I.

Häät Vefour'in luona.

-- Rouva Chèbe!

-- Poikani...

-- Minä olen tyytyväinen...

Varmaankin kahdennen kymmenennen kerran sinä päivänä sanoi kelpo

Risler olevansa tyytyväinen, ja aina yhtä heltyneen ja rauhaisan

näköisenä, aina samalla harvalla, kumealla ja matalalla äänellä,

äänellä, joka ahdistaa mieltä, eikä tohdi puhua liian kovaa pelosta

puhkeavansa yht'äkkiä kyyneleisin.

Ei millään muotoa olisi Risler tahtonut silloin itkeä, -- sopiiko,

näette, se sulhaselle keskellä hääateriaa? -- Yhtä kaikki häntä

itketti kovin. Onnensa tukehdutti häntä, kuristi hänen kulkkuaan,

esti sanojen tulemasta esiin. Kaikki, mitä hän voi tehdä,

oli kuiskata aika ajoin hiukan värisevin huulin: "Minä olen

tyytyväinen... Minä olen tyytyväinen."

Siihen hänellä oli syytä todellakin.

Aamusta saakka luuli miesparka olevansa ihanan unen vallassa, josta

pelkää äkkiä havahtuvansa, häikäistynein silmin; mutta hänenpä

unestaan ei näkynyt koskaan tulevan loppua. Se oli alkanut kello

viideltä aamulla ja kymmeneen iltasella, kymmeneen hyvin tarkalleen

Vefour'in kellon mukaan, kesti sitä vielä...

Paljo oli tapahtunut sinä päivänä, josta pienimmätkin seikat pysyivät

hänen mielessään!

Aamu koitti, kun hän hyvillä mielin, vaikka hiukan kärsimättömänä

astuskeli huoneessaan, vanhana poikana, valmiiksi puettuna, parta

ajettuna, kaksi paria valkoisia hansikkaita taskussa... Mutta, kas

tuossa jo juhlavaunut, ja ensimmäisissä tuolla -- joilla on valkoiset

hevoset, valkoiset ohjat ja sisältä ovat verhotut keltaisella

damastilla -- näkyy kuni pilvenä, morsiamen hääpuku... Siitä sitte

mennään kirkkoon, astutaan kaksittain, aina tuo valkoinen pilvi

etupäässä, liehuen kepeänä, viehättävänä... Sitte urut, ovenvartija

ja kirkkoherran saarna, kynttelien valossa loistavat jalokivet,

kevät pu'ut... ja väentungos sakastissa, jossa pieni valkoinen

pilvi ikäänkuin katoaa upoksiin kaikkien sitä ympäröidessä ja

suudellessa, sillä välin kuin sulhanenkin jakelee kädenlyöntiä

kaikelle Parisin ylhäiselle kauppiasseuralle, joka on tullut häntä

kunnioittamaan... Sen jälkeen urkujen suuri loppusoitto, joka on sitä

juhlallisempi, kun kirkon selälleen avatut ovet sallivat koko kadun

ottaa osaa perheen juhlamenoihin. Hääkansaa seuraa esikartanossa

humina, katselijoiden puhelut; muun muassa eräs kiillottajatar,

suuri esiliina vyöllä, sanoo ihan kovaa: "Sulhanen ei ole kaunis,

mutta morsian on armottoman sievä..." Siitä sillä on sulhasella

ylpeilemistä...

Sitte aamiaiset tehtaalla, seinäpapereilla ja kukilla kaunistetussa

työ-huoneessa, huvimatka Boulognen metsään, mieliksi anopille,

rouva Chèbelle, joka, ollen parisilainen pikkuporvaritar, ei olisi

pitänyt tytärtään morsiamenakaan ilman ajoa järven ympäri ja käyntiä

vedenputouksella. -- Sen jälkeen tulo päivällisille, valkeita

sytytettäissä bulevaardeilla, jonne ihmisiä oli tullut katsomaan

häämatkaa, oikeita ylpeitä häitä, joita vuokrahevoset pitkässä

jonossa kuljettivat Vefourin portaille asti.

Sillä kohdalla hän oli unessaan.

Ikäänkuin turtuneena uupumuksesta ja mielihyvästä katseli kelpo

Risler epämääräisesti äärettömän suurta kahdeksalle kymmenelle

hengelle katettua, molemmista päistä hevosen kengän muotoista

pöytää, jonka ympäriltä kohosi hymyileviä, tuttuja kasvoja, ja

niiden kaikkien silmistä oli hän näkevinään oman onnensa kuvastavan.

Päivällinen oli loppumaisillaan. Haastelun huminaa aaltoili ympäri

pöytää. Siinä oli vastatusten kääntyneitä kasvoja vilkkaassa

keskustelussa, siinä näkyi mustia hihoja kukkien takaa, siinä nautti

lapsi ilomielin hedelmä-jäätelöään, ja isoja kasoja jälkiruokaa

kohosi kasvojen tasalle ylt'ympäri tuota iloista, kirjavaa ja

valoisaa hääpöytää.

Niinpä niinkin! Risler oli tyytyväinen.

Paitse hänen veljeään Franssia, olivat kaikki, joita hän rakasti,

läsnä. Ensin -- vastapäätä häntä, Sidonie, eilen pikku Sidonie,

tänään hänen vaimonsa. Hän oli heittänyt pois huntunsa päivälliseksi:

hän oli astunut ulos pilvestään. Ihan valkeasta ja sileästä

silkkihameesta kohosivat nyt sievät tummanvalkoiset kasvot, --

joita tuon säännöllisesti sidotun morsiusruunun peittämät kauniit

hiukset seppelöivät. Ja niidenpäs kätkössä vasta mylleröi elämään

pyrkivä myrsky, valmiina tuossa paikassa, köykäisten, pienten

untuvain tavoin, pois lentämään, katoamaan... Mutta eihän avio-miehet

semmoisia asioita huomaa.

Sidonien ja Franssin jälkeen rakasti Risler kaikkein enin maailmassa

rouva Georges Fromont'ia, jota hän kutsui "rouva Chorcheksi",

osakkaansa vaimoa ja entisen isäntänsä ja herransa, Fromont-vainajan

tytärtä. Risler oli istuttanut hänen viereensä ja puhutteli häntä

aina lempeällä ja suopealla tavalla. Rouva Fromont oli aivan

nuori nainen, melkein Sidonien ikäinen, mutta kauneutensa oli

säännöllisempi, tyynempi. Hän jutteli vähän, ollen outona tuossa

sekalaisessa seurassa, vaan kaikin voimin kumminkin koetti olla

rakastettava.

Toisella puolen Risleriä istui rouva Chèbe, morsiamen äiti, joka

säteili ja loisti viheriän kiiltävässä satiinihameessaan. Aamusta

saakka oli hyvän naisen mieli ollut yhtä loistava, kuin hänen

merkkikuvallinen vaatteensa. Tavan takaa sanoi hän itsekseen:

"Tyttäreni menee naimisiin Fromont nuoremmalle ja Risler vanhemmalle

Vieilles Haudriettes'in kadun varrelta!"... Sillä tyttärensä,

muka, ei mennyt naimisiin ainoastaan Risler vanhemmalle, vaan

koko kauppahuoneelle, tuolle Parisin kauppamailmassa kuuluisan

toimi-nimen, ja joka kerta kuin rouva Chèbe muisteli mainehikasta

tapahtumaa suoristi hän itseään ja silittää kahisteli väikkyvää

hamettaan.

Aika vastakohtana hänelle oli hänen miehensä, herra Chèbe, joka istui

muutamaa tuolia etempänä. Avioliitossa, yleensä, matkaan saattavat

samat syyt kokonaan erilaisia seurauksia. Tuo lyhytkasvuinen mies

jyrkkine kuhmura-otsineen, joka kiilsi ja oli ontto kuin puutarhan

pallo, oli yhtä jörön näköinen, kuin hänen vaimonsa säteilevä. Yhtä

kaikki se ei muuttanut herra Chèbeä, sillä hän vihoitteli pitkin

koko vuotta. Sinä iltana ei hän kumminkaan ollut niin kurjan ja

kuihtuneen näköinen, kuin tavallisesti, kun hän oli puettu leveään,

liehuvaan päällystakkiinsa, jonka taskut aina olivat pullollaan

öljy- tai viini-, multasieni- tai etikka-näytteistä, sikäli kun hän

niissä piteli jotakin näistä kauppatavaroista. Hänen oiva, uusi,

musta pukunsa oli vastineena viheriäiselle hameelle, mutta kovaksi

onneksi olivat ajatuksensa hänen pukunsa väriset... Miks'ei, näet,

häntä oltu pantu istumaan morsiamen viereen, niinkuin hänen oli

oikeus?... Miksi oli hänen paikkansa annettu Fromont nuoremmalle...

Ja ukko Gardinois, Fromont'ilaisten isoisä, mitä hän teki Sidonien

rinnalla?... Aha! vai niin! Kaikki Fromont'ilaisille, eikä mitään

Chèbeläisille... Ja sitte vielä ihmetellään, että vallankumouksia

syntyy!

Onneksi sai vimmattu pikku mies purkaa sappensa naapurilleen ja

ystävälleen, vanhalle virasta eronneelle näyttelijälle, Delobellelle,

joka juhlallisena kuunteli häntä levollisesti ja majesteetillisesti.

Vaikkapa oltaisikin oltu poissa teaatterista viisitoista vuotta,

tirehtöörien häijyyden tähden vaan, niin kyllä sitä aina löytyy, kun

tarvitaan, näyttämö-asentoja kaikkia tapauksia varten. Niinikään oli

Delobelle sinä iltana häävieraana, kasvot puoleksi vakavina puoleksi

hymyilevinä, samalla luontevana ja juhlallisena, sekä, nouteliaana

alhaista kansaa kohtaan. Olisi luultu hänen, koko teaatterihuoneen

edessä, olevan mukana ensimmäisen näytöksen pidoissa pahvilaatikoissa

annettujen ruokien ääressä, ja vieläkin enemmän näkyi tuo kummallinen

Delobelle näyttelevän jotakin osaa, kun hän, varmaan ajatellen, että

hänen kykyänsä iltamassa käytetään, siitä asti, kuin pöydässä oltiin,

ajatuksissaan muistutteli kauneimpia kappaleita näytelmistöstään.

Senpätähden hänen kasvojensa epämääräinen ja teeskennelty osoite

kuvasi näyttelijää, joka muka on tarkkaan kuulevinaan, mitä hänelle

sanotaan, vaan koko ajalla ei ajattele muuta kuin vastaustaan.

Omituista, että morsiamenkin kasvoissa oli hiukan samaa osoitetta.

Noissa nuorissa, sievissä piirteissä, joita onnellisuus elähytti

kirkastamatta niitä, näkyi salainen huoli; ja, hetkittäin, ikäänkuin

hän olisi itsekseen puhunut, vilahti hymyn väre hänen suupielissään.

Sellaisella pienellä hymyllä vastasi hän oikealla puolellaan istuvan

isoisä Gasdinoisin hiukan kujeellisiin pilapuheisin:

-- Sitä Sidoniea, yht' hyvin!... sanoi kunnon ukko nauraen... Kun

ajattelee, ett'ei ole kahta kuukautta siitä, kuin hän aikoi mennä

luostariin... Kyllä ne tunnetaan, tyttöjen luostarit!... Niin on

kuin meillä sanotaan: kahden virsut penkin alla, kahden kalsutkin

sopessa!...

Ja kaikki pöydän ääressä nauroivat luottoisasti vanhan berryläisen

maamiehen talonpoikamaisille ilveille. Suunnattoman rikkauden oli

elämä ukolle jakanut sydämen, hyvyyden ja kasvatuksen, vaan ei älyn

sijaan: sillä tätä tuolla ovelalla kyllä oli ja enemmänkin kuin

kaikilla noilla muilla porvareilla yhteensä. Niiden varsin harvojen

joukossa, jotka herättivät hänessä jonkinlaista myötätuntoisuutta,

miellytti häntä erittäinkin pikku Chèbe, jonka hän tunsi pienestä

tyttöhepakosta asti; ja tämä puolestaan, joka oli liian hiljan tullut

rikkaaksi ollakseen varallisuutta jumaloitsematta, puhui oikealla

istuvalle naapurilleen sangen kunnioittavalla ja veikistelevällä

tavalla.

Sitä vastoin käyttäytyi hän hyvin varovasti vasempaa naapuriaan,

Georges Fromont'ia, miehensä osakaskumppania kohtaan. Heidän

puhelunsa rajoittui vaan kohteliaisuuksiin, jopa oli heidän kesken

ikäänkuin teeskenneltyä välinpitämättömyyttä.

Äkkiä kuului silkin kahinaa, tuolit kolisivat, puhelu lakkasi ja

nauru herkesi. Noustiin ruoalta. Tuossa puoli-äänettömyydessä sanoi

rouva Chèbe, joka oli käynyt puheliaammaksi, sangen kovaa eräälle

serkulle maaseudulta, joka oli ihastuksissaan nuoren, sillä hetkellä

herra Gardinois'in kanssa käsitysten seisovan morsiamen vakavasta ja

tyynestä käytöksestä.

-- Näettehän, serkkuni, tuota lasta. -- Ei kukaan olisi voinut

koskaan tietää, niitä hän ajatteli...

Kaikkien noustua mentiin suureen saliin.

Sill'aikaa kun tanssijaisiin kutsutut joukottain liittyivät

päivällisvierasten pariin, kun soittokunta valmistautui ja tanssijat,

pänsneet nenällä, pyörivät pienten, valkoisiin vaatteisin puettujen

malttamattomien neitosten ympärillä, oli sulhanen, tuota kaikkia

peläten, paennut ystävänsä Planuksen -- Sigismund Planuksen kanssa,

joka kolmekymmentä vuotta oli ollut Fromont'in kauppahuoneen rahaston

hoitajana -- turvaan tuohon pieneen kukilla koristettuun kalteriin,

jonka köynnöslehtoa kuvaavat seinäpaperit olivat ikäänkuin vihantana

perämönä Vefourin kullatuille saleille. Siellä he ainakin olivat

yksinään, siellä he voivat jutella:

-- Sigismund, vanhus... minä olen tytyväinen...

Ja Sigismund oli myöskin tyytyväinen, mutta Risler ei antanut hänelle

suuvuoroa sanoa sitä. Nyt kun hän ei enää pelännyt itkeä ihmisten

nähden, tulvasi hänen sydämensä koko ilo esiin.

-- Ajattelehan tok', ystäväni!... Eikö se ole tavatonta tykkänään,

että tuommoinen nuori tyttö huoli minusta. Sillä, suoraan sanoen,

enhän minä ole kaunis. Ja tiedänhän sen ilman että tuon hävyttömän

tarvitsi sitä minulle kirkossa sanoa. Sitte olen jo kahden viidettä

vanhakin... Hän taas, joka on niin suloinen!... Löytyihän

niitä paljo muitakin otettavana, paljo nuorempia ja rikkaampia

puhumattakaan Frans raukasta, joka häntä hyvin paljon rakasti...

Mutta kas ei! vanhan Rislerin hän tahtoi... Ja hullunkurisesti se

kävi... Kauan aikaa huomasin minä hänen olevan murheissaan, kokonaan

muuttuneen... Ja ajattelin kyllä, että rakkauden huolia siellä

pohjalla piilee... Me, äitinsä ja minä, urkimme ja mietimme päämme

halki, saadaksemme selkoa, ketä hän, näet, rakasti... Niinpä sitte

eräänä aamuna astuu rouva Chèbe huoneeseni ja itkee ja sanoo: "Teitä

hän rakastaa, ystävä kulta!"... Ja minua... minua rakasti hän...

Kah! kuka sitä olisi koskaan luullut?... Ja sekö vielä, että samana

vuonna kohtasi semmoinen onni!... Päästä osakkaaksi Fromont'in

kauppahuoneesen ja Sidonien sulhaseksi... Oi, tok!...

Silloin tuli, hurmaavan valssin soidessa, pari tanssijoita, ikäänkuin

tuuliaispäänä pieneen saliin. Ne olivat morsian ja Rislerin osakas,

Georges Fromont. Molemmat olivat yhtä nuoret, yhtä komeat, ja he

puhuivat puolikovaan, kietoen sanansa ahtaisin valssipiireihin.

-- Te valehtelette... sanoi Sidonie vaaleahkona ja yhä vähän

hymyilevänä.

Toinen, vaaleampana häntä, vastasi:

-- En valehtele. Enoni tahtoi minun naimaan. Hän oli kuolemaisillaan...

te olitte lähteneet pois... Minä en tohtinut kieltää...

Kaukaa ihaili heitä Risler:

-- Kuinka hän on sievä! kuinka he tanssivat hyvin!...

Hänet huomattuaan valssijat erosivat, ja Sidonie tuli sukkelaan

Rislerin luo:

-- Mitä? Oletteko täällä?... Mitä te täällä teette?... Teitä

etsitään joka paikasta. Miks'ette ole tuolla?...

Niin puhuessaan, korjasi hän somalla, kärsimättömällä liikkeellä

hänen kaulahuivinsa solmua. Ihastuneena hymyili Risler salavihkaa

Sigismundille, liian onnellisena tuntiessaan kaulallaan tuon pienen

hansikkakätösen kosketuksen, huomatakseen kaikkien hänen sormiensakin

vapisevan.

-- Antakaa käsivartenne, sanoi Sidonie Rislerille, ja yhdessä

astuivat he saliin. Pitkän, valkolaahoksisen hameen rinnalla näytti

Rislerin musta, huonosti tehty ja huonosti puettu takki vieläkin

kömpelömmältä; mutta takkia ei korjata, niinkuin kaulahuivia: se oli

vaan pidettävä semmoisena, kuin se oli... Se oli Sidonielle ylpeyden

ja tyydytetyn turhamielisyyden hetki, kun, heidän ohikulkiessaan,

kaikki riensivät hymyllä vastaamaan heidän tervehdyksensä. Kovaksi

onneksi ei se vaan ollut kestäväinen. Salin nurkassa istui nuori,

kaunis nainen, jota ei kukaan kutsunut ja joka katseli tansseja

levollisena ja iloisena, vast'ikään ensi kerran äidiksi tultuaan.

Heti hänen huomattuaan meni Risler suoraan hänen luoksensa ja istutti

Sidonien hänen viereensä. Tarpeetonta on mainita, että se oli rouva

Chorche. Kenelle muulle olisi hän puhunut noin kunnioittavasti ja

lempeästi? Kenenkä muun, kuin hänen käteensä, olisi hän voinut laskea

pikku Sidoniensa käden sanomalla: "Rakastattehan häntä paljo, eikö

niin? Te olette oikein hyvä... Hän tarvitsee hyvin paljon neuvojanne

ja mailman kokemustanne"...

-- Tokihan, hyvä Risler, vastasi rouva Georges, olemmehan me, Sidonie

ja minä, vanhoja ystäviä... Mistä syystä me emme vielä rakastaisi

toisiamme?...

Mutta turhaan etsi hänen rauhallinen ja suora katseensa vastausta

vanhan ystävänsä silmistä...

Täydellisesti naisia tuntematta ja kohdellessaan Sidoniea, kuin

lasta, jatkoi Risler samalla äänellä:

-- Ota, näet, hänet, tyttiseni, esikuvaksesi... Ei ole kahta

semmoista mailmassa, kuin rouva Chorche... Hänellä on aivan isänsä

sydän... Oikea Fromont!...

Silmät maassa, kumarsi Sidonie, niitäkään vastaamatta. Tuskin

huomattava väristys juoksi hänen satiini kenkänsä kärjestä aina

seppeleen ylimpään pomeranssi korteen asti. Mutta kelpo Risler

ei nähnyt mitään. Hän oli kuin juovuksissa ja hulluna hälinästä,

tanssijaisista, soitosta, kaikista noista kukista ja tulista... Hän

luuli kaikkien muidenkin hengittävän tuota verrattoman onnellisuuden

ilmaa, joka häntä ympäröi. Hän ei huomannut vähäistä kaihoa ja

kateuden kilvoituksia, jotka parveilivat koristetuilla otsilla.

Hän ei nähnyt Delobellea, joka, nojaten kyynäspäällään takkaa

vasten ja väsyneenä ikuiseen asemaansa, toinen käsi povessa, toinen

puuskassa, hattu reidellä, odotti tuntikausia, ilman että kukaan

aikoikaan pyytää häntä käyttämään kykyään seuran huviksi. Hän ei

nähnyt herra Chèbeä, joka synkeänä seisoa jörötti kahden oven

välissä, enemmän kuin koskaan vihoitellen Fromont'ilaisille...

Voi niitä Fromont'ilaisia!... Heiliäpä oli etevä sija häissä.

Vaimoineen, lapsineen, ystävineen ja ystävien ystävineen olivat he

kaikki läsnä... Oli kuin joku heistä olisi häitä viettänyt... Kukapa

siinä puhuikaan jostakin Risleristä tai Chèbestä? Häntä, isää, ei

oltu edes esiteltykään!... Ja vieläkin enemmän lisäsi pienen miehen

raivoa rouva Chèben käytös ja tapa hymyillä kaikille äidillisesti.

Muutoin oli sielläkin, kuin melkein kaikissa häissä, kaksi tyystin

erilaista virtaa, jotka koskettivat toisiinsa, kuitenkaan yhteen

sekoittumatta. Fromont'ilaiset, jotka kovin suututtivat herra

Chèbeä ja olivat tanssijaisten ylimyksinä, kauppakamarin esimies,

asian-ajajain vanhin kuuluisa shokolaatikauppias, joka oli esimiehenä

lakia laativassa valiokunnassa ja miljonien omistaja ukko Gardinois,

kaikki he lähtivät pois kahdentoista jälkeen. Heidän perästä astui

Georges Fromont vaimoneen vaunuihinsa, eikä jäänyt enää jäljelle kuin

Rislerin ja Chèben puolet. Ja kohta muuttui juhla iloisemmaksi ja

pauhaavammaksi.

Kuuluisa Delobelle, joka jo oli väsynyt, kun ei häntä mihinkään

pyydetty, päätti itse pyytää itseään, ja, sill'aikaa kun vieraat

tungeskelivat shokolaati- ja punssi-pöytien ympärillä, kävi hän

lausumaan jyrisevällä äänellä monoloogia Ruy-Blasista: "Hyvää

ruokahalua, herrat!"...

Vuoroonsa pääsivät nyt köyhemmätkin esille näyttämään säästeliäästi

tehtyjä vaatteuksiaan, ja nuoret kauppalaiset, jotka kauvan jo olivat

himonneet ilvehtimään, uskalsivat hekin käydä katrillia tanssimaan.

Morsian oli jo kauvan tahtonut lähteä pois, ja vihdoin hän katosikin

Rislerin ja rouva Chèben kanssa. Mitä herra Chèbehen tulee, joka

jälleen oli päässyt entiseen arvoonsa, niin oli mahdotonta saada

häntä pois. Pitihän jonkun toimittaa isännän virkaa, hitto vie!...

Että pieni mies asiaan hyvin ryhtyi, sen minä takaan!... Punaisena

ja innostuneena hyöriä mellasti hän melkein kuin kapinoitsija.

Ja kuuluipa hän alahalla laskettelevan politikkiakin Vefourin

ravintolanhoitajan kanssa sekä julkeudesta puheita pitävän...

... Pitkin katuja, Maraisiin päin, vierivät raskaasti häävaunut,

joiden humalan raskauttama ajuri tuskin jaksoi valkoisia ohjaksia

käsissään pitää.

Rouva Chèbe puheli paljon, luetellen muistettavan päivän kaikkia

komeuksia ja ihastuneena erittäinkin päivälliseen, jonka jotenkin

tavallinen ruokalista oli hänestä ylellisyyden korkeimpana

osoitteena. Sidonie haaveksi vaunujen suojassa ja Risler,

istuen vastapäätä häntä, ell'ei hän enää sanonut: "minä olen

tyytyväinen...", ainakin niin ajatteli itsekseen sydämen pohjasta.

Kerran koetti hän tarttua pieneen valkoiseen kätöseen, joka nojautui

nostettuun ikkunaan, mutta se vetäytyi pois niin pian, että hän jäi

hievahtamatta paikalleen vaipuen äänettömään ihaelemiseen.

Kuljettiin Halles'ien ja Rambuteau kadun kautta, joka oli täynnä

yrttitarhurien rattaita; sitte, Francs'-Bourgeoiskadun päässä

käännyttiin Arkistojen kulmasta Braque-kadulle. Siinä seisatuttiin

ensikerran ja rouva Chèbe astui alas porttinsa luona. Se oli

liian ahdas hänen komealle, viheriäiselle silkkihameelleen, jonka

liepeet ja reunukset kauhealla kohinalla katosivat käytävään...

Muutaman minuutin perästä aukeni selko selälleen jykeä portti

Vielles-Haudriettes-kadun varrella, päästääkseen juhlavaunut sisään.

Portilla, vanhan kartanon kilvessä, puoleksi kuluneen vaakunan

alla, oli kilpi, johon sinisillä kirjaimilla oli kirjoitettu:

"Seinä-paperia."

Sillä kertaa morsian, joka oli siihen asti ollut liikkumattomana

ja ikäänkuin nukuksissaan, näkyi äkkiä havahtuvan, ja ell'eivät

kaikki tulet olisi olleet sammutetut suurista rakennuksista, työ- ja

tavara-huoneista, jotka seisoivat rivittäin pihalla, olisi Risler

voinut nähdä riemastushymyn yht'äkkiä kirkastavan nuo kauniit,

ongelmoiset kasvot. Pyörät hiljensivät ratinansa puutarhan hienolla

hiekalla ja seisattuivat kohta pienen kaksikerroksisen rakennuksen

portaiden eteen. Siinä asui Fromont'ilaisten nuori perhe ja Risler

vanhempi vaimoineen asettui asumaan heidän yläpuolelle. Asumus oli

suurenlainen, ja aution kadun etäisessä kaupungin osassa korvasi

kauppasäädyn varallisuus. Portaissa oli lattiapeitto ylös asti,

etehisessä oli kukkia ja kaikkialla loisti marmoria, heijasti

kuvastimia ja kiilsi vaskea.

Sill'aikaa kun Risler tyytyväisenä käveli uuden asuntonsa suojissa,

oli Sidonie yksin huoneessaan. Lakeen ripustetun pienen sinisen

lampun valossa loi hän ensin silmänsä kuvastimeen, jossa hän näki

itsensä päästä jalkoihin asti, sitte kaikkeen uuteen ja hänelle

outoon loistoisuuteen; ja sen sijaan, että hän sitte olisi mennyt

maata, aukaisikin hän ikkunan ja nojautui liikkumattomana balkongiin.

Yö oli valoisa ja lämmin. Selvään näki hän koko tehtaan lukemattomine

ikkunoineen, kiiltävine, korkeine lasineen, sen pitkän savutorven,

joka hälveni taivaan avaruuteen, ja lähempänä pienen upean puutarhan,

vanhan kartanon seinustalla. Ylt'ympäri oli ikäviä, kurjia kattoja

ja kolkkoja, kolkkoja katuja... Yht'äkkiä vavahti hän. Tuolla,

synkimmässä, rumimmassa kaikista noista ylisistä, jotka, ikäänkuin

viheliäisyyden painamina, likistyivät yhteen, toisiinsa nojautuen,

aukeni viidennessä kerroksessa selki selälleen kolkko ikkuna. Hän

tunsi sen oitis. Se oli porrasikkuna hänen vanhempainsa asunnossa.

Porraslavan ikkuna!...

Kuinka paljo asioita tuo nimi yksistään muistutti hänelle! Kuinka

monta hetkeä, kuinka monta päivää hän siellä oli viettänyt,

kumarruksissa kosteaa ikkunalaitaa vasten, joka oli ilman rintanojaa,

ilman balkongia, katsellen tehtaasen päin...

Ja vielä nytkin oli hän näkevinään siellä ylähällä pikku Chèben

näppärät kasvot, ja tuon kurjan akkunan kehikossa aukeni hänen

silmiensä eteen koko hänen lapsuutensa elämä, Parisi-tytön surullinen

nuoruuden aika.