Pikku Chèben histooria. -- Väärät helmet.
Kaksi- tai kolme-vuotisen tuttavuuden ja yhdessäkisailemisen jälkeen,
jona aikana Sidonie tottui loistoisuuteen ja rikkaiden lasten
suloisiin tapoihin, lakkasi ystävyys äkkiarvaamatta.
Kauan aikaa sitte oli Georges serkku, jonka holhojana oli herra
Fromont, tullut lyseehen. Claire vuorostaan, varustettuna kapioilla,
kuin pikku kuningatar, lähti kasvatuslaitokseen; ja juuri siihen
aikaan oli kysymys Chèbeläisillä lähettää Sidonie oppiin. Luvattiin
rakastaa toisiaan aina ja tavata toisiaan kahdesti kuukaudessa,
ulospääsysunnuntaina.
Pikku Chèbe kävi todellakin vielä toisinaan leikkimässä ystävänsä
kanssa, mutta sen mukaan kuin hän kasvoi, käsitti hän yhä paremmin
välin, joka heitä erotti, ja hänen vaatteensa alkoivat hänestä
näyttää hyvin yksinkertaisilta rouva Fromont'in salia varten.
Kun he olivat vaan kolmen kesken, ei lapsuuden ystävyys, joka teki
heidät yhden vertaisiksi, laskenut heidän väliin mitään tukaluutta;
mutta tuli vieraita, koulutoveria, muiden muassa suuri, aina
rikkaasti vaatetettu tyttö, joka äitinsä neitsyen saattamana,
sunnuntaisin tuli kisaamaan pienten Fromont'ilaisten kanssa.
Nähdessään vaan hänen, muhkeana ja korskeana, astuvan portaita
ylös, halusi Sidonie heti lähteä pois. Hän, näet, vaivasi Sidoniea
hankaloilla kysymyksillä: Missä hän asui? Mitä hänen vanhempansa
tekivät? Oliko heillä vaunut?...
Kuullessaan heidän puhelevan kasvatuslaitoksesta ja tovereistaan,
havaitsi Sidonie heidän elävän erityisessä mailmassa, tuhansia
peninkulmia hänestä; ja kuoleman suru valtasi hänen, etenkin, kun
hänen kotia tultuaan, äitinsä puhui hänelle oppiin menosta neiti Le
Mire'n luo, joka oli Delobelleläisten ystävä ja jolla Roi-Doré-kadun
varrella oli väärien helmien kauppa.
Risler puolsi kovin tuota tytin opinkäynti aatetta. -- "Oppikoon hän
jotakin ammattia," sanoi kelpo sydän... "Minä kyllä sittemmin otan
ostaakseni hänelle kauppavaraston..."
Sehän olikin sattumus, sillä neiti Le Mire sanoi luopuvansa toimesta
muutamien vuosien kuluttua.
Eräänä ikävänä lokakuun aamuna vei isänsä Sidonien Roi-Doré-kadun
varrelle, vanhan talon neljänteen kerrokseen, joka talo oli vielä
vanhempi, vielä mustempi, kuin heidän.
Alaalla oli käytävän kulmaan ripustettu joukko kilpiä
kultakirjaimineen: _Salkkutehdas; Sélahopea-vitjoja; Lastenleluja;
Lasikoneita; Kukkavihkoja morsiamia ja morsiusneitejä varten;
Erityisyys ketokukkia_ ja ihan ylähällä pieni lasikaappi, jossa
keltaisista helmistä, lasisista viinirypäleistä ja kirsimarjoista
tehdyt kaularenkaat ympäröivät neiti Angélina Le Mire'n suurellisen
nimen.
Hirveä talo!
Ei ollut enää edes Chèbeläisten leveätä, vanhuudesta himmeätä,
mutta ikkunansa valaisemaa porraslavaa eikä kaunista näkö-alaa,
jonka tehdas tarjosi... Vaan kapeat portaat, kapea ovi, jono hyvin
pieniä ja kylmiä neliskulmaisia suojia, ja viimeisessä vanha
neiti irtonaiskiharineen ja mustine tumppuineen, parasta kättä
lukemaisillaan töhrättyä annosta _Journal pourtous'ia_, ja näyttäen
olevan hyvin pahoillaan siitä, että hänet häirittiin lu'ussaan.
Neiti Le Mire otti vastaan isän ja tyttären, nousematta istualtaan,
puheli loivalle hävinneestä tilastaan, isästään, vanhasta
Rouergueläisestä aatelismiehestä, -- kuinka sanomattoman paljon
Rouergue jo on tuottanut vanhoja aatelismiehiä; -- ja uskottomasta
kartanonhoitajasta, joka oli vienyt koko heidän omaisuutensa. Neiti
oli heti hyvin herra Chèben mieleen, jolla säätyarvonsa hävittäneihin
oli vastustamatoin vetovoima, ja ukko lähti pois ihastuksissaan,
luvaten tulla tyttärensä perään iltasella, kello seitsemän, tehtyjen
sopimusten mukaan.
Sitte vietiin oppilas heti työhuoneesen, joka vielä oli tyhjä.
Neiti Le Mire asetti hänen suuren laatikon ääreen, joka oli täynnä
helmiä, silmäneuloja ja naskalia, husin hasin neljän sou'n maksavien
romaanivihkojen joukossa.
Sidonie sai toimekseen valikoida helmiä ja pujottaa ne yhtä pitkiksi
nauhoiksi, jotka solmittiin yhteen rihkamakauppioille myötäviksi.
Muutoin piti neitien kohta tulla ja näyttää hänelle tarkkaan, mitä
hänen oli tehtävä, sillä neiti Le Mire ei sekoittunut mihinkään, vaan
valvoi kauppaansa hyvin kaukaa, tuon pienen, mustan suojan perältä,
jossa hän vietti elämänsä lukemalla novelleja.
Kello yhdeksän tulivat työnaiset, viisi suurta, kalpeata,
kuihtunutta, huonosti puettua tyttöä, hiukset kuitenkin hyvin
sirotut, köyhien käsityöläisten vaatimusten mukaan, jotka paljain
päin kulkevat Parisia kaduilla.
Kaksi tai kolme heistä haukotteli, hieroi silmiään ja sanoi siihen
paikkaan kaatuvansa unesta. Mikä sen ties, kuinka he olivat yönsä
käyttäneet?...
Vihdoin ryhdyttiin työhön pitkän pöydän ääreen, jossa jokaisella oli
laatikkonsa ja työkalunsa. Vast'ikään oli saatu surukorutilaus; oli
kiirehdittävä, Sidonie, jolle _johtajatar_, äärettömän etevyyden
äänellä, neuvoi, mitä oli tehtävä, alkoi alakuloisena valikoida
läjästä mustia helmiä, viinimarjoja ja harsotähkiä.
Toiset, huolimatta tyttökutaleesta, juttelivat keskenään työtä
tehdessään. Puhuttiin komeista häistä, jotka olivat samana päivänä
Saint-Gervais'issä.
-- Emmekö menisi sinne? sanoi iso, punatukkainen tyttö nimeltä
Malviina... Ne ovat puolen päivän aikaan... Me ehdimme kyllä
sukkelaan mennä ja palata takaisin.
Aamiaistunnilla tosiaankin koko joukkio tulla tupsahti nelin ryömin
portaita alas.
Sidoniella oli, kuin koulutytöillä, ateriansa pienessä korissa;
alakuloisena söi hän pöydän kolkalla ypöyksin ensimmäisen
kerran... Herra Jumala! kuinka elämä näytti hänestä viheliäiseltä
ja surulliselta! Kauhean korvauksen hän ottaisi vasta tuosta
surullisuudesta.
Kello yksi tulivat tytöt takaisin, pauhaten ja innoissaan.
"Olettekos nähneet semmoista valkonypläistä hametta?... Entä huntu,
Englantilaisine ompeluksineen?... Kas silläpä vasta onni oli!"
Sitte työhuoneessa alkoivat he uudestaan muistutuksiaan, joita
olivat tehneet hiljaa kirkossa, nojaten koko juhlamenojen aikana
kyynärpäihinsä. Kysymys rikkaista häistä ja kauniista pu'usta kesti
koko päivän, eikä se työtä estänyt, päin vastoin.
Pienet Parisilaiset kaupat, jotka valvovat vaatteusten vähäisimpiäkin
erityiskohtia, saavat työntekijänsäkin seuraamaan kuosia ja antavat
heille ikuisen huolen loistoisuudesta ja komeudesta. Köyhistä
tytöistä, jotka työskentelivät neljännessä kerroksessa neiti Le Miren
luona, ei mustia seiniä ja kapeita katuja ollut olemassakaan. Koko
ajan he miettivät muita asioita, kuluttaen aikansa kysymyksiin:
-- "Kuules, Malviina, mitä sinä tekisit, jos olisit rikas?... Minä
asusin Champs-Elysée'lla"...
Suuret puut skveerillä ja vaunut, jotka siellä veikeinä, vauhtiaan
hiljentäen, kääntyivät, olivat heille hetken viehättävänä ja
virkistävänä ilmiönä.
Nurkastaan kuunteli pikku Chèbe, sanaakaan sanomatta, ja laitteli
huolellisesti mustia viinirypäleterttujaan aikaiseen kypsyneellä
kätevyydellä ja aistilla, jonka hän oli oppinut Désiréen luona. Ja
iltasella, kun herra Chèbe tuli tytärtään noutamaan, lausuttiin
hänelle Sidoniesta suurimmat ylistykset.
Siitä pitäen olivat kaikki päivät yhtäläiset. Seuraavana päivänä
asetteli Sidonie mustien helmien sijaan valkoisia sekä punaisia
väärien korallien jyviä; sillä neiti Le Miren luona valmistettiin
vaan vääriä tavaroita, kiiltokaluja, ja siellä kai olikin pikku
Chèbe'n käytävä elämänsä oppikoulua.
Jonkun ajan eli uusi oppilas, joka oli nuorempi ja paremmin
kasvatettu, kuin muut, yksinäisenä heidän keskellä. Sittemmin,
suuremmaksi tultuaan, pääsi hän heidän ystävyyteen ja luottamukseen,
ottamatta kuitenkaan koskaan osaa heidän huveihin. Hän oli liian
ylpeä mennäkseen puolen päivän aikaan häitä katsomaan ja suurella
ylenkatseella kuuli hän aina puhuttavan yöllisistä tanssijaisista
_Waux-Hall'issa_ tahi _Délices du Marais'sa_ ja hienosta illallisesta
_Bonvalet'illa_ tahi _Quatre Sergents de la Rochelles'sa_.
Meillä sitä tähdätään korkeammalle, eikö niin, pikku Chèbe?
Muutoin, tuli hänen isänsä joka ilta häntä hakemaan. Toisinaan
kuitenkin, ennen uutta vuotta, täytyi hänen valvoa muiden kanssa
kiiruita tilauksia lopetettaessa. Sääliksi kävi nähdä noita kalpeita
Parisin tyttöjä, jotka kaasun valossa, kivuloisen ja ulean näköisinä,
valikoivat helmiä, yhtä valkeita, kuin itse olivat. Heissä näkyi sama
tekoloisto, samaa väärien hohtokivien haurautta. Muusta he eivät
puhuneet, kuin naamiaisista ja teaattereista.
-- Oletko nähnyt Adèle Pagen _Kolmessa Musketöörissä?_... Ja
Melinguen? Entä Maria Laurent'in?... Oi! Maria Laurent!
Näyttelijäin ihokkaat ja näytelmäkuningattarien koruilla neulotut
vaatteet heijastivat heidän silmissään valkoisista kaulanauhoista,
joita he sormissaan pyörittelivät.
Kesällä ei ollut niin kova työ. Se oli, "kuollut aika." Silloin,
suuren kuumuuden kestäessä, kun suljettujen sälyvarjostimien takaa
kuultiin pitkin katuja huudettavan mirabelleja ja renkloodeja [luumun
lajeja], makasivat tytöt sikeästi, pää pöydällä. Tahikka kävi
Malviina perähuoneesta pyytämässä neiti Le Mireltä annoksen _Journal
pourtoiis'ia_, jota hän luki muille ääneen.
Uutta pikku Chèbe ei pitänyt romaaneista. Hänellä oli päässä kaikkia
noita paljon hauskempi romaani.
Ei mikään ollut, näet, saanut häntä unhottamaan tehdasta.
Lähtiessään aamusin isänsä syleilyksestä, loi hän aina silmäilyn
sinnepäin. Siihen aikaan oli tehdas heräämäisillään. Torvi laski
korkealle ensimmäisen mustan savutuprunsa. Ohikulkiessaan kuuli
Sidonie työmiesten huudot, painimien kovat, raskaat iskut, koneiden
voimakkaan ja säännöllisen puhkumisen ja koko työn räyhyn, joka,
ollen hänen mielessään sekaisin muistojen kanssa juhlista ja
sinisistä kuomivaunuista, itsepintaisesti vainosi häntä.
Se puhui enemmän edukseen, kuin omnibusten rytinä, katuhuudot ja
vesiputoukset; työhuoneessakin, hänen valikoidessa vääriä helmiä
ja iltasin vanhempainsa luona, kun hän päivällisen jälkeen tuli
porrasikkunalle ilmaa hengittämään ja yöllä katseli sammunutta,
autiota tehdasta, humisi aina vaan hänen korvissaan tuo toimekas
hälinä, ikäänkuin alituisena säestyksenä hänen ajatuksilleen.
Pikku tytin on ikävä, rouva Chèbe... Häntä pitää huvitella... Ensi
pyhänä minä vien teidät kaikki maalle.
Sunnuntai-matkat, joita kelpo Risler toimitti Sidoniea huvittaakseen,
surettivat vaan yhä enemmän häntä.
Niinä päivinä oli noustava ylös neljän aikaan aamulla, sillä
ilmaiseksi eivät köyhät saa huvituksiaan, Aina, näet, tuli viimeisenä
hetkenä jokin tilkku silitettävätä tai garnityyri ommeltava,
koettamalla siten uusia i'änikuista, pientä, valkoraitaista
syreeniväristä hametta, jota rouva Chèbe tunnollisesti jatkoi joka
vuosi.
Lähdettiin kaikki yhdessä, Chèbeläiset, Risleriläiset ja kuuluisa
Delobelle. Désirée ja hänen äitinsä vaan eivät olleet muassa. Kovan
onnensa masentama, heikko tyttö-raukka ei tahtonut koskaan hievahtaa
istuimeltaan, ja äiti Delobelle jäi hänelle pitämään seuraa. Muutoin
ei kummallakaan ollut kyllin sopivaa vaatteusta näyttäytyäkseen
ulkona suuren miehen rinnalla; sillähän olisi koko hänen asunsa
vaikutus hävinnyt.
Lähtiessä kävi Sidonie vähän iloisemmaksi. Parisi, verhottuna
heinäkuu-aamun ruusuhuuruun, pysäyspaikat, täynnä heleitä
vaatteuksia, vaunujen ikkunoista näkyvät maaseudut, sitte
jalotteleminen puhtaassa, Seinevirran raitistuttamassa ilmassa, johon
metsän kolkka levitti virkeyttään, kukkivat niityt ja tähässä olevat
viljavainiot tuoksuaan, kaikki tuo huumasi hänen hetkeksi. Mutta
pianpa inhoitti häntä sunnuntain halpuus...
Oli aina vaan yhtä ja samaa.
Seisahduttiin ravintolan luo, jossa voipaistoksia valmistettiin,
hyvin pauhaavan ja vireän maalaisjuhlan läheisyyteen, sillä yleisöä
tahtoi Delobelle, joka, yhä vaan haaveensa valtaamana, kuljeskeli
harmaassa takissa ja harmaissa sääryksissä, pieni hattu toisella
korvalla, vaalea palttoo käsivarrella, ajatellen, että teaatteri
kuvasi tienoota Parisin lähellä ja että hän näytteli maalla
oleskelevaa Parisilaista.
Mitä herra Chèbeen tulee, joka kerskaili rakastavansa luontoa samoin
kuin Jean-Jacques vainaja, niin ei se ollut hänen mielestään mitään
ilman makarooniin ampumista, puuhevosia, säkissä juoksua, tomua ja
ruokopillin soittoa. Ja semmoinen oli myöskin rouva Chèben maaelämän
perikuva.
Sidonien taas oli aivan toinen; häneen nuo sunnuntait, jotka
Parisilaiset viettävät kävelemällä kylän teitä pitkin, vaikuttivat
kauhean ikävän. Hänen ainoa huvinsa tuossa väentungoksessa oli
tuntea olevansa huomattu. Mikä maalaisen, suoraan ja kovaan hänen
vieressään lausuma ihmetteleminen hyvänsä sai hänen hyville mielin
koko päiväksi, sillä hän oli niitä, jotka eivät halveksi mitäkään
sievistelemistä.
... Väliin, jättäen Chèbeläiset ja Delobellen juhlaan, käveli Risler
pitkin kenttiä veljensä ja "tytin" kanssa, kukkia poimiskellen
seinäverhomalliksi. Pitkillä käsillään taivutti Frans orapihlajan
korkeat oksat tahi kiipesi puiston aidalle taittaakseen nuortean
lehvän, jonka toiselta puolelta oli huomannut. Mutta joen rannaltapa
he korjasivat rikkaimman satonsa.
Siellä oli notkeita, pitkä- ja koukero-vartisia kasveja, jotka
ovat niin hyvän näköisiä seinäverhoilla, suuria, suoria ruokoja ja
pyöräkelloja, joidenka kukat -- puhjeten yht'äkkiä oikullisessa
piirustuksessa -- näyttävät eläviltä kasvoilta, joltakin, joka
katselee neuvottoman, lumoavan lehvän keskeltä. Risler ryhmitti
kukkakimppunsa, lajitteli ne taiteellisesti, viehättyen itse
kasvienkin luonnosta ja kokien hyvin panna mieleen niiden elintavan,
joka onkin käsittämätöin, kun vaan yhden päivän väsymys on niiden yli
kulkenut.
Kun kimppu oli valmis ja leveällä ruoholla, ikäänkuin nauhalla,
sidottu, sälytettiin se Franssin selkään, ja sitte matkalle!
Mietiskellen yhä taidettaan, etsi Risler kävellessäänkin aineita ja
meistejä.
-- Katsohan tyttäreni... tätä lehmänkieloa valkoisine kulkusineen
näiden ruusujen välitse... Hä? Mitäs luulet?... vesivihriällä tai
villaharmaalla pohjalla, sepä se koreata olisi.
Mutta Sidonie ei pitänyt enemmän lehmänkieloista, kuin ruusuistakaan.
Kedon kukat olivat hänestä köyhien kukkia, jotakin hänen
syreeni-värisen hameensa tapaista.
Hän muisti nähneensä muullaisia herra Gardinois'in hovissa,
ansareissa, porrasaidalla ja ylt'ympäri hiekoitettua, suurien vaasien
reunustamaa pihaa.
Kas semmoisia kukkia hän rakasti, niin käsitti hän maa-elämän!
Muisto Savignysta johtui hänen mieleensä joka askeleella. Kun he
kulkivat jonkun puiston ristikkoportin ohi, seisattui hän katselemaan
suoraa yhtämittaista kujaa, joka vei portaitten luo... Suurien puiden
säännöllisesti varjostamat nurmikot ja rauhalliset penkereet veden
partaalla muistuttivat hänelle muita penkereitä, muita nurmikoita.
Ja nuo loistoisuuden näyt, muistoihin yhdistyneinä, tekivät hänen
sunnuntainsa paljoa surullisimmiksi. Mutta varsinkin paluu lannisti
hänen.
Ne ovat niin hirveän täynnä väkeä ja tukehduttavaa ilmaa, noina
iltoina, Parisin pienet lähipysäkit! Siellä sitä on teeskenneltyä
iloa, tuhmaa naurua ja lauluja, vedettyjä viimeisellä äänellä, jolla
ei ole enää muuta voimaa, kuin kirkua!... Sillä kertaa oli herra
Chèbe haltioissaan...
Siinä sai hän tuuppia piljettiluukun ääressä, vihoitella junan
myöhästymisestä, sättiä asema päällikköä, yhtiötä, hallitusta, ja
sanoa kovaa Delobellelle, naapurien kuulla.
-- "Hä?... annas kun tämmöistä tapahtuisi Ameriikassa?"...
Ja, kiitos kuuluisan näyttelijän osoitteelliselle mimiikille ja
mahtavalle katsannolle, jolla hän vastasi: 'Kyllä kai!'... sai se
ympärillä olevat arvelemaan, että nuo herrat täsmälleen tiesivät,
miten Ameriikassa olisi käynyt moisissa tapauksissa. Hehän olivat
peräti yhtä tietämättömät kumpikin; mutta kansassa tuo heitä ylensi.
Istuen Franssin rinnalla, puolet hänen kukkakimpustaan polvillaan,
oli Sidonie ikäänkuin mitättömäksi hälvennyt keskellä tuota
melskettä, kauan odottaessa iltajunaa. Asemalta, jota yksi ainoa
lamppu valaisi, näki hän ulkona synkkävarjoiset varvikot, siellä
täällä viimeisten juhlavalaistusten läpäiseminä, mustan kyläkadun,
ihmiset, jotka tulivat, ja lyhdyn, ripustetun autiolle rannikolle.
Aika ajoin kulki lasiovien takaa pysähtymättä juna, hehkuvien hiilien
räiskinässä ja uhkuen höyryä. Silloin puhkesi asemalla huuto- ja
koputus-myrsky, jonka yli liiteli herra Chèben ylen kimakka sopraano
ääni, kirkuen kuin kalalokki ikään: "Murtakaa ovet! Murtakaa
ovet!"... jota pikku mies kyllä olisi kavahtanut tekemästä, hän
kun julmasti pelkäsi kaikkia shandarmeja. Tuokion kuluttua myrsky
lakkasi. Naiset, väsyneinä ja kovan ilman hajoittamine hiuksineen,
nukkuivat lavitsoille. Siinä oli rutistuneita hameita, särkyneitä
kapineita ja valkoisia, avorintaisia vaatteuksia, täynnä tomua.
Sitäpä kyllä karisi kaikista vaatteista, kohosi ilmaan joka
askeleella, se synkensi lamput, himmensi silmät, muodosti kuni pilven
ikään rasittuneille kasvoille. Vaunut, joihin vihdoin astuttiin,
tuntikausia odotettua, olivat myöskin tomun läpitunkemat... Sidonie
aukais ikkunan ja katseli mustia tasankoja, loppumatointa pimeyden
juovaa. Sitte nousivat esiin, lukemattomina tähtinä ensimmäiset
lyhdyt kaupungin laidan bulevaardeilla, linnoitusten lähellä.
Siihen loppui kaiken tuon köyhän väestön hirveä lepopäivä. Parisin
näky johti kaikkien mieleen seuraavan päivän työn. Kuinka ikävä
hyvänsä sunnuntainsa olikin, niin alkoi Sidonie kuitenkin kaivata
sitä. Hän ajatteli rikkaita, joille joka päivä elämässä on lepopäivä;
ja hämärästi, kuni unessa esiytyivät hänelle pitkät puistikot,
jotka hän päivällä oli nähnyt täynnä tämän mailman miekkoisia,
jotka kävelivät hienolla hiekalla, sillä välin kuin tuolla
ristikkoportilla, tomuisella tiellä, köyhien sunnuntai kului suurin
askelin, että tuskin ehti pysähtyä hetkeksi katsomaan ja kadehtimaan.
Kolmestatoista seitsemääntoista vuoteen oli pikku Chèben elämä
tuollaista.
Vuodet vuosia seurasivat tuomatta vähintäkään muutosta mukanaan.
Rouva Chèben kashimirishaali oli hiukan enemmän kulunut, pieni
syreenivärinen hame oli vielä kestänyt muutamia korjauksia, ja siinä
kaikki! Ainoastaan mikäli Sidonie kasvoi, loi Frans, joka nyt oli
tullut nuoreksi mieheksi; häneen äänettömiä, helliä katseita, osoitti
häntä kohtaan kaikille silmin nähtävää rakkauden huomiota, jota nuori
tyttö vaan yksin ei älynnyt.
Eikä mikään, muutoin, huvittanut pikku Chèbeä.
Työhuoneessa täytti hän tehtävänsä säännöllisesti, vaiteliaasti,
ilman pienintäkään ajatusta tulevaisuudesta tai aikaantulosta.
Kaikki, mitä hän teki, näkyi tapahtuvan toistaiseksi.
Frans sitä vastoin työskenteli jonkun aikaa jo erityisellä
innolla, vauhdilla semmoisella, kuni ne, jotka johonkin pyrkivät
ponnistustensa lopulla, niin että hän neljänkolmatta vanhana pääsi
toisena Centraalikoulusta insinöörin arvolla.
Sinä ehtoona oli Risler vienyt Chèbea perheen _Gymnase_-teaatteriin
ja koko illan tekivät rouva Chèbe ja hän alinomaa merkkejä iskemällä
toisilleen silmää lasten selän takana. Sitte lähtiessä, pani rouva
Chèbe juhlallisesti Sidonien käden Franssin käsivarrelle, ikäänkuin
sanoen rakastajalle: "Selvittäykää nyt... se on teidän asianne..."
Silloin koetti rakastaja parka selvittäydä.
Matka on pitkä Gymnase-teaatterista Marais'iin. Tuskin on muutamia
askeleita käyty, kun bulevardien loisto katoaa, jalkakadut käyvät
yhä pimeämmiksi, kulkiat yhä harvinaisemmiksi. Frans alkoi puhua
näytelmästä... Hän piti hyvin paljon kappaleista, joissa oli tunnetta.
-- Entä te Sidonie?
-- Oi! minä, tiedättekö, Frans, jos vaan löytyy komeita pukineita.
Laita on se, ett'ei hän teaatterissa muusta huolinutkaan. Hän ei
ollut noita tuntehikkaita _à la Bovary_, jotka tulevat teaatterista
valmiine rakkauden lauselmineen ja ylpeine ideaalineen. Ei! Himoa
loistoon ja komeuteen, sitä vaan teaatteri hänessä herätti; sieltä
hän saavutti ainoastaan meistejä hiuslaitoksiin ja vaateparsia...
Näyttelijättärien uudet, liioitellut pukineet, heidän käytöksensä,
aina heidän maalliseen, teennäiseen lausumiseensa asti, joka hänestä
näytti oikein erinomaiselta, ynnä kulloitusten ja tulien halpamainen
häikäistys, loistava ilmoitus ovella, vaunut, jotka seisattuivat,
koko tuo hiukan epäterveellinen melu maineessa olevan kappalen
ympärillä -- kas sitä hän rakasti, se kävi häneen.
Rakastaja jatkoi:
-- Kuinka hyvin he näyttelivät rakkauden kohtauksen!
Ja sanoessaan tuon rakkaus-sanan, kumartui hän hellästi pientä,
sievää päätä kohti, käärittyä valkoiseen villa päähineesen, jonka
alta kiehkuroivat suortuvat laskeutuivat.
Sidonie huo'ahti:
-- Oi, niin, rakkauden kohtaus!... Näyttelijättärellä oli hyvin
kauniit hohtokivet!...
Oli hetki äänettömyyttä. Frans paralla oli paljo vaivaa
selittääkseen. Sanat, joita hän etsi, eivät tulleet esille, sitte
anasti pelko hänen. Puhuakseen määräsi hän itselleen paikat:
-- Kunhan ollaan käyty Saint-Denis-portin sivu... Kunhan mennään
bulevaardilta.
Mutta Sidonie rupesi puhumaan muista ihan joutavista asioista, niin
että Franssin julistus jäätyi hänen huulilleen, tahikka seisautti
heitä vaunut, joten vanhemmat ehtivät yllättää heitä.
Maraisissa vihdoin ratkaisi hän yhtäkkiä päätöksensä:
-- Kuulkaas, Sidonie... Minä rakastan teitä...
Sinä yönä oltiin Delobellelässä valveella hyvin myöhään.
Noiden miehuullisten naisten tapa oli tehdä työpäivänsä niin
pitkäksi, kuin mahdollista, jatkaa se niin myöhään yöhön, että heidän
lamppunsa oli aina viimeiseksi sammuneita hiljaisen Braque kadun
varrella. Maata pannakseen odottivat he suuren miehen tuloa, jolleka
takan hiilloksella pidettiin varina pieni, vahvistava illallinen.
Hänen näyttelyaikanaan oli sillä olemissyynsä, koska näet
näyttelijät, joiden täytyy syödä aikaiseen ja sangen keveä
päivällinen, näyttämöltä päästyään tulevat kotia hirveän nälkäisinä.
Delobellehan ei enää ollut näytellyt moniin aikoihin; mutta
omaamatta oikeutta, kuten hän sanoi, luopua teaatterista, kannatti
hän kiihkoaan monituisilla ilveilijän tavoilla, joihin kuului tuo
palausillallinen samoinkuin jokapäiväinen kotiintulonsakin, sen
jälkeen kuin kaasu oli sammutettu bulevardi-teaatterin viimeiseltä
lamppu-partaalta. Panna levolle illallisetta, samaan aikaan, kuin
kaikki muut, sehän olisi ollut eroamista, luopumista taistelusta.
Eikä hän luopunut, hiisi vie!...
Puheenalaisena yönä ei näyttelijä vielä ollut palannut, ja molemmat
naiset odottelivat häntä jutellen ja työskennellen sangen vilkkaina,
ehkä jo varsin myöhä oli. Koko illan oli puhuttu yksinomaisesti
Franssista, hänen edistyksestään ja tulevaisuudestaan.
-- Nykyään, sanoi äiti Delobelle, ei häneltä puutu muuta, kuin hyvä
pikku vaimo.
Se oli myöskin Désiréen mielipide. Muuta ei puuttunut Franssin
onnesta, kuin hyvä, pikku vaimo, sauras, hilpeä ja työhön tottunut,
joka unhoittaisi kaikki hänen takia. Ja kun Désirée puhui siitä
tuollaisella vakuutuksella, tiesi se että hän oikein hyvin tunsi
tuon vaimon, joka oli niin sovelias Frans Rislerille... Désirée ei
ollut kuin vuotta nuorempi Franssia, juuri mitä tarvitaan ollakseen
nuorempi miestään ja voidakseen samalla kelvata hänelle äidiksi...
Kaunis?...
Ei ihan, mutta pikemmin sievä, kuin ruma, huolimatta hänen
vaivaisuudestaan, sillä hän ontui, poloinen!... Ja sitte älykäs,
reipas ja niin hempeä! Ei kukaan muu, kuin Désirée, tietänyt mihin
määrin tuo pikku vaimo rakasti Franssia ja kuinka hän oli ajatellut
häntä yöt päivät jo vuosikausia. Frans itsekään ei ollut sitä
huomannut, eikä hänen silmänsä näkynyt olevankaan muita, kuin tuota
tyttömukuraa, Sidoniea, varten. Mutta yhden tekevä! Hiljainen rakkaus
on niin kaunopuhelias, niin suuri voima on kätketty pidätettyihin
tunteisin... Kuka ties? ehkäpä jonakin päivänä...
Ja pikku ontuva, kumartuneena työnsä yli, lähti pitkälle matkalle
haaveiden maahan, niinkuin usein tapahtui tuon viallisen, istuessaan
nojatuolissaan, jalat nojattuina liikkumattomaan jakkaraan --
matkalle ihmeelliselle, jolta hän aina palasi onnellisena ja
hymyilevänä, nojaten Franssin käsivarteen rakastetun puolison
kaikella luottamuksella. Sormensa seurasivat hänen sydämensä unelmaa,
pikku lintu, jota hän silloin käsissään piteli ja jonka rutistuneita
siipiä hän korjaeli, sekin näytti olevan matkalla, lentämäisillään
tuonne, hyvin kauas, hilpeänä ja köykäisenä, kuin hän. Yht'äkkiä
aukeni ovi.
-- Enhän teitä häirinne? sanoi reimastunut ääni. Äiti, joka oli
hiukan nukahtanut, kohotti pikaisesti päätään:
-- Kah! herra Franshan se on... tulkaa vaan sisään herra Frans...
Näette, me odotamme isää... Näyttelijät peijakkaat ne tulevat aina
niin myöhään kotia... Istukaahan tuohon... syöttehän illallista
hänen kanssa...
-- Oi! ei, kiitoksia, vastasi Frans, jonka huulet vielä olivat
vaaleat äskeisestä mielenliikutuksesta; kiitos, minä en viivy... Minä
näin teillä tulta ja poikkesin vaan teille sanomaan... kertomaan
teille suuren uutisen, joka teitä on hyvin huvittava, sillä tiedän
teidän minua rakastavan...
-- Minkäs niin, Herra Jumala?
-- Herra Frans Rislerin ja neiti Sidonien kihlauksen!...
-- Tuota! Minä kun vast'ikään pääsin sanomasta, ett'ei häneltä muuta
puutu, kuin hyvä, pikku vaimo, pani siihen äiti Delobelle nousten
ylös hypätäkseen hänen kaulaansa.
Désirée ei kyennyt lausumaan sanaakaan. Hän kumartui vielä enemmän
työnsä yli ja, koska Franssin silmät olivat yksinomaisesti onnessaan
kiinni ja äiti Delobelle vaan katsoi kelloa, nähdäkseen, kohtako
hänen suuri miehensä tulisi, niin ei kukaan huomannut ontuvan
mielenliikutusta ja kalpeutta, eikä pikku linnun suonenvedon
tapaista väräjämistä, joka liikkumattomana oli hänen käsissään, pää
kallellaan, kuni kuolleeksi haavoitettu eläin.