LXXXVI.

Uusi onnen aika.

Marraskuun lähestyessä ja loma-ajan päättyessä Rolf jälleen oli

ennallaan. Oli ollut jo pari viikkoa, viikatetta ja kirvestä heiluttaen,

talossa apuna monessa kiireellisessä työssä.

He olivat yhdessä kyhänneet kokoon upean uuden navetan, jonka nurkat oli

taiten tiiviiksi hakattu, katto tuohella katettu.

Mutta toistakin rakennusta Rolf oli rakentanut yöt ja päivät. Se ei

ollut mikään rajamökki, vaan korkea suuri linna, upea ja tilava,

täynnään rakkautta ja rakastettuja. Se ei ollut järven rannalla, eikä

hänen suosimansa joenkaan rannalla, vaan korkeimpia vuoriakin

korkeammalle se kohosi, ja hän rakensi ja rakensi sitä, kunnes kuukausi

oli melkein loppuun kulunut. Vasta sitten hän uskalsi pyytää apua, ja

Annette lupasi auttaa häntä rakennuksen valmistamisessa.

Niin, George järvi oli nälkätalojen maata. Ja se oli syrjässä

liikeväyliltäkin. Se ei ollut Champlain eikä Hudsonkaan. Hendrik, joka

kymmenen vuotta uurastettuaan hädin töin tuli toimeen, saatiin helposti

muuttamaan mieltään. Seuraavana kesänä he päättivät lähteä hakemaan

uutta talon paikkaa. Mutta nyt kulki matka ensin takaisin Plattsburgiin.

Marraskuun 1 p:nä Rolf ja Kuonab jälleen ilmottivat itsensä kenraali

Macombille. Työtä ei ollut juuri mitään, ei muuta kuin valmistuksia

talven varalle. Ei ollut pelkoa siitä, että naapuri enää tulisi

pohjoisesta käsin rauhaa häiritsemään. Suurin osa nostoväkeä oli jo

laskettu kotiin, ja Rolf ja Kuonabkin saivat Plattsburgiin tullessaan

vain kunnialla eron virastaan, sotamitalin lupauksen kumpikin, ja Rolf

vielä erikoisen kiitoksen siitä, että oli ollut mukana naulaamassa

umpeen brittiläiset tykit.

Häijy sota ja sen pahennus oli vihdoinkin päättynyt. Toiset sanoivat

sotaa "suurimmaksi onnettomuudeksi, mikä voi maata kohdata", mutta

kuitenkin siitä oli kolme hyvääkin seurauksena: Amerikkalaisten

keskinäinen epäluottamus oli haihtunut, sillä sodassa he olivat yhdessä

taistelleet, "juoneet samasta kenttäpullosta". Pieni Canada, joka siihen

saakka oli ollut vain hajanainen lumppukasa, oli sodan kiirastulessa

niinikään lujittunut yhtenäiseksi, siitä oli kuontunut nuori kansa, joka

jo kykeni itse puoliaan pitämään. Englanti, joka yhtämittaisista

merivoitoistaan oli käynyt ylimieliseksi, oli opetettu noudattamaan

oikeutta ja kohteliaisuutta, sillä vihollinen, jota se oli halveksinut

ja loukannut, oli osottautunut merellä sen arvoiseksi. New Orleansin

tarpeeton tappelu, joka taisteltiin viestien hitauden vuoksi kaksi

viikkoa sen jälkeen kun rauha oli virallisesti solmittu, oli osottanut

Tennesseen karkeitten tarkk'ampujain hyvästi pitävän puoliaan niitä

taisteluissa karaistuja veteraneja vastaan, jotka olivat Napoleonin

kukistaneet; he olivat maalla vakauttaneet tähtilipun kunnian.

Sota tuotti arvaamatonta aineellista tappiota kaikille, jotka olivat sen

jalkoihin joutuneet, mutta ainakin kahdelle myös arvokkaita pysyväisiä

etuja. Joulukuun 24 p:nä 1814 allekirjotettiin Ghentin rauhanliitto ja

pitkät pyssyt ripustettiin tuvan seinille. Rauhankirjassa ei mitään

sanottu sodan aiheesta -- laivain tarkastusoikeudesta. Mitä syytä

olikaan siitä puhua? Jos iso poika nolailee pienempäänsä ja saakin

odottamatta selkäänsä, niin ei siitä tarvitse pöytäkirjaa laatia, jotta

kumpikin voisi toisensa kättä puristaa, esim. tähän tapaan: "Minä John

Bull, öykkäri, tämän kautta suostun ja lupaan ja vannon, etten enää

vastedes pyri nolamaan sinua, Jonathan." Se kohta oli jo tapauksien

logikan kautta tullut sovituksi. Tarkastusoikeus oli kuollut, ennenkun

sota oli päättynytkään, ja sen hautauspaikkakin on tänä päivänä

unhotettu.

Rolf ja Kuonab palasivat talveksi erämetsiinsä. Heti kevään tullen, kun

kylvöt oli tehty, lähti Rolf Van Trumperin keralla valitsemaan

talonpaikkaa. Jokainen dollari, minkä he irti saivat, kiinnitettiin

Ylä-Hudsonin kauneihin viettäviin maihin. Rolf vaati, että oli paikalla

ostettava niin laajalta maata kuin suinkin. Hendrikkiä vähän pelotti

semmoinen siltain polttaminen. Mutta odottamattoman äkkiä ilmaantuikin

hänen talolleen ostaja, joka ei kiinnittänyt niin suurta huomiota

maanviljelykseen, ja tie alkoi sen kautta tasaantua.

Häät vietettiin vasta seuraavana vuonna, kun Annette oli yhdeksäntoista

ja Rolf yhdenkolmatta vuoden ikäinen. Koti, johon he muuttivat, ei tosin

ollut mikään linna, mutta se oli paljoa täydellisempi ja inhimillisempi.

Siten perustettiin uusi siirtokunta. Kun hyvää maata oli runsaasti, niin

kävi kaikki muu helposti. Naapureita saapui yhä runsaammin, kaikki

palstat saivat asukkaansa. Rolf ja Hendrik huomasivat rikastuvansa, ja

Hendrik lopulta kiitti tekoa, joka hänestä aluksi oli tuntunut niin

uhkarohkealta, sitä nimittäin, että heti alussa otettiin niin paljon

maata kuin vaan voitiin saada. Nyt hän oli siitä hyvillään, sillä

häneltä liikeni maata pojilleenkin, heidän miehiksi vartuttuaan ja pojat

siten jäisivät kotiin.

Joen kosket olivat oivia voimalähteitä, niinkuin Rolf oli aavistanutkin.

Sangen aikaisin hän alkoi pitää kauppaa ja ostaa nahkoja. Tarkoilla

säästöillään hän rakensi sahan, ja sahan ympärille kasvoi kylä; kylään

tuli postitoimisto, jonka nimikilvessä oli Rolfin nimi.

Kuonab tietysti oli tullut Rolfin kanssa, mutta taloa hän karttoi, ja

karttoi sitä enemmän, kuta suuremmaksi se kasvoi. Hän rakensi etäiseen,

suojaiseen paikkaan oman wigwaminsa.

Skookum oli kahden vaiheilla, kumpaanko liittyä, mutta lopulta se

ratkaisi asian sillä tavalla, että jakoi aikansa molempien kesken.

Paljoa se ei muuttunut, mutta sen verran lopulta lisääntyivät sen

eläintieteelliset tiedot, että se oppi erottamaan tavalliset kanat

metsäkanoista. Ja siten se alkoi ylpeästi suvaita kaakottavaa

kanaparvea, joka aamuin joka puolelta karkasi koolle Annetten kutsuessa.

Niin, se edistyi toisenkin askeleen, sillä eräässä tilaisuudessa se

urheasti karkotti naapurin huonosti kasvatetun koiran, pahatapaisen

öykkärin, jonka käsitykset lintutieteestä olivat yhtä alkeelliset kuin

Skookumin itsensäkin olivat olleet nuorempana.

Tämä kaikki oli sille nyt suureksi hyödyksi, sillä sen alkoi jo olla

vaikea oppia uutta. Se ei enää ollut nuori, ja ennenkun se oli nähnyt

kahdeksannen kevään sulattavan talven lumet, se otettiin pois autuaitten

metsämaille, joilla ei ole piikkisikoja, mutta kanoja joka puolella, ja

jossa ihmiset eivät häiritse huvituksia.

Mutta vaikka se kuoli, niin se jäi eloon. Sen muisto säilyi ainiaan,

sillä Skookum numero 2 täytti sen paikan, ja se taas antoi tilaa Skookum

3:nnelle, ja siten ne ovat sukuaan jatkaneet aina tähän päivään saakka.

Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut · 第 103 / 104 题