II.

Pikku Chèben historia. -- Kolme perhekuntaa yksillä portailla.

Parisissa, liian pienissä asunnoissaan ahtaasti asuville köyhille

perheille on yhteinen porraslava ikäänkuin lisäsuojana, asunnon

suurennuksena. Sen kautta pääsee kesä-aikaan vähän ilmaa ulkoa,

siellä puhelevat naiset, siellä kirmaavat lapset.

Kun pikku, Chèbe piti kovin paljon melua kotona, sanoi hänelle

äitinsä: "Ole tuossa jo minua vaivaamatta... mene leikkimään

portaille." Ja lapsi juoksi sinne hyvin sukkelaan.

Tuo porraslava, vanhan talon viimeisessä kerroksessa, jossa maar' ei

oltu tilaa säästetty, muodosti ikäänkuin suuren, korkean käytävän,

portaiden puolelta rautaisten käsipuiden suojeleman ja leveän ikkunan

valaiseman, josta näkyi kattoja, kartanoita ja muita ikkunoita, sekä

kauempaa Fromont'in tehtaan puutarha, ikäänkuin viheriäisenä nurkkana

vanhojen jättiläisseinien välissä.

Kaikki tuo ei ollut mitään varsin hauskaa, mutta lapsi huvittelihe

siellä paljoa paremmin, kuin kotonaan. Kotielämä oli ikävää,

olletikin kun satoi, eikä Ferdinand lähtenyt ulos.

Ferdinand Chèbe, aivot aina höyryävinä uusista aatteista, jotka

kovaksi onneksi eivät koskaan koituneet, oli niitä laiskoja ja

suurihankkeisia porvareja, joita Parisissa löytyy hyvin kosolta.

Vaimonsa, jota hän alussa oli viehättänyt, oli kohta huomannut hänen

mitättömyytensä ja kärsi sitte malttavaisesti ja yhtä lailla sekä

hänen alituiset onnellisuuden unelmansa että vauriot, jotka niitä

välittömästi seurasivat.

Neljästä kolmatta tuhannesta franc'ista myötäjäisiä, jotka vaimo

oli tuonut ja miehensä tuhlannut hulluihin yrityksiin, ei heillä

ollut jäljellä muuta kuin pieni korko, joka vielä piti heitä

arvossa naapurien joukossa, sekä myöskin rouva Chèben, kaikista

haaksirikoista pelastettu, kashimirishaali, hänen hääkarikkansa ja

kaksi sangen pientä, vähäpätöistä briljanttinappia, joita Sidonie

toisinaan pyysi äitinsä näyttämään, piirongin laatikonpohjalla,

vanhassa valkosamettisessa lippaassa, josta kauppiaan, kolmekymmentä

vuotta sitte kultakirjaimilla kirjoitettu nimi, oli ihan

kulumaisillaan. Se oli tuon köyhän, kasvuillaan elävän perheen ainoa

loistoisuus.

Kauan, hyvin kauan oli herra Chèbe hakenut paikkaa, josta riittäisi

vähän lisää heidän pieniin korkojäännöksiinsä. Mutta hän etsikin vaan

semmoista paikkaa, jota hän kutsui _kaupaksi seisoallaan_, sillä

hänen terveytensä, näet, oli kaikkia istuvia toimia vastaan.

Todellakin, avionsa ensi vuosina, silloin kuin hän oli suurissa

asioissa ja kun hänellä oli oma hevonen ja omat rattaat

kauppa-asioitaan varten, oli pieni mies kaatunut pahasti ja se

kaatumus, josta hän tuon tuostakin puheli, oli hänen laiskuutensa

puolustuksena.

Ei tarvinnut olla viittä minuuttia herra Chèben seurassa, ennenkuin

hän jo sanoi luottoisalla äänellä:

"Tunnettehan onnettomuuden, joka tapahtui Orleans'in herttualle?..."

Ja taputtaen kämmenellään hapsitonta pääkalloaan, jatkoi hän:

"Sama tapahtui minullekin nuoruudessani."

Tuon kuuluisan kaatumuksen jälkeen pyörrytti häntä kaikenlainen

istuva toimi ja hän näki olevansa katalasti tuomittu _kauppaan

seisoallaan_. Niinpä oli hän vuoroon ollut asiamiehenä viini-,

kirja-, tryffeli-, kello- ja monessa muussa kaupassa. Kovaksi

onneksi kyllästytti häntä hyvin pian kaikki ja hän ei pitänyt

koskaan asemaansa riittävänä entiselle kauppamiehelle. Sillä tavoin,

katsomalla kaikkea tointa arvoansa alemmaksi, oli hän vähitellen

käynyt vanhaksi ja kykenemättömäksi, oikeaksi tyhjäntoimittajaksi,

vetelehtijäksi.

Paljo on soimattu taiteilijoita heidän eriskummallisuuksistaan,

luonnon oikuistaan, tuosta tavan omaisen kauhusta, joka heittää

heidät syrjäpoluille, mutta kukapa taitaa koskaan luetella kaikkia

naurettavia mielijohteita ja hulluja eksentrillisyyksiä, joilla

joutilas porvari tahtoo täyttää tyhjää elämätään? Niinpä piti herra

Chèbe erityisenä lakina kaikenlaiset matkat ja kävelyt. Koko ajan,

kun Sebastoopolin bulevardia rakennettiin, kävi hän kaksi kertaa

päivässä katsomassa, tokko se muka "edistyi."

Ei kukaan tuntenut paremmin kuin hän maineessa olevia

erityistavara-kauppoja; ja hyvin usein, kun rouva Chèbe, itse

toimeliaasti korjatessaan talon liina-vaatteita, tuskaantui näkemään

miehensä joutilaana katsoa töllistelevän ikkunasta, pääsi hän hänestä

erilleen sanomalla: "Etköhän... tuota... kävisi tuosta, tiedäthän,

kadun kulmasta, jossa hyviä leivoksia myödään, niitä jälki-ruo'aksi

päivälliseksi"...

Ja mies lähti, käveli bulevaardia pitkin, poikkesi puoteihin,

odotteli omnibusta ja vietti siten puolen päivää ulkona kahden

kappaleen, kolmen sou'n maksavan leivoksen tähden, joita hän

juhlallisesti kantoi kotia, pyyhkien otsaansa.

Etenkin ihaeli herra Chèbe kesää, pyhäpäiviä, pitkiä kävelyjä

Clamart'issa tai Romainville'ssa ja juhlia, joissa oli paljo

kansaa ja hälinää. Hän oli kanssa niitä, jotka kokonaista viikkoa

ennen Elokuun 15 päivää kävivät tarkastamassa valmistuksia

juhla-valaistukseen. Eikä hänen vaimonsa ollut siitä pahoillaan

ollenkaan. Ainakaan ei silloin ollut hänen tuolinsa ympärillä päivät

pitkään vetelehtimässä tuo i'änikuinen ähkijä jättiläistuumineen ja

yrityksineen, jotka harkitessa, edeltäkäsin jo raukesivat tyhjään,

sekä muistoineen menneestä ajasta että raivossa siitä, ett'ei hän

voinut ansaita rahaa.

Eikä hänkään, vaimo-raukka, sitä ansainnut, mutta hän osasi sitä niin

hyvin tallettaa ja hänen ihmeellinen säästeliäisyytensä täydensi

sillä tavoin kaikki, ett'ei kurjuus, tuon kovan puutteen naapuri,

ollut koskaan päässyt noihin kolmeen aina siistiin huoneesen

hävittämään huolellisesti korjattuja kapineita, vanhoja, verhonsa

alle kätkettyjä huonekaluja.

Vastapäätä Chèbeläisten ovea, jonka vaskiripa porvarillisesti loisti

portailla, oli kaksi muuta pienempää ovea.

Toiseen oli neljällä naulalla lyöty käymäkortti, jossa oli nimi

"Risler, tehtaan piirustaja." Toisella oli pieni sahviaani

nahka-palanen ja siinä kultakirjaimilla:

ROUVA DELOBELLE,

lintuja ja kärpäsiä kuoseiksi.

Delobelleläisten ovesta, joka usein oli auki, näkyi iso

neliskulmainen suoja, jossa kaksi naista, äiti ja tytär, vielä

melkein kuin lapsi, yhtä vaaleina, yhtä väsyneinä kumpikin,

harjoittivat yhtä noista tuhansista fanttasiia-ammateista, jotka

käsittävät sen, mitä kutsutaan Parisin-kaluiksi.

Siihen aikaan oli kuosi koristaa hattuja ja tanssivaatteita siroilla,

hohtokiven värisillä, Etelä-Ameriikan eläväisillä, ja niiden

valmistaminen oli juuri Delobellen naisten erityistoimi.

Eräs tukkukauppias, jolle lähetykset tulivat suorastaan Antilleista,

laittoi heille aukaisematta pitkiä, keveitä arkkuja, joissa,

inhottavassa arsenikki pölyssä loistivat kärpäset, ladottuina ja

valmiiksi neuloille pistettyinä, sekä linnut, toinen toisiinsa

sullottuina, siivet hienossa paperisiteessä. Tuo kaikki oli kuntoon

pantava, kärpäset saatavat hytisemään messinkilangan päähän,

koliibrien höyhenet pöyhisteltävät ja kiilloteltavat, taittuneet

jalat silkkirihmalla korjattavat, sammuneiden silmien sijaan pantava

kiiltäviä helmiä ja hyönteiset tai linnut tehtävät sieviksi ja elävän

näköisiksi.

Äiti teki työtä tyttärensä johdolla; sillä Désiréellä, vaikka hän

olikin vielä ihan nuori, oli oiva aisti, tenhottaren kekseliäisyys,

eikä kukaan osannut niinkuin hän, asetella silmiä lintujen pikku

päihin ja levittää niiden kangistuneita siipiä.

Ontuva kun hän oli lapsuudestaan saakka, onnettoman tapauksen

tähden, joka ei kuitenkaan ollut laisinkaan vahingoittanut

hänen säännöllisten ja hienojen kasvojensa suloa, oli Désirée

Delobelle'lla, koska hänen siitä syystä oli melkein täytymys,

paikaltaan liikkumatta, alituisesti pysyä kotonaan, oikea

ylimyksellinen iho ja erittäin valkoiset kädet. Pitäen aina hiuksensa

veikeästi kammattuina, vietti hän päivänsä istuessaan upoksissa

nojatuolissaan, kuosikuvilla ja kaikenvärisillä linnuilla kukkuroidun

pöytänsä ääressä, ikäänkuin tuossa maailmallisen kauneuden

oikullisessa ammatissa unhoittaen oman onnettomuutensa ja siten

korvaten epäsuosiollista elämätänsä.

Hän ajatteli, että kaikki nuo pienet siivet lähtivät lentoon

hänen liikkumattomalta pöydältään oikeille matkustuksille Parisin

maailman ympäri tuikkimaan juhlissa, ruunujen valossa; ja yksin

hänen tavastaan asetella kärpäsiään ja lintujaan olisi voinut arvata

hänen ajatustensa suunnan. Alakuloisuuden ja murheen päivinä,

kuroittuivat suipot nokat eteenpäin, siivet levisivät ihan auki,

ikäänkuin ottaakseen huiman vauhdin lentääkseen kauas, hyvin kau'as

pois viidennen kerroksen asunnoista, puutteen alaisuutta ja kurjuutta

pakoon. Vaan kun hän joskus taas oli tyytyväinen, niin näyttivätpä

hänen eläväisensäkin elämään ihastuneilta, olivatpa oikein pienten

oikullisten ja rajujen kuosilintujen näköisiä.

Onnellisena tai onnettomana teki Désirée työtä aina yhtä innokkaasti.

Aamupuhteesta aina myöhään yöhön saakka oli pöytä täynnä työesineitä.

Ja päivän viimeisen säteen sammuessa, kun tehtaan kello kaikui

ylt'ympäri lähipihoja, sytytti rouva Delobelle jo lampun, ja heti,

tuon varsin niukan aterian jälkeen, ryhdyttiin uudelleen työhön.

Noilla molemmilla väsymättömillä naisilla oli maali tai luuletus,

joka esti heitä tuntemasta pakollisen valvomisen kuormaa. Se oli

kuuluisan Delobellen näyttelijäkunnia.

Siitä asti, näet, kun Delobelle oli jättänyt maaseudun teaatterit

tullakseen näyttelemään Parisiin, odotti hän vaan, että joku

ymmärtäväinen tirehtööri, kaitseleva ideaali-tirehtööri, joka keksii

nerot, tulisi tarjoamaan hänelle hänen mittaisen roolin. Kentiesi

olisi hän voinut, alussa etenkin, saada keskulaisen paikan jossakin

kolmannen luokan teaatterissa, vaan Delobelle'pa ei tahtonut häväistä

itseään.

Hänestä oli parempi odottaa, taistella, niinkuin hän sanoi!... Ja

nähkäähän, millä tavoin hän käsitti taistelun.

Aamuisin huoneessaan, vieläpä usein vuoteessaankin, kertoi hän

entisen repertoaarinsa rooleja; ja vavisten kuuli Delobelle'n

naisväki väliseinän takaa katkelmia _Antoonio'sta_ ja _Lasten

lääkäristä_ lausuttavan mahtipontisella, jyrisevällä äänellä,

joka sekaantui suuren parisilaisen työpesän pauhinaan. Sitte,

aamiaisen jälkeen oli hän poissa kotoa yöhön saakka: hän teki

"bulevaardi-kävelynsä," se on, astuskeli verkalleen Château d'Eau'n

ja Madeleinen väliä, hammaspuikko suupielessä, lakki hiukan toisella

korvalla, hansikkaat aina kädessä, harjattuna ja loistavana.

Tuo pukukysymys oli hänestä hyvin tärkeä. Sen piti hän suurimpana

onnistumisen toiveena, houkuttimena tirehtöörille -- tuolle mainiolle

ymmärtäväiselle tirehtöörille, -- jonka päähän ei olisi koskaan

juolahtanut ottaa palvelukseen kulunut, huonosti puettu mies.

Myöskin Delobelle'n naisväki piti tarkan huolen siitä, ett'ei

häneltä mitään puuttunut; ja kyllä tarvittiinkin lintuja ja kärpäsiä

tuollaisen jyhkeän velikullan kaunistamiseksi! Näyttelijä piti sen

vallan luonnollisena.

Hänen mielestään vaimonsa ja tyttärensä ponnistukset ja puutteen

näkö eivät tarkoittaneet häntä nimen-omaan, vaan tuota salaperäistä

ja tuntematointa neroa, jonka ikäänkuin tallettajan hän arveli

olevansa. -- Chèben ja Delobellen perheiden asemassa oli jonkinlaista

yhtäläisyyttä. Delobelleläisten vaan ei ollut niin ikävä. Noista

pienistä kasvuillaan eläjistä tuntui heidän ahdas elämänsä

valottomalta, aina yhdenlaiselta, kun taas näyttelijän perheelle

toivo ja mielenkuvitus kaikkialla avasi oivallisia näkö-aloja.

Chèbeläiset olivat ikäänkuin umpikujassa elävät ihmiset,

Delobelleläiset asuivat ikäänkuin pienen, likaisen, kolkon kadun

varrella ilman päivää ja ilmaa, vaan siitäpä oli piakkoin käypä iso

bulevaardi. Lisäksi ei rouva Chèbe enää luottanut mieheensä, kun taas

hänen naapurinsa, tuon ainoan taikasanan "taiteen" nojassa, ei ollut

koskaan epäillyt miehestään.

Ja sillä välin otti herra Delobelle, monta monituista vuotta,

turhaan vermuutti-naukkuja teaatteriasiamiesten kanssa, absinttia

taputtajain päämiesten kanssa ja bitteriä vaudeville'in kirjoittajien

ja näytelmöitsijäin sekä tuon useiden suurten kappalten kuuluisan

sepustajan kanssa. Tarjoomuksia yhä vaan ei tullut. Ja niin oli mies

parka, kertaakaan näyttelemättä, luisunut nuoresta rakastajasta

vanhempien rooliin, sitte raha-asioitsijaksi, sitte korkeasukuiseksi

isäksi, vihdoin ukkonahjukseksi...

Ja siinä hän pysyi!

Kahteen tai kolmeen toviin oli hänelle hankittu tilaisuus ansaita

elatuksensa, koettamalla asettaa hänet klubin tai kahvilan hoitajaksi

ja suurien makaasiinien, niinkuin Phares de la Bastille'n ja Colosse

de Rhodes'in, tarkastajaksi. Siihen oli hyvät käytöstavat tarpeeksi,

eikä niitä Delobelle'lta puuttunut, Jumala nähköön!... Vielä vai,

suuri mies hylkäsi kun hylkäsikin sankarimaisesti kaikki hänelle

tehdyt tarjoomukset.

-- Minulla ei ole oikeutta luopua teaatterista!... sanoi hän.

Kuulla tuommoisia raukan suusta, joka vuosikausiin ei ollut

näyttämölle astunut, oli vastustamattoman koomillista. Mutta halua

ei ollut nauraa, kun näki hänen vaimonsa ja tyttärensä yöt päivät

nielevän arsenikki tomua ja kun kuuli heidän, taittaessaan neulojaan

pikkulintusten messinkilankaa vasten, totisina kertovan:

-- Ei, ei! Herra Delobellellä ei ole oikeutta luopua teaatterista.

Onnellinen ihminen, jolle hänen mulkosilmänsä, aina suopea hymynsä

ja tapansa hallita näytelmissä, oli elinajaksi hankkinut tuon

"hemmoitellun" ja ihmetellyn kuninkaan pojan harvinaisen aseman!

Kun hän käveli ulkona, tervehtivät häntä Francs-Bourgeois-kadun

puotilaiset Parisilaisten tavanmukaisella kunnioituksella ja

ihastuksella kaikkea kohtaan, mikä vaan teaatteria koskee. Hän

oli aina hyvin puettu! Ja sitte niin hyvä, niin kohtelias!...

Ihme sentään, että hän, tuo Ruy-Blas, Antonio, _Marmori-tyttöjen_

Rafaelia, _Savannin rosvojen_ Antreas, joka lauantai-ilta,

modistikotelo kainalossa, kantoi naistensa työtä Saint-Denis-kadun

kukkamyymälään...

Entä sitte! Semmoistakin asiaa toimittaessaan oli tuossa

mies-vietävässä niin paljon jaloutta ja luonnollista arvollisuutta,

että neiti, jolla oli toimena tarkastaa Delobelle'n tiliä,

oli pahemmassa kuin pulassa antaessaan noin moitteettomalle

herrasmiehelle vaivalloisesti ansaitut vähäiset viikkorahat.

Vaan niinäpä iltoina, näette, ei näyttelijä tullut kotia

päivälliselle, ja sen naisväki tiesi jo edeltäkäsin. Hän muka tapasi

aina bulevaardilla jonkun vanhan toverin, kova-osaisen, niinkuin

itsekin oli -- jommoisia kyllä löytyy tuossa pyhässä ammatissa

-- ja niitä hän kestitsi ravintolassa tai kahvilassa. Sitte toi

hän varsin uskollisesti, ja siitä annettiin hänelle kiitokset,

loppurahat kotiin, toisinaan kukkakimpunkin vaimollensa, pikku lahjan

Désiréelle, jotakin pientä, joutavaa. Mitäs tehdä? Semmoista se

tottumus teaatterissa on. Melodraamassa voi kyllä pian heittää kultaa

ikkunasta ja sanoa:

"Se, hupsu, tuoss' on kukkaro, meno sanomaan rouvalle, että häntä

odotan."

Huolimatta suuresta innostaan ja vaikkapa ammattinsa oli kyllin

tuottoisa, olivat Delobellen naiset usein pulassa, varsinkin Parisin

kauppalakon aikana.

Onneksi oli käsillä kelpo Risler, joka aina oli valmiit auttamaan

ystäviään.

Vilho Risler, kolmas asujain portailla, oli elänyt siinä noin

viisitoista vuotta nuoremman veljensä Franssin kanssa. Molemmat,

suurikasvuiset, rotevat, valkoveriset Schveitsiläiset olivat tuoneet

mukanaan himmeän työhuoneensa tukehduttavaan ilmaan maa-elämän

terveyden ja raittiuden. Vanhempi oli piirustaja Fromont'in tehtaalla

ja kustansi veljeään, joka kuunteli Chaptal'in luentoja tullakseen

Centralikouluun.

Tultuaan Parisiin ja tietämättä, miten järjestää pienen taloutensa,

oli Vilho saanut naapureiltaan, Chèben ja Delobellen naisilta

neuvoja ja opetusta, joka ehdottomasti oli suureksi avuksi tuolle

suoramieliselle, kainostelevalle, hiukan "jörölle" miehelle,

jota sitä paitsi hänen ulkomaalainen murteensa ja näkönsäkin

vaivasi. Jonkun aikaa naapureina oltuaan ja keskinäistä palvelusta

osoitettuaan, olivat veljekset Risler jo ikäänkuin jäseninä

molemmissa perheissä.

Juhlapäivinä oli heidän syömäneuvonsa aina pantu esille jommassa

kummassa paikassa, ja molemmille isänmaastaan poissa-oleville

veljille oli hyvin mieluista tavata noissa köyhissä perheissä, ehkä

yksinkertaisia ja puutteenalaisia olivatkin, hellää ja perheellistä

kohtelua. Ammatissaan sangen taitavan piirustajan palkka salli

hänen auttaa Delobelleläisiä, kun vuokra oli maksettava, ja tulla

Chèbelään "setänä," tuoden aina mukanaan surpriissejä ja lahjoja,

niin että pikku-tyttö, hänet, nähtyään, heti juoksi hänen taskujaan

koettelemaan ja kiipesi hänen syliinsä.

Sunnuntaisin vei hän kaikki teaatteriin; ja melkein joka ilta kävi

hän herrojen Chèben ja Delobellen kanssa oluenpanimossa Blondelin

kadun varrella, jossa hän kestitsi heitä oluella ja _prachtelilla_.

Olut ja prachtel, ne ne olivat hänen heikkoutensa.

Hänestä ei ollut suurempaa onnea, kuin istua oluttuopin ääressä

molempain ystäväinsä kanssa ja kuunnella heidän juttelevan, itse

yhtymättä muuten kuin suurella naurulla tai pään pudistuksella heidän

puheluunsa, joka oli ylipäätään pitkä valitustulva yhteiskuntaa

vastaan.

Lapsimainen arkaluontoisuus ja saksalainen murre, joka

lakkaamattomasta työssä-olosta yhä oli säilynyt hänen kielessään,

vaivasivat häntä kovin hänen ajatuksiaan lausuessaan. Sitä paitsi

herättivät hänessä pelkoa hänen ystävänsäkin. Heillä oli häneen

verrattuna joutilaan ihmisen suunnaton etevyys työtä tekevän

rinnalla; ja herra Chèbe, joka ei ollut niin hienotunteinen, kuin

Delobelle, ei pitänyt minäkään huomauttaa häntä siitä. Herra

Chèbe, se katseli häneen hyvin korkealta! Hänestä, näet, oli mies,

joka, niinkuin Risler, teki työtä kymmenen tuntia päivässä, siitä

päästyään, kykenemätön niitäkään järkevää mielipidettä lausumaan.

Toisinaan vielä, uupuneena tehtaalta tultuaan, kävi piirustaja

panemaan yötäkin lisäksi kiiruullisia töitä varten. Olisipa pitänyt

nähdä herra Chèben loukattua katsetta.

-- "Ei sitä minua pantaisi semmoista työtä tekemään," sanoi hän

pöyhistellen; ja katsellen Risleriä suoraan kasvoihin tutkivin

silmin, niinkuin sairaan luona oleva lääkäri, liitti hän: "Näette te,

kunhan hyvän puuskan saatte"...

Delobelle ei ollut niin julma, mutta hän katsoi häneen vielä

korkeammalta:

_El seeteripun näe ruusua juurellaan._

Delobelle ei nähnyt Risleriä jalkojensa juuressa.

Kun tuo suuri mies joskus sattumalta noin suvaitsi huomata hänen

läsnäolonsa, kumartui hän aina omituisella tavalla häntä kohti

kuunnellakseen häntä ja nauroi hänen sanoilleen, kuin lapselle,

tahi huvitti hän häntä kertomuksilla näyttelijättäristä, opetti

häntä itseään vaatehtimaan, antoi ompelijain osoitteita, eikä voinut

käsittää, kuinka mies, joka ansaitsi niin paljon rahaa, aina oli

puettu, kuin vasta alkava koulupoika nalkki. Kelpo Risler, joka kyllä

hyvin tunsi alemmuutensa, koki hankkia itselleen anteeksi antamusta

kaikenlaisella tarkkaavaisuudella ja avuliaisuudella ja, näette,

hienotunteinen kuin aina oli pysyi hän ikuisena hyväntekijänä.

Noiden kolmen samoilla portailla asuvan perheen välillä oli pikku

Chèbe ikäänkuin yhdistysmerkkinä heidän alituisessa hyörimisessä ja

pyörimisessä.

Tavan takaa pujahti hän Delobelleläisten työhuoneesen, katseli

ratokseen heidän työtään, ihaeli kaikkia noita eläväisiä, ja,

ollen jo enemmän koketti kuin kujeileva, koetti hän, jos matkalla

kärpänen oli kadottanut toisen siipensä, koliibri kaulauntuvansa,

tehdä itselleen noista hylyistä koristeen pistelemällä niitä

hienojen hiustensa kihariin. Désirée ja hänen äitinsä nauroivat

nähdessään hänen keimaillen kohottaivan varpailleen katsoakseen

vanhaan himmentyneesen kuvastimeen. Sitte, kun hän oli tarpeeksi

itseään ihmetellyt, aukasi lapsi, käyttäen pienten sormiensa kaiken

voiman, oven ja mahtavasti, pää pystyssä, pelosta turmelevansa

hiuslaitostaan, meni hän kolkuttamaan Rislerin ovelle.

Päivällä siellä ei ollut muita kotona, kuin koululainen Frans,

joka kirjojensa ääressä järkevästi valmisti lukuaan. Kun Sidonie

astui sisään, niin kirjat nurkkaan! Kaikki oli jätettävä syrjään

tuota kaunista naista vastaan otettaessa, joka näet oli olevinaan

koliibri prinsessa, joka tuli hänen luo vieraisin Chaptalin kouluun

pyytääkseen hänet puolisokseen johtajalta.

Todellakin oli omituista nähdä tuon ison pojan leikkivän kahdeksan

vuotisen tyttö tyngän kanssa, taipuvan hänen oikkujensa mukaan ja

jumaloivan häntä myöntämällä kaikkiin, niin että sitten, kun hän oli

kokonaan häneen rakastunut, mahdotointa oli tietää, milloin hänen

rakkautensa oli alkanut.

Miten hyvänä tahansa pikku Chèbe olikin pidetty noissa molemmissa

kodeissa, niin tuli kuitenkin aina hetki, jolloin hän karkasi porras

ikkunalle. Siellä hänellä sentään oli suurin huvituksensa, aina

aukea näköpiiri, ikäänkuin joku tulevaisuuden haave, jota kohti hän

kumartui uteliaana ja ilman pelotta, sillä lapsillahan ei, näet, ole

päänpyörrytystä.

Toinen toistaan vasten kallistuvien vuolukivikattojen keskellä,

näyttivät hänestä tehtaan suuri seinä, puutarhassa kasvavien

plataanien latvat ja lasiakkunaiset työhuoneet ikäänkuin hänen

unelmiensa luvatulta maalta.

Fromont'in talo oli hänestä suurin rikkaus jota voi ajatella.

Sen asema koko tuossa Haraisin kolkassa, joka määrättyinä tuntina

oli suljettu savuunsa ja tehtaiden ryskeesen, Rislerin innostus,

hänen tarumaiset kertomuksensa isäntänsä rikkaudesta, hyvyydestä ja

taitavuudesta, olivat herättäneet hänen lapsellisen uteliaisuutensa;

ja sitte ikkunaan näkyvät asuinrakennukset, hienot, koruleikkauksilla

varustetut puiset akkunavarjostimet, pyöreä kuisti, jonka eteen

puutarhakaluste oli järjestetty, suuri, valkoisesta messingistä

tehty ja kultalangoilla lävistetty lintu häkki, joka loisti

auringonpaisteessa, ja siniset kuomivaunut, jotka seisoivat pihalla

valjaissa, kaikki tuo oli myöskin, hänen alituisen ihmettelemisensä

esineenä.

Hän tunsi talon kaikki tavat; tiesi hetken, milloin kelloa

soitettiin, työmiesten poislähdön, maksulauantait, jolloin

rahastonhoitajan pikku lamppu paloi myöhään iltaan saakka ja pitkät

jälkeenpuolenpäivät sunnuntaina, jolloin työhuoneet olivat suljetut,

tulipesä oli sammutettu ja suuri hiljaisuus salli hänen kuulla neiti

Clairen kirmaavan puutarhassa serkkunsa Georgesin kanssa. Kaikki

erityisseikat sai hän tietää Risleriltä.

"Näytä minulle salin ikkunat, sanoi hän hänelle... entä Clairen

huone?"...

Mielissään tuosta tavattomasta myötätuntoisuudesta rakkaasen

tehtaasensa, selitti Risler lapselle ylähältä kunkin rakennuksen,

näytti hänelle paino-, kultaus- ja värinvalmistus-huoneet,

piirustussalin, jossa hän itse teki työtä, konehuoneen, josta

kohosi tuo kauhea torvi, joka mustasi kaikki lähiseinät uutteralla

savullaan, eikä varmaankaan aavistanut, että viereisen katon alla oli

kätkössä pieni olento, joka yhdisti hartaimmat aatoksensa sen kovaan,

väsymättömään huohotukseen.

Kerran vihdoinkin pääsi Sidonie tuohon haaveksimaansa paratiisiin.

Rouva Fromont, jolle Risler usein oli puhunut pienestä, sievästä

ja älykkäästä naapurittarestaan, pyysi hänen tuomaan Sidonien

lastentanssiaisiin, joita hän pani toimeen jouluksi. Siihen

vastasi herra Chèbe kuivasti kieltäen. Jo siihen aikaan, näet,

kiusasivat ja nöyryyttivät nuo Fromont'ilaistet, joiden nimi aina

oli Rislerin suussa, herra Chèbeä rikkaudellaan. Muutoin koski

asia naamiaishuveja, ja herra Chèbellä -- jolla, näet, ei ollut

seinä-paperi-kauppaa -- ei ollut varoja hankkia tyttärelleen

tanssijattaren pukua. Mutta Risler penäsi; sanoi ottavansa kaikki

toimittaakseen ja rupesi oitis piirustamaan pukua.

Se oli muistettava ilta.

Rouva Chèben huoneessa, joka oli täyteen sullottu kankaita, neuloja,

ja vähäisiä toaletti-kaluja, johti Désirée Delobelle Sidonien

koristelemista. Tyttönysä, suuremman näköisenä lyhyessä puna- ja

mustajuovikkaassa villahameessaan, seisoi kuvastimen edessä suorana

ja liikkumattomana Ja viehättävä oli hän loistavassa pu'ussaan.

Valkoiselle kaatille oli nauhoitettu samettipienoinen korsetti ja

pitkät, kauniit, kastanjan väriset palmikot laskeutuivat punotun

olkihatun alta. Vaan kaikkia noita hänen Schveitsiläispukunsa hiukan

jokapäiväisiä yksityisyyksiä ylensivät hänen älykkäät kasvonsa,

tavaksi otettu viehkeä käytöksensä ja tyytyväisyytensä tuohon

ylensirottuun, heleänväriseen teaatteri koristukseensa.

Kaikki katsomaan tulleet naapurit huudahtivat ihmetyksestä.

Sill'aikaa kuin käytiin Delobelleä hakemassa, korjasi pikku ontuva

hameen poimuja, kenkänauhoja ja loi viimeisen silmäilyn työhönsä.

Neula ei joutanut hänen kädestään, ja hänkin, lapsi rukka, oli

kiihtynyt juhlan huolettavasta hurmauksesta, vaikk'ei hän sinne ollut

menossakaan. Tuli sitte suuri mies. Hän kerrotutti Sidoniella pari

kolme tervehdystä, joita hän oli hänelle opettanut, neuvoi, miten oli

käytävä ja seisottava, ja hymyiltävä, suu pyöreäksi avattuna, juuri

sakarin kärjen suuruiseksi. Oli tosiaan koomillista nähdä, kuinka

säntillisesti lapsi teki temppujaan.

-- Hänellä on näyttelijän verta suonissaan!... sanoi vanha

näyttelijä innossaan, ja tietämättä, miksikä tuota suurta Frans

tolhoa itketti...

Vielä vuosi tuon onnellisen illan jälkeen olisi voinut kysyä

Sidonielta, millä kukilla etehiset olivat koristetut, minkäväriset

huonekalut olivat, mitä tanssia soitettiin, kun hän tuli

tanssiaisiin, niin syvä oli hänen huvinsa vaikutus. Hän ei unhottanut

mitään, ei pukuja, jotka pyörivät hänen ympärillään, ei lasten

naurua, eikä kaikkia noita pieniä askeleita, jotka riensivät yli

liukkaan parketin. Istuessaan suuren, punasilkkisen kanapeen reunalla

ja ottaessaan ojennetulta tarjottimelta ensimmäisen sorbetti juoman

elämässään, muistui hänelle yht'äkkiä mieleen mustat portaat ja

hänen vanhempainsa pieni tukehduttava asunto, ja se näytti hänestä

kaukaiselta, i'äksi jätetyltä maalta.

Muutoin oli hän kaikkien mielestä ihastuttava, kaikki häntä

ihmettelivät ja hyväilivät. Claire Fromont, pelkkiin karikkoihin

puettuna Cauchoisena, esitteli hänet Georges-serkulleen, komealle

husaarille, joka alin omaa kääntyi katsomaan miekkalaukkunsa

vaikutusta.

-- Kuulethan, Georges, se on minun ystäväni... Hän tulee leikkimään

meille sunnuntaina... Äiti lupasi sen.

Onnellisena ja ihastuneena suuteli hän viattomasti pikku Chèbeä

kaikesta sydämestä.

Täytyi, kuitenkin lähteä pois... Pitkän aikaa vielä, kolkolla

kadulla, jossa lumi suli, sammutetuilla portailla ja nukkuvassa

huoneessa, jossa hänen äitinsä häntä odotti, loisti salien hohtava

valo Sidonien huikaistuneissa silmissä.

Oliko kaunista?... Oliko sulla hauska? kyseli hiljaa rouva Chèbe

päästäessään hakasista hänen loistavaa pukuaan.

Ja väsymyksen painamana nukkui Sidonie seisoalleen, niitäkään

vastaamatta, alkaen ihanaa unta, joka oli kestävä koko hänen

nuoruutensa ja oli maksava hänelle paljon kyyneleitä.

Claire Fromont piti sanansa. Sidonie tuli usein kisaamaan kauniisen

hiekoitettuun puutarhaan ja sai läheltä nähdä kuvaleikkauksilla

varustetut ikkunavarjostimet ja kultalankaisen lintuhäkin. Hän

näki kaikki suuren-suuren tehtaan nurkat ja sopukat, ja oli usein

piilosilla painopöytien takana sunnuntai-ehtoon hiljaisuudessa.

Juhlapäivinä oli hänen syömäneuvonsa pantuina esille lasten pöydällä.

Kaikki häntä rakastivat, vaikk'ei hän osoittanut koskaan paljo

suosiota kellekään. Niin kauan kuin hän oli keskellä tuota

loistoisuutta, tunsi hän olevansa suopea ja onnellinen ja ikäänkuin

kaunistuneensa, mutta tultuaan vanhempiensa luo ja nähdessään

tehtaan, porrasikkunan himmeiden lasien läpi, heräsi hänessä

selittämätöin kaipuu ja viha.

Ja kumminkin kohteli häntä Claire Fromont hyvänä ystävänä.

Toisinaan pääsi hän noissa kuuluisissa sinisissä, vaunuissa heidän

kanssa Boulognen metsään tai Tuileriesen, tahi maalle koko viikoksi

isoisä Gardinois'in hoviin, Savignyyn Orgen varrella. Rislerin, joka

oli sangen ylpeä pikku tyttinsä menestyksestä, oli kiitos siitä,

että Sidonie oli aina siististi ja somasti pu'ettu... Sen piti

rouva Chèbe'kin kunnian asiana ja sievä ontuva oli myös aina valmis

tarjoamaan pienelle ystävälleen käyttämättömiä koruaarteitaan.

Herra Chèbe, joka aina oli närkästyksissään Fromont'ilaisille,

katseli karsain silmin tuota kasvavaa harrasta tuttavuutta. Oikea syy

oli kuitenkin se, ett'ei häntä kutsuttu vieraisin, mutta hän lykkäsi

syyksi muuta, sanoen vaimolleen:

-- Etkös näe, että tyttäresi aina palajaa sieltä alakuloisena ja

sitte istuu tuntikaudet mietteissään ikkunalla?

Mutta rouva Chèbe, joka oli ollut onneton naimisestaan saakka, oli

käynyt varomattomaksi. Hänen mielestään piti nauttia nyky-aikaa,

peläten tulevaisuutta, ja pitää onnesta kiinni sen ohi kulkiessa,

sillä usein ei ole elämässä muuta turvaa ja lohdutusta, kuin muisto

onnellisesta lapsuudesta.

Kerrankin näkyi herra Chèbe olevan oikeassa.