeneitä, ja kaikki nuo pienen pienet valkeat
muodostivat, kuin juhlatulituksen ikään, johon Savigny näkyi olevan
verhottu hänen kunniakseen, viettämään Georges'en ja Sidonien
kihlajaisia...
Kun hän seuraavana päivänä nousi ylös, oli hänen aikeensa valmis.
Georges häntä rakasti, se oli varma. Aikoiko hän naida hänet?...
Ett'ei, sen hän kyllä arvasi, veitikka! Mutta se ei häntä
säikyttänyt. Hän tiesi olevansa kyllin luja saamaan vallan tuosta
lapsellisesta, samalla heikosta ja innokkaasta hengestä. Sitä oli
vaan vastusteltava, ja sen hän juuri tekikin.
Muutaman päivän kuluessa oli hän välinpitämätöin, tarkkaamatoin ja
tahallaan sokea ja muistitoin. Georges tahtoi puhutella häntä, saada
jälleen auvoisen hetken, mutta Sidonie väisti häntä, pani aina jonkun
heidän väliinsä. Silloin hän kirjoitti.
Hän vei itse kirjeensä kiven koloon, lähelle kirkasta lähdettä,
joka kutsuttiin "Kummitukseksi" ja jota suojasi olkikatos puiston
perällä...
Sidoniesta oli tuo ihanaa. Iltasella täytyi valehdella, keksiä joku
tekosyy päästäkseen yksin "Kummituksen" luo. Puiden varjo tien
poikki, kolkon yön levottomuus, juoksu ja mielenliikutus saivat hänen
sydämensä suloisesti sykähtelemään. Hän löysi kirjeen, joka kasteesta
ja lähteen vahvasta kylmästä oli neiteä ja niin valkoinen kuutamossa,
että hän sen kätki hyvin sukkelaan pelosta tulevansa yllätetyksi.
Sitte, kun hän oli yksin, kuinka hauska avata se, lukea noita
lumoavia kirjaimia, noita rakkauden lauseita, joiden sanat
heijastivat sinisien ja keltaisien, huikaisevien kehien ympäröiminä,
ikäänkuin hän olisi lukenut kirjettään auringon paistehessa.
"Minä lemmin teitä... Lempikää minua..." kirjoitti Georges jos
johonkin tapaan.
Ensin ei Sidonie vastannut; mutta kun hän huomasi hänen jo
olevan aivan vangitun, täydellisesti käsissään ja vimmassa hänen
kylmyydestään, ilmoitti hän suoraan:
-- Minä en tahdo rakastaa muita, kuin miestäni...
Oi, hän oli jo täydellinen nainen, tuo pikku Chèbe.