Kuinka pikku Chèben histooria loppui.
Tuli sitte syyskuu.
Metsästys oli koonnut hoviin suuren, meluavan ja rahvasmaisen seuran.
Oli pitkiä aterioita, joissa nuo rikkaat porvarit viivyttelivät
talonpoikain pitkäpiimäisyydellä, väsymyksellä ja uneliaisuudella.
Vaunuilla mentiin metsästäjiä vastaan syksynhämärästä jo kylmille
teille. Usma kohosi leikatuilta pelloilta; pelästyneet otukset lentää
hipasivat vakoja pitkin, päästäen ruikuttavia ääniä, ja yö näkyi
lähtevän ulos kaikista metsistä, joiden kamala synkeys kasvamalla
kasvoi, peittäen kentät ja kedot.
Vaunujen lyhdyt sytytettiin ja lämpimästi, auki käärittyjen
peitteiden alla, ajaa kiidätettiin kotia, raikkaan tuulen hyväillessä
kasvoja. Komeasti valaistu sali täyttyi pauhusta ja naurusta.
Claire Fromont, jota seuran raakuus vaivasi, ei puhellut sanaakaan.
Sidonie taas loisti täydessä valossaan. Ajo oli vilkastuttanut hänen
vaalean hipiänsä ja parisilaiset silmänsä. Hän osasi nauraa hyvin,
käsitti ehkä vähän liika paljon ja siellä olevista ihmisistä näkyi
olevan ainoa oikea nainen. Hänen menestyksensä hurmasi Georgesen
kokonaan, mutta mitä etemmäksi tämä meni, sitä maltikkaammin
käyttäytyi Sidonie. Siitä pitäen päätti Georges, että hän oli oleva
hänen vaimonsa. Hän vannoi sen itselleen tuolla heikkojen luonteiden
liioitellulla vakuuttamisella, luonteiden, jotka aina näkyvät
edeltäkäsin taistelevan niitä väitteitä vastaan, joiden eteen he
tietävät kerran taipuvansa...
Pikku Chèbestä oli tämä ihanin hetki hänen elämässään. Lukuun
ottamattakaan kaikkia kunnianhimoisia tarkoituksia, oli hänen
virnailevasta ja teeskentelevästä luonteestaan omituinen viehätys
tuossa salaperäisesti johdetussa rakkauden juonessa, kemujen ja
pitojen keskellä.
Ei kukaan heidän ympärillä olevistaan aavistanut niitäkään. Claire
oli siinä raittiissa ja ihanassa nuoruuden i'ässä, jolloin henki,
puoleksi puhjenneena, mieltyy asioihin, joita se tuntee, sokealla
luottamuksella, laisinkaan vilppiä ja valhetta tietämättä. Herra
Fromont ajatteli vaan kauppa-asioitaan. Hänen vaimonsa puhdisteli,
kuin vimmattu, hohtokiviään. Muita ei ollut pelättävänä, kuin ukko
Gardinois'ia ja hänen pieniä naskalisilmiään; mutta Sidoniehan
huvitti häntä ja jospa hän olisikin jotakin saanut ilmi, niin ei hän
ollut mies, joka olisi saattanut hänet tulevaisuuttaan puuttumaan.
Sidonie riemuitsi, kun äkkinäinen, odottamatoin turma kumosi hänen
toiveensa.
Eräänä sunnuntai-aamuna, palatessaan väjymysmetsästykseltä, tuotiin
herra Fromont kotia kuolettavasti haavoitettuna. Metsäkauriisen
tähdätty laukaus oli sattunut hänen ohimoihinsa. Koko hovi oli
ylösalaisin.
Metsästäjät, niiden joukossa osaamatoin ampuja, lähtivät kiiruusti
Parisiin. Claire, mieletöinnä murheesta, ei heittänyt huonetta,
jossa hänen isänsä makasi viimeisessä hengen lähdössä, ja Risler,
tapauksesta tiedon saatuaan, tuli kohta hakemaan Sidoniea.
Lähtöpäivän aattona oli tällä yhtymys Georgesin kanssa "kummituksen"
luona, jäähyväis-yhtymys, tuskallinen ja salainen, sekä juhlallinen
kuoleman läheisyyden tautta. Vannottiin sentään ainaista rakkautta;
sovittiin paikasta, jonne voisi kirjoittaa. Ja erottiin.
Surullinen palaus.
Tuota pikaa tuli hän jälleen jokapäiväiseen elämäänsä, ollen Rislerin
epätoivon vartioimana, hänelle kun rakkaan isäntänsä kuolema oli
korvaamatoin vahinko. Kotiin tultuaan piti Sidonien kertoa hänelle
olonsa vähimmätkin seikat, puhua hovin asukkaista, vieraista,
pidoista, päivällisistä ja viimeisestä onnettomuudesta. Mikä
rangaistus Sidonielle, joka, kokonaan yhden ja aina saman ajatuksen,
omana, kovin kaipasi hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Sepä ei vielä
ollut kaikkein hirveintä.
Ensimmäisestä päivästä saakka oli Frans tullut istumaan vanhalle
paikalleen; hänen etsivät katseensa ja sanansa, lausutut Sidonielle
yksistään, näyttivät hänestä sietämättömän vaativilta.
Huolimatta kaikesta arkuudestaan ja luottamattomuudestaan, luuli
poika parka omaavansa hyväksytyn ja malttamattoman sulhasen oikeuden,
ja pikku Chèben täytyi jättää unelmansa, vastatakseen velkojalleen
lykkäämällä yhä tuonnemmaksi maksuajan.
Tuli kuitenkin päivä, jolloin ratkaisemattomuus enää oli mahdotoin.
Hän oli luvannut naida Franssin, kun tämä oli saanut paikan, ja nyt
tarjottiin hänelle semmoinen Etelässä, insinöörinä Grand'-Comben
valimolla. Yksinkertaiselle taloudelle oli se tarpeeksi.
Minkäänlaista keinoa ei ollut peräytyä.
Täytyi altistua tai löytää veruke. Mutta mikä?...
Tuossa kovassa pulassa ajatteli hän Désiréetä. Vaikk'ei pikku ontuva
koskaan ollut uskonut hänelle salaisuuksiaan, tiesi Sidonie hänen
kovin rakastavan Franssia. Kauan aikaa jo oli hän arvannut sen
noilla virnailevan tytön silmillään, -- kirkkailla ja muuttelevilla
kuvastimilla, jotka heijastivat muiden kaikki ajatukset, näyttämättä
laisinkaan omiaan. Ehkäpä juuri tuo ajatus, että toinen nainen
rakasti hänen sulhastaan oli ihan alussa tehnyt hänen mielessään
Franssin rakkauden kärsittävämmäksi, ja niinkuin haudoille pannaan
muistopatsaita, etteivät ne näyttäisi niin surullisilta, niin
olivat Désiréen sievät, pienet, kelmeät, kasvot tuon niin synkeän
tulevaisuuden kynnyksellä, tehneet sen hänestä vähemmin kamalan
näköiseksi.
Nyt hankki tämä hänelle kunniallisen ja helpon tekosyyn päästä
lupauksestaan.
-- En! näetsen, äiti, sanoi hän kerran rouva Chèbelle, en koskaan
minä suostuisi matkaan saattamaan onnettomuutta ystävälleni. Minulla
olisi siitä liika kovat tunnon vaivat... Désirée raukka! Etkös sitte
ole huomannut, kuinka sairaannäköinen hän on ollut minun tuloni
jälkeen ja kuinka hän katselee minuun rukoilevasti?... En! minä
en tahdo tehdä hänelle tuota vaivaa, minä en vie häneltä hänen
Franssiaan...
Ihmetellessäänkin tyttärensä jalomielisyyttä, piti rouva Chèbe
kuitenkin tuon uhrauksen liioiteltuna, väittäen vastaan:
-- Ota vaari, lapseni, me emme ole rikkaita... Semmoinen mies, kuin
Frans, ei ole tarjona joka päivä.
-- Sitä pahempi! Minä en naimisiin menekään... selitti suoraan
Sidonie, ja pitäen verukettaan hyvänä, iski hän siihen innolla
kiinni. Ei mikään saanut häntä muuttamaan ajatustaan, ei Franssin
kyyneleet, jota tuo hämärien syiden verhoama epäys saattoi
toivottomuuden, eikä Rislerin rukoukset, jolleka rouva Chèbe
suurimmassa salaisuudessa oli kuiskannut tyttärensä syyt ja joka,
kaikesta huolimatta, ei voinut olla moista uhrausta ihmettelemättä.
-- Elä häntä soimaa, kah!... Hän on enkeli sanoi hän veljelleen,
koettaen rauhoittaa häntä.
-- Niin kyllä, enkeli hän on, puolsi rouva Chèbe huoaten, niin
ett'ei petetyllä rakastaja paralla ollut oikeutta edes valittaakaan.
Epätoivossa päätti hän jättää Parisin ja paon vimmassa näytti
Grand'-Combe hänestä liian läheiseltä, jonka tähden hän etsi ja saikin
tarkastajan paikan Ismailiassa, Suezin kannaksen töissä. Hän lähti
niitäkään tietämättä tahi tahtomattakaan tietää mitään Désiréen
rakkaudesta, ja kumminkin, kuin hän tuli jäähyväisille, loi armas
heikko tytti häneen kauniita kainoja silmäilyjä, joissa selvään oli
kirjoitettu:
"Minä teitä rakastan, ell'ei hän rakasta"...
Mutta Frans Risler ei osannut lukea noiden silmäin kirjoitusta.
Kaikeksi onneksi on kärsimään tottuneilla sieluilla loppumatointa
kärsiväisyyttä. Ystävänsä lähdettyä, kävi pikku ontuva sievän
kuvitusvoimansa kannattamana, jonka hän isältään oli perinyt ja hänen
nais-luonteensa oli puhdistanut, jälleen miehuullisesti työhönsä,
sanoen:
-- Minä odotan häntä.
Ja siitä pitäen aukaisi hän ihko auki lintuinsa siivet, ikäänkuin he
olisivat lähteneet toinen toisensa jälkeen Ismailiaan Egyptiin... Ja
sepä oli kauas!
Ennen laivaan astumistaan kirjoitti nuori Risler Marseilestä
Sidonielle vielä viimeisen kirjeensä, samalla koomillisen ja
liikuttavan, jossa onnetoin insinööri, sekoittamalla yhteen
teknillisimmät seikat sydäntä särkevimpiin jäähyväisiin, ilmoitti
lähtevänsä, pakahtuvin sydämmin, _Sahib_-nimisellä kuljetuslaivalla,
"tuhannen viidensadan hevosvoiman aluksella", ikäänkuin hän olisi
toivonut, että moinen melkeä höyry-hevosten luku vaikuttaisi tuohon
kiittämättömään, jättämällä häneen ikuiset tunnon vaivat. Mutta
Sidoniella oli aivan muita asioita mielessä.
Häntä rupesi huolettamaan se, ett'ei Georgesista ollut mitään
kuulunut. Savignystä tultuaan oli hän saanut yhden kerran tietoja
häneltä, eikä sitte enää. Kaikki hänen kirjeensä olivat vastaamatta.
Totta on, että hän Risleriltä oli kuullut Georgesilla olevan paljo
askareita ja että hänen setänsä kuolema, jonka kautta tehtaan johto
oli joutunut hänen huostaansa, oli tuottanut hänelle vastaavaisuuden
yli hänen voimiensa... Mutta olla sanaakaan kirjoittamatta!
Porraslavan ikkunasta, jossa hän oli jälleen ottanut hiljaiset
asemansa -- sillä hän oli laittanut niin, ett'ei tarvinnut
enää palata neiti Le Miren luo -- koki pikku Chèbe saada nähdä
lemmittynsä, tähysteli kaikkia hänen hommiaan, pihalla ja
rakennuksissa, ja iltasella, Savignyn juna-aikana, näki hän hänen
nousevan vaunuihinsa lähteäkseen tätinsä ja serkkunsa luo, jotka
viettivät surunsa ensi kuukaudet iso-isän luona maalla.
Tuo kaikki häntä huoletti ja pelotti; ja tehtaan läheisyys etenkin
teki Georgesin kaukana olon vieläkin tuntuvammaksi. Sanokaahan,
että vähä kovemmin huutamalla, hän olisi saanut hänen kääntymään!
Sanokaahan, ettei ollut kuin seinä, joka eroitti heitä! Ja kumminkin
olivat he sinä hetkenä hyvin kaukana toisistaan.
Muistatteko, pikku Chèbe, tuota ikävää talvi-iltaa, kun kelpo Risler
tuli vanhempienne luo omituisen näköisenä ja sanoen: "Suuria uutisia!"
Suuria uutisia todellakin.
Georges Fromont oli vast'ikään käynyt hänelle ilmoittamassa, että
hän, yhtäpitävästi, setänsä viimeisen tahdon kanssa, aikoo naida
Claire serkkunsa, ja koska hän suorastaan ei voinut yksin tehdasta
johtaa, oli päättänyt ottaa hänet osakkaaksi ja antaa liikenteelle
toiminimen: _Fromont nuorempi ja Risler vanhempi_.
Mitäs te teitte, pikku Chèbe, pitääksenne kylmäverisyyttänne,
kuultuanne, tehtaan teiltä hukkaan menevän ja toisen naisen anastavan
paikkanne? Kamala ilta!... Rouva Chèbe parsiskeli pöydän ääressä,
herra Chèbe kuivasi valkean edessä pitkällä matkustuksella sateesta
kastuneita vaatteitaan. Oi, kurjaa kotia, täynnä murhetta ja ikävää!
Huonosti valaisi lamppu. Pikainen ateria oli jättänyt suojaan hajun
köyhien keitoksista. Ja tuota Risleriä, joka riemun hurmoksissa
jutteli, intoili ja teki suunnitelmiaan!
Kaikki nuo asiat ahdistivat sydäntänne, tekivät petoksen mielestänne
vieläkin kauheammaksi, verrattuna rikkauksiin, jotka pakenivat
kurotettuja käsiänne, ja katalaan keskulaisuuteen, jossa olitte
tuomittu elämään...
Siitä hän oli kovasti ja kauan sairaana.
Vuoteessaan ollen, kun ikkunat varjostimien takana tärisivät, luuli
tuo onnetoin aina, että Georgesin häävaunut kulkivat alahalla
kadulla; ja siitä hän sai hermosetiä, äänettömiä, selittämättömiä
kuin vihankuume, joka häntä riudutti.
Vihdoin sai aika, nuoruus, ja hänen äitinsä sekä erittäinkin Désiréen
huolet, joka nyt tiesi mikä uhraus hänelle oli tehty, taudista
voiton. Mutta kauvan oli Sidonie hyvin heikko, kuolettavan surun ja
itkun halun vaivuttamana, joka hermotaudin tavoin häntä pudisteli.
Milloin sanoi hän tahtovansa matkustaa ja jättää Parisi, milloin taas
piti hänen päästä luostariin. Hänen omaisensa olivat hänestä kovin
murheissaan, etsittiin syytä tuohon eriskummalliseen tilaan, joka
oli vielä huolettavampi, kuin tauti, -- kun hän yht'äkkiä tunnusti
äidilleen murheittensa salaisuuden.
Hän rakasti näet Risler vanhempaa... Hän ei ollut muka koskaan
uskaltanut sanoa sitä, mutta häntä hän rakasti, eikä Franssia.
Tuo uutinen hämmästytti kaikkia, Risleriä enemmän kuin muita; mutta
pikku Chèbe oli niin kepo, katseli häntä niin suloisilla silmillä,
että tuo kunnon mies rakastui häneen oitis, kuin hullu. Ehkäpä myös,
hänen sitä arvaamatta, tuo rakkaus oli ollut hänen sydämensä pohjalla
jo kauvankin aikaa...
* * * * *
Ja, näet sen, miksikä nuori rouva Risler, ihan valkoisena
hääpukineessaan, hääpäivä-iltana katseli, voittoisasti hymyillen,
porrasikkunaan, johon kymmenen vuotta hänen elämästään oli ikäänkuin
ahtaasti puitettu. Tuo kopea hymy, jossa myöskin syvällistä surkua
ja pientä ylenkatsetta kuvautui, jota vasta rikastunut voikin tuntea
alottelujensa keskulaisuutta kohtaan, tarkoitti selvään köyhää
ja riutunutta lasta, jonka hän oli näkevinään tuolla ylähällä
vastassaan, menneen ajan ja yön synkeydessä, ja jolle hän näkyi
sanovan tehdasta osoitellessaan:
-- Mitäs tuosta sanot, pikku Chèbe?... Näet sen, tässä sitä ollaan
nyt...