Uusi onnen aika.
Marraskuun lähestyessä ja loma-ajan päättyessä Rolf jälleen oli
ennallaan. Oli ollut jo pari viikkoa, viikatetta ja kirvestä heiluttaen,
talossa apuna monessa kiireellisessä työssä.
He olivat yhdessä kyhänneet kokoon upean uuden navetan, jonka nurkat oli
taiten tiiviiksi hakattu, katto tuohella katettu.
Mutta toistakin rakennusta Rolf oli rakentanut yöt ja päivät. Se ei
ollut mikään rajamökki, vaan korkea suuri linna, upea ja tilava,
täynnään rakkautta ja rakastettuja. Se ei ollut järven rannalla, eikä
hänen suosimansa joenkaan rannalla, vaan korkeimpia vuoriakin
korkeammalle se kohosi, ja hän rakensi ja rakensi sitä, kunnes kuukausi
oli melkein loppuun kulunut. Vasta sitten hän uskalsi pyytää apua, ja
Annette lupasi auttaa häntä rakennuksen valmistamisessa.
Niin, George järvi oli nälkätalojen maata. Ja se oli syrjässä
liikeväyliltäkin. Se ei ollut Champlain eikä Hudsonkaan. Hendrik, joka
kymmenen vuotta uurastettuaan hädin töin tuli toimeen, saatiin helposti
muuttamaan mieltään. Seuraavana kesänä he päättivät lähteä hakemaan
uutta talon paikkaa. Mutta nyt kulki matka ensin takaisin Plattsburgiin.
Marraskuun 1 p:nä Rolf ja Kuonab jälleen ilmottivat itsensä kenraali
Macombille. Työtä ei ollut juuri mitään, ei muuta kuin valmistuksia
talven varalle. Ei ollut pelkoa siitä, että naapuri enää tulisi
pohjoisesta käsin rauhaa häiritsemään. Suurin osa nostoväkeä oli jo
laskettu kotiin, ja Rolf ja Kuonabkin saivat Plattsburgiin tullessaan
vain kunnialla eron virastaan, sotamitalin lupauksen kumpikin, ja Rolf
vielä erikoisen kiitoksen siitä, että oli ollut mukana naulaamassa
umpeen brittiläiset tykit.
Häijy sota ja sen pahennus oli vihdoinkin päättynyt. Toiset sanoivat
sotaa "suurimmaksi onnettomuudeksi, mikä voi maata kohdata", mutta
kuitenkin siitä oli kolme hyvääkin seurauksena: Amerikkalaisten
keskinäinen epäluottamus oli haihtunut, sillä sodassa he olivat yhdessä
taistelleet, "juoneet samasta kenttäpullosta". Pieni Canada, joka siihen
saakka oli ollut vain hajanainen lumppukasa, oli sodan kiirastulessa
niinikään lujittunut yhtenäiseksi, siitä oli kuontunut nuori kansa, joka
jo kykeni itse puoliaan pitämään. Englanti, joka yhtämittaisista
merivoitoistaan oli käynyt ylimieliseksi, oli opetettu noudattamaan
oikeutta ja kohteliaisuutta, sillä vihollinen, jota se oli halveksinut
ja loukannut, oli osottautunut merellä sen arvoiseksi. New Orleansin
tarpeeton tappelu, joka taisteltiin viestien hitauden vuoksi kaksi
viikkoa sen jälkeen kun rauha oli virallisesti solmittu, oli osottanut
Tennesseen karkeitten tarkk'ampujain hyvästi pitävän puoliaan niitä
taisteluissa karaistuja veteraneja vastaan, jotka olivat Napoleonin
kukistaneet; he olivat maalla vakauttaneet tähtilipun kunnian.
Sota tuotti arvaamatonta aineellista tappiota kaikille, jotka olivat sen
jalkoihin joutuneet, mutta ainakin kahdelle myös arvokkaita pysyväisiä
etuja. Joulukuun 24 p:nä 1814 allekirjotettiin Ghentin rauhanliitto ja
pitkät pyssyt ripustettiin tuvan seinille. Rauhankirjassa ei mitään
sanottu sodan aiheesta -- laivain tarkastusoikeudesta. Mitä syytä
olikaan siitä puhua? Jos iso poika nolailee pienempäänsä ja saakin
odottamatta selkäänsä, niin ei siitä tarvitse pöytäkirjaa laatia, jotta
kumpikin voisi toisensa kättä puristaa, esim. tähän tapaan: "Minä John
Bull, öykkäri, tämän kautta suostun ja lupaan ja vannon, etten enää
vastedes pyri nolamaan sinua, Jonathan." Se kohta oli jo tapauksien
logikan kautta tullut sovituksi. Tarkastusoikeus oli kuollut, ennenkun
sota oli päättynytkään, ja sen hautauspaikkakin on tänä päivänä
unhotettu.
Rolf ja Kuonab palasivat talveksi erämetsiinsä. Heti kevään tullen, kun
kylvöt oli tehty, lähti Rolf Van Trumperin keralla valitsemaan
talonpaikkaa. Jokainen dollari, minkä he irti saivat, kiinnitettiin
Ylä-Hudsonin kauneihin viettäviin maihin. Rolf vaati, että oli paikalla
ostettava niin laajalta maata kuin suinkin. Hendrikkiä vähän pelotti
semmoinen siltain polttaminen. Mutta odottamattoman äkkiä ilmaantuikin
hänen talolleen ostaja, joka ei kiinnittänyt niin suurta huomiota
maanviljelykseen, ja tie alkoi sen kautta tasaantua.
Häät vietettiin vasta seuraavana vuonna, kun Annette oli yhdeksäntoista
ja Rolf yhdenkolmatta vuoden ikäinen. Koti, johon he muuttivat, ei tosin
ollut mikään linna, mutta se oli paljoa täydellisempi ja inhimillisempi.
Siten perustettiin uusi siirtokunta. Kun hyvää maata oli runsaasti, niin
kävi kaikki muu helposti. Naapureita saapui yhä runsaammin, kaikki
palstat saivat asukkaansa. Rolf ja Hendrik huomasivat rikastuvansa, ja
Hendrik lopulta kiitti tekoa, joka hänestä aluksi oli tuntunut niin
uhkarohkealta, sitä nimittäin, että heti alussa otettiin niin paljon
maata kuin vaan voitiin saada. Nyt hän oli siitä hyvillään, sillä
häneltä liikeni maata pojilleenkin, heidän miehiksi vartuttuaan ja pojat
siten jäisivät kotiin.
Joen kosket olivat oivia voimalähteitä, niinkuin Rolf oli aavistanutkin.
Sangen aikaisin hän alkoi pitää kauppaa ja ostaa nahkoja. Tarkoilla
säästöillään hän rakensi sahan, ja sahan ympärille kasvoi kylä; kylään
tuli postitoimisto, jonka nimikilvessä oli Rolfin nimi.
Kuonab tietysti oli tullut Rolfin kanssa, mutta taloa hän karttoi, ja
karttoi sitä enemmän, kuta suuremmaksi se kasvoi. Hän rakensi etäiseen,
suojaiseen paikkaan oman wigwaminsa.
Skookum oli kahden vaiheilla, kumpaanko liittyä, mutta lopulta se
ratkaisi asian sillä tavalla, että jakoi aikansa molempien kesken.
Paljoa se ei muuttunut, mutta sen verran lopulta lisääntyivät sen
eläintieteelliset tiedot, että se oppi erottamaan tavalliset kanat
metsäkanoista. Ja siten se alkoi ylpeästi suvaita kaakottavaa
kanaparvea, joka aamuin joka puolelta karkasi koolle Annetten kutsuessa.
Niin, se edistyi toisenkin askeleen, sillä eräässä tilaisuudessa se
urheasti karkotti naapurin huonosti kasvatetun koiran, pahatapaisen
öykkärin, jonka käsitykset lintutieteestä olivat yhtä alkeelliset kuin
Skookumin itsensäkin olivat olleet nuorempana.
Tämä kaikki oli sille nyt suureksi hyödyksi, sillä sen alkoi jo olla
vaikea oppia uutta. Se ei enää ollut nuori, ja ennenkun se oli nähnyt
kahdeksannen kevään sulattavan talven lumet, se otettiin pois autuaitten
metsämaille, joilla ei ole piikkisikoja, mutta kanoja joka puolella, ja
jossa ihmiset eivät häiritse huvituksia.
Mutta vaikka se kuoli, niin se jäi eloon. Sen muisto säilyi ainiaan,
sillä Skookum numero 2 täytti sen paikan, ja se taas antoi tilaa Skookum
3:nnelle, ja siten ne ovat sukuaan jatkaneet aina tähän päivään saakka.