Sairashuone, vangit, koti.
Vaunujakin olisi ollut saatavana ja rattaita, mutta kun tie oli kolea,
niin he kolmen vuorotellen kantoivat paareja ja kulkivat alas järven
rantaan, jossa nopeaan sujuva kanuu oli varalla, ja kahden tunnin
kuluttua haavotettu kannettiin Plattsburgin sairashuoneeseen.
Sääri pantiin paikalla lastoihin, haavat sidottiin, sairasta
lämmitettiin, syötettiin ja puhdistettiin. Kun aamuaurinko paistoi
huoneeseen, niin se oli jo rauhan ja tyyneyden maja.
Kenraali tuli ja istui vähän aikaa hänen vieressään, ja sanat, jotka hän
lausui, tuottivat Rolfille runsaan, ilahuttavan korvauksen hänen
haavoistaan. MacDonough niinikään kulki sairashuoneen kautta ja hänen
läsnäolonsa lämpöiset väreet karkottivat kuoleman monenkin haavottuneen
lähettyviltä, jolta elinvoimat olivat vähiksi vuotaneet, jonka sielu jo
vaelsi kuoleman partaalla, valmiina antautumaan.
Rolf ei silloin täysin älynnyt, mutta myöhään jäljestä päin hän tajusi,
että siinä ilmeni näitten kuluneitten sanain merkitys: "Hän täytti
heidät uudella hengellä".
Ei ollut kaupungissa sitä miestä, joka ei luullut sodan päättyneen. Ei
ollut kaupungissa sitä miestä, joka ei vahvasti uskonut, että maan asia
oli pelastettu.
Kolme viikkoa on pitkä aika nuorukaiselle, joka on miesiän kynnyksellä,
mutta monta iloakin sattui hetkien ikävyyttä hälventämään. Kaupungin
äidit tulivat lukemaan ja juttelemaan. Sotarintamasta saatiin uutisia.
Merellä oli saatu voittoja. Toverit kävivät hänen luonaan hetkiä
viettämässä: nopsa Seymour, jota virkeämpää nuorta miestä harvoin on
saapunut elämänilon punaiselle maljalle osaansa vaatimaan, vaitelias
Fiske ja itse Mc Glassinkin kuivakiskoisine leikkipuheineen. Ne olivat
iloisia ja hupaisia hetkiä. Ja tuli toisiakin. Tulipa eräs punaposkinen
Vermontin äitikin, jonka kolme poikaa olivat henkensä heittäneet
MacDonoughin tykkejä hoitaessaan, ja hän puhui siitä niin tyynellä
äänellä kuin semmoinen, joka puhuu suurimmasta kunniastaan. Niin, hän
iloitsi siitä, että Jumala oli hänelle antanut kolme semmoista poikaa ja
että Hän oli lahjansa takaisin ottanut semmoisena kunnian päivänä. Jos
Englannin hallitsija olisi tiennyt, että semmoinen oli maan henki, niin
syytäpä hänellä olisi ollut kysyä: "Mitä hyötyä on siitä, että voitamme
muutamia tappeluita ja poltamme muutamia kaupunkeja. Se on pieni ja
nopeaan katoava etu. Sillä yksi voima on, jota ei mikään sotajoukko, ei
laivasto, ei lait, ei mikään mahti maan päällä voi nujertaa eikä
musertaa -- ja se voima on ainoa, joka kestää ja on jonkin arvoinen --
se on se voima, joka elähytti näitä miehiä, ja jonka ahjona ovat
semmoiset äidit kuin mainittu luja, ylväs Vermontin äiti, hän, joka
murheessaan riemuitsi."
Mutta nämä vieraat tulivat ja menivät. Kaksi oli, jotka harvoin
poistuivat -- pitkän solakka, keveästi astuva tummaihoinen intiani ja
hänen keltainen varjonsa -- aina vihattu, ärähtävä, pystykorva peni,
joka aseittensa voimalla piti hallussaan kaikkia niitä osia lattiasta,
jotka olivat vuoteen neljästä jalasta näykkäysmatkan päässä.
Kuonab nukkui yönsä lähellä Rolfin vuodetta peitteellä, ja päivällä hän
omalla luvallaan hoiti sairasta ja koetti kaikenlaisilla juonilla saada
häntä syömään yhä suurempia aterioita.
Sotapalvelus oli nyt helppoa. Kuonab kävi sen vuoksi metsällä pyiden
olopaikoilla, Skookum kerallaan. Viimeksi mainitun hauska velvollisuus
oli löytää linnut ja ajaa ne puuhun, haukkua puun alla, kunnes Kuonab
hiljaa lähestyi jousinensa ja tylppine nuolineen täyttämään
riistapussiansa. Ja näin pidettiin toipuvan ravinnosta mitä parasta
huolta.
Rolf ensi alusta pitäen helposti pääsi haavoistaan voitolle, viikon
kuluttua oli ruokahalu hyvä, uni hyvä ja hän silmin nähden voimistui
päivä päivältä.
Silloin eräänä pilvettömänä huomenhetkenä, joka ennusti uljasta
auringonnousua, intiani lainasi rummun ja seisoen varustuksien
korkeimmalla kohdalla katsoi tummien vesien poikki kohti vaalenevia
kaukovuoria. Siellä hän pienoiselle tulelle ripotti tupakkaa ja
kinnikinnikkiä, samoin kuin loistava Gisiso Vermontissa poltti
epätasaisen maailmanrannan, ja kalikalla hiljalleen napautellen rumpua
katseli hän ylöspäin uhrisavun mukaan ja lauloi omalla kielellään:
"Isä, tupakkaa poltan, Sinulle uhraan.
Minä laulan, sillä sydämeni laulaa."
Rolfin vuoteen ääressä kerrottiin idän ilmoilta hupaisia juttuja.
Kerrottiin vuoriston kodeista, kerrottiin etäisten järvenrantain ja
joentörmäin kotiliesistä, muistelmia kultakutrista lapsista, jotka
odottivat isiään ja veljiään palaaviksi sodasta. Vaimoja tuli hakemaan
miehiään, äitejä noutamaan poikiaan, joiden voimia koti kaipasi. Ja
hänen oma sydämensä aina ja alati palasi uudistaloon jalon George järven
rannalle.
Kahden viikon kuluttua hän kykeni nousemaan vuoteesta, kolmen kuluttua
ontuen kulkemaan, ja lämpöisellä säällä hän saattoi käydä
kaupungillakin.
Nyt hän tutustui sotavankeihinkin. Niitä oli toista sataa, kaikki
tarkkaan vartioituja. Omituisia tunteita hänessä herätti niiden
näkeminen. Vankien pitäminen oli hänestä niin epäamerikkalaista. Mutta
hän käsitti, että oli tarpeellista pitää niitä pantteina, vangiksi
joutuneiden amerikkalaisten vaihtamista varten.
Muutamat olivat synkkiä raakalaisia, mutta monta oli hyväluontoista ja
ystävällistäkin, hilpeätä ja tuttavallista.
Hänen käydessään niitä toisen kerran katsomassa tervehti häntä
tuttavallinen ääni: "Hei, Rolf! _Comment ça va?"_ ja hänellä oli
kiusallinen ilo tervehtiä François la Collea.
"Autta, minä pääsen pois, Rolf! Tahtohan te autta?" ja lyhyt
ranskalainen kuiskasi ja iski silmää. "Seitsemen pieniä minu odota La
Rivièren luona; ei jauho, luule isä kuollu."
"Minä teen, François, mitä suinkin voin", ja kun hän ajatteli hyljättyä
kotia, niin hänen äänensä värähti ja kurkkua ahdisti. Hän muisti myös
pyssyn luodin, joka oli vahinkoa tekemättä vingahtanut hänen päänsä
päällitse. "Mutta", hän lisäsi vavahtavalla äänellä, "minä en voi auttaa
maani vihollista karkaamaan."
Rolf sitten neuvotteli Mc Glassinin kanssa ja kertoi hänelle
seikkailunsa myllyn luona, ja Mc Glassin, jolla oli sydän leveiden
hartiain veroinen, otti asian paikalla omakseen ja meni kenraali
Macombin luo, esittäen hänelle jutun ja pyynnön sillä seurauksella, että
François kuusi tuntia myöhemmin sai passin, jolla hän pääsi vapaaksi,
kun sitoutui sodan loppuajan pysymään kotonaan, ja pian vilkas
ranskalainen olikin matkalla Canadaan.
Oli siellä toinenkin mies, jonka Rolf tunsi -- posket kuopalla, leuat
pussilla, iho sinipunertavan harmaahkona. Hän oli vanhimpia vangeista.
Parta ja viikset olivat valkoiset. Hän ei tuntenut Rolfia, mutta Rolf
tunsi hänet, sillä se oli itse Mikko Kittering. Hän oli sodan ensi
kuukautena päässyt karkaamaan vankilasta ja oli yhtynyt viholliseen.
Rolfia kammotti, kun hän huomasi, mikä haaksirikkoinen hylkiö hänen
setänsä oli. Tätä hän ei voinut auttaa. Jos hän olisi ilmottanut, kuka
mies oli, niin tätä vain olisi kohdeltu petturina. Rolf sen vuoksi sillä
verukkeella, että vanki oli vanha mies, toimitti hänelle tavallista
runsaammat annokset ja hankki omilla varoillaan hänelle runsaat tupakat.
Sitten hän sydämessään antoi ukolle anteeksi ja pysyi hänestä loitolla.
He eivät sen koommin koskaan tavanneet.
Suurin osa nostoväestä oli suuren tappelun jälkeen laskettu kotiin.
Kaupunkiin jäi vain muutamia tiedustelijoita ja sen verran väkeä kuin
linnan puolustusväeksi ja vankien vartioimiseksi tarvittiin. Joka päivä
oli iloisia lähtijöitä, -- miehet, joilla oli koti, pääsivät omaistensa
luo. Rolfissa sama tunne kasvamistaan kasvoi, voimistumistaan voimistui.
Hän nilkutti pääkortteeriin. "Kenraali, voinko saada lomaa käydäkseni"
-- hän epäröi -- "kotona?"
"Kuinka, Kittering, minä en tiennyt teillä kotoa olevankaan. Mutta
epäilemättä te pääsette, saatte kuukauden loman ja palkan tähän päivään
saakka."
Champlain on kahden tuulen järvi. Pohjoistuuli puhaltaa kuusi kuukautta
paljoakaan kiertelemättä, ja etelätuuli toiset kuusi kuukautta melkein
yhtä vakaasti.
Seuraavana päivänä nähtiin tuohikanuun juosta pyyhältävän etelää kohti
niin hyvällä tuulella, kuin se kunnolla saattoi kestää, Rolf keskellä
puoleksi makuullaan, Kuonab perässä, Skookum keulassa ylinnä.
Kahdessa päivässä saavuttiin Ticonderogaan. Sieltä oli helppo saada apua
taivallusmatkan poikki ja kolmannen päivän iltana Kuonab köytti nuoran
Skookumin kaulaan, kun kanuu ohjattiin maihin Hendrikin rantaan.
Liedessä paloivat halot kirkkaalla lieskalla ja illallispata höyrysi
tulella, kun he avasivat oven ja tapasivat perheen aterialle
kokoontuneena.
"Minä en tiennytkään, että teillä oli koti", oli kenraali sanonut. Hänen
olisi nyt pitänyt olla näkemässä, kuinka matkamiehet otettiin vastaan.
Jos sota synnyttää maassa semmoista mieltä, niin se on yhtä paljon
siunaukseksi kuin kiroukseksikin. Ilma oli sitä täynnään ja Van
Trumperit aivan sulivat, nähdessään sankarinsa ontuen tulevan sisään.
Rakkaus, sääli, ylpeys ja hellyys kohosivat myrskyksi joka sydämessä.
"Heidän veljensä, heidän poikansa oli tullut takaisin, haavotettuna,
mutta koetukset kestäneenä ja kunniakkaana." Niin, Rolfilla oli koti, ja
tämän tunteen hurmaamana hän suuteli heitä kaikkia, Annetteakin, jonka
posket hehkuivat ja silmät paloivat. Mutta totta puhuen, hän sai
rangaistuksen rohkeudestaan, sillä suutelo herätti tytössä kainon
ylpeyden tunteen, jota kesti monta päivää.
Ukko Hendrik käyskenteli ja puhui itsekseen. "Ohhoo, ko mun däydy valla
naora! Misääs on se girottu koer? Ahah! Äläst ny siro sit. Mnää anna
sill ganampoja däll gertta sulast ilost."
"Martta", sanoi Rolf, "te käskitte minua tulemaan tänne, jos
haavottuisin. Kas niin, nyt minä olen täällä, ja olen tuonut veneen
täyden tavaroita, jos nimittäin en nyt voikaan tehdä pellolla työtä."
"Jumal snuu sionakko, boekan! Suatt snuu ol davaroi tuor, snää kyll
diärä, ett mee snuu dääll rakastamm kaikk, ja ain ko snää dule, nii mee
siit ilostumm -- ja duo Annette itk, kos snää menis sottaa."
"Äiti, enpä itkenyt; sinähän itkit ja pikku Heikki"! ja Annette käänsi
pois tulipunaiset poskensa.
Lokakuu oli mailla ja puiden lehvät hehkuivat liekeissä ja kullassa,
tammet, ja koivut purppuranvärisinä ja kullankeltaisina. Taivas oli sees
ja valkopilvinen, järvi kirkas ja sininen.
"Isäini Jumala", oli Kuonabin tapana rukoilla, "kun minä saavun
autuaitten metsästysmaille, niin anna silloin lehdenlähtökuu, sillä se
on ainoa täydellinen aika".[29] Puhtaan sinitaivaan kuukautena, kun
metsät ovat kaikista vaivoista vapaat, on laaksoissa yksi ainoa uhka.
Sillä ken voi päästää hehkuvan hiilen kuivalehtisiin metsiin, niiden
riehahtamatta siksi peljätyksi punaraivoksi, joka tuo tuhon kukkuloille?
Ken tulella koskettaessaan tappuroita ihmettelee, että ne leimahtavat
liekkeihin? Entä voisiko kukaan muu kuin haaveilija luulla, että nuori
mies parhaissa kasvuvoimissaan ja neitonen, joka juuri on päässyt
punastumisikään voisivat joka päivä toisensa tavata ateria-aikoina ja
jutteluhetkinä ja vielä edelleenkin olla olevinaan veli ja sisar? Missä
vain on Virginia meren ympäröimällä saarella, siellä tulee hänen
toveristaan Paul.
"Martta, mnuu miälestän Rolf ja Annette eivä huonost dappel, vai mitää
snää siit duumat?"
"Hendrik, oles snääki sokkee myyrän boik", sano Martta. "_Mnuu_ miälest
doi naaburtalo olisis aik hyvä, mut Rolf sano: 'Ei, George järvi ei
laingast hyvä. Hän dahrois, ett mek kaikk lähretäis sinn Hudsonill."