Rolf paljastaa väijytyksen.
Rolfin tiedot olivat nyt täydelliset, hänellä ei ollut muuta tehtävää
kuin viedä ne Plattsburgiin niin nopeaan kuin suinkin. Kymmenen
rykmenttiä hän oli laskenut tähystysreiästään. Kello kymmenen aikaan
jälkijoukko kulki ohi. Kello yhdentoista aikaan rouva Hubbell kävi
hieman lähiseutua tarkastamassa ja ilmotti, että kaikki oli rauhallista
niin pitkältä kuin hän saattoi nähdä kumpaankin suuntaan, eikä
vihollista ollut näkyvissä millään taholla.
Kiitollisena puristettuaan emännän kättä hän lähti talosta kulkemaan
niitä neljäätoista mailia, jotka Chazysta oli matkaa Plattsburgiin.
Virkistyneenä ja syöneenä, nuorena ja voimallisena, oikean ja
voitokkaan asian edustajana hän lähti taipaleelle, juoksi ilokseen,
riemuiten ajatellen nuoruuttaan, maataan, voimiaan, sääriään ja
juoksijamainettaan. Alkaen pitkin käyntiaskelin hän piankin oli täydessä
juoksussa, ja puolenpäivän aikaan hän jo oli kulkenut kuusi mailia.
Mutta sitten hän kuuli heikkoa etäistä ammuntaa ja juoksuaan hiljentäen
hän arvasi, että siellä paraillaan taistelivat hänen maamiehensä ja se
brittiläinen osasto, joka oli lähetetty länteen päin anastamaan
Saranacin kaalamoa.
Muistaen tiedustelijan velvollisuuden hän ensi työkseen koetti saada
tarkkaan selville, keitä he olivat ja missä. Suuren puun latvasta hän
näki punatakkeja kuin pisteitä etäisellä avopaikalla. Sitten he
katosivat metsään. Haja-ammunta vaihtui kerran tai pari
yhteislaukauksiksi. Sitten seurasi jonkun ajan äänettömyys. Vihdoin
ilmestyi valtatielle noin puolen mailin päähän joukko punatakkeja. He
kulkivat sangen nopeaan, peräytyivät minkä joutuivat ja tulivat sinne
päin, jossa hän oli. Sen mäen päällä, jonka yli tie kulki, Rolf näki
heidän äkkiä heittäytyvän maahan ja muodostavan mitä vaarallisimman
väijytyksen, ja puolen mailin päässä, kautta metsän harpaten ja juosten
tuli hänen rakastamiensa värien miehiä. He olivat ajaneet vihollista
edellään, mutta harjaantunut sotaväki toipuu väleen säikähdyksestään,
jos niillä on tarmokas johtaja, ja huomatessaan korkeiden rinteitten
välillä kulkevan tien tarjoovan oivan tilaisuuden, pakenevat
brittiläiset kääntyivät päin kuin takaa-ajetut metsäkarjut.
Amerikkalaiset eivät huomanneet heistä merkkiäkään. He olivat liiaksi
kiihtyneet voitostaan. He olivat unhottaneet tavanmukaisen
varovaisuutensa ja joukossa juosten he kulkivat eteenpäin ahdasta
solatietä, sivuillaan kahden puolen metsä ja vähän korkeammalla
savirinteet. He kulkivat suoraa päätä surman suuhun. Rolf käsitti, että
hänen täytyi heitä varottaa vaikka henkensä hinnalla. Hän luiskahti alas
puusta ja juoksi metsän suojassa minkä suinkin pääsi väijytystä kohti.
Se oli ainoa mäki sillä paikalla, -- Beekmans Riseksi sitä sanotaan.
Niin kaukana kuin suinkin punatakeista, mutta kuitenkin samalla mäellä
seisten, koska siitä oli vapaa näköala, hän hyppäsi korkealle kannolle
ja kiljui kovempaa kuin oli vielä koskaan eläissään kiljunut: "Takaisin,
takaisin! Väijytys! Väijytys!" Ja kohottaen korkealle molemmat
käsivartensa hän käänsi kämmenet ystäviään vastaan, joka oli vanhan
kansan merkki: "takaisin".
Kahdesti ei heitä tarvinnut varottaa. Niinkuin takaa-ajetut sudet he
livahtivat näkyvistä lähimpään suojaan. Paljastetusta väijytyksestä
räiskähti heidän sekaansa vaaraton yhteislaukaus, ja kannon nokasta
hypäten Rolf juoksi henkensä edestä.
Raivoissaan siitä että juoni näin huonosti onnistui, hyökkäsi
parikymmentä punatakkia, pyssynsä ladattuaan, häntä kiivaasti
takaa-ajamaan. Rolf syöksyi erään leppäsuon peittoon ja nopeuteensa
luottaen rynnisti läpi tiheikköjen, yli suonsilmäin. Hän luotti siihen,
etteivät punatakit semmoisella maalla kauaakaan seuraisi, ja hän tiesi
että toverit olivat lähellä. Mutta leppäsuo päättyi niittyyn. Hän kuuli
pensaitten lähistöllä rytisevän ja juoksi kohti pientä solaa, jonka
alapäästä alkoi suojaisa metsä. Tämä oli hänen turman erhetyksensä.
Paikalla kun hän oli avopaikalla, paukkuivat mäeltä pyssyt ja Rolf
kaatui suulleen kuin kuollut.
Päivä oli juuri ehtinyt ohi puolen, kun hän kaatui; varmaan tuntikauden
makasi hän tajuttomana. Kun hän jälleen tointui, niin hän yhä makasi
samassa notkossa, ypöyksinään. Punatakit epäilemättä olivat pakoaan
jatkaneet, jenkkipojat perässään. Rolfin kasvot olivat yltyleensä
veressä. Takki oli repaleina ja verinen; housuissa oli risainen repeymä,
joka oli punainen ja märkä. Hänen päätään pakotti ja sääri oli turtunut
kuin ruhjottu. Hän tunsi sen heti kun yritti liikkua; oikea jalka oli
polven alapuolelta murtunut. Toiset luodeista olivat raapaisseet hänen
käsivarttaan ja päätään; tämä oli saanut hänet joksikin aikaa
pyörtymään, tekemättä kuitenkaan suurempaa vahinkoa.
Kauan aikaa hän makasi hiljaa alallaan siinä toivossa, että joku
ystävistä tulisi avuksi. Hän yritti huutaa, mutta voimat pettivät.
Sitten hän muisti savumerkin, joka oli hänet pelastanut, kun hän oli
metsään eksynyt. Huolimatta siitä, että käsivarsi oli haavotettu, hän
sai kaivetuksi esiin piikiven ja teräksen ja valmistautui tulta
tekemään. Mutta kaikki pienet puut, joihin hän ulottui, olivat
äskettäisestä sateesta kastuneet. Töyräällä vähän matkan päässä oli
vanha männyn kanto; siitä ehkä voisi vuolla sytykkeitä, joilla saisi
tulen palamaan, ajatteli hän ja tapasi puukkoaan. Voi! tuppi olikin
tyhjä. Jos Rolf olisi ollut neljää vuotta nuorempi, niin hän ehkä olisi
murtunut ja itkenyt, niin turha lisä kuin se olisikin ollut hänen
onnettomuuteensa.
Hän ojensi ruhjoutuneen säärensä siihen asentoon, jossa se tunsi
vähimmin kipua ja makasi siten jonkun aikaa. Syyskuun aurinko paistoi
hänen selkäänsä ja lämmitti häntä. Hän oli läkähtyä janoon, mutta vain
muutaman kymmenen askeleen päässä oli pieni oja. Hitaasti, kamalin
tuskin ponnistellen hän ryömi vatsallaan purolle ja joi, kunnes ei enää
jaksanut juoda enempää, lepäsi sitten, pesi kasvonsa ja kätensä ja
yritti uudelleen ryömiä lämpöiseen paikkaan. Mutta aurinko oli vaipunut
puron törmän taa, pieni notko oli varjossa ja kuoleman kylmyys valui
nuoren miehen tuskan vihlomaan ruumiiseen.
Haamuja kulki kautta hänen aivojensa, niiden mukana Si Sylvanne
sattuvine sananparsineen, joista hän nyt muisti yhden ennen muita:
"Vaikeuksia sinulle lähetetään vain sen vuoksi, että ponnistaisit
parhaasi mukaan. Kun olet parhaasi tehnyt, niin ole sitten tyynenä ja
odota. Kaikki vielä selviää." Niin, siten hän oli sanonut, mutta nyt se
loukkasi häntä kuin köykäinen pilapuhe.
Auringonlasku verkalleen päättyi; yötuuli puhalsi; hitaasti kuluvat
hetket toivat mukanaan synkeyden, joka tunki hänen mieleensä. Tämä
tosiaan tuntui hänen kohtalonsa surkeimmalta hetkeltä. Rampana, vilusta
kuolevana, avuttomana -- kykenemättä tekemään mitään muuta kuin
odottamaan ja kuolemaan -- hänen voihkavilta huuliltaan kohosi äidin
ammoin opettama puoleksi unhotettu rukous: "Oi Jumala, armahda minua!"
ja sitten hän vaipui hortoon.
Kun hän jälleen heräsi, niin tähdet tuikkivat taivaalla; hän oli vilusta
turtunut, mutta hänen mielensä oli selvä.
"Tämä on sotaa", hän ajatteli, "ja Jumala sen tietää, ettemme ole sotaa
etsineet." Ja sitten hän jälleen ajatteli: "Kun tarjouduin maatani
palvelemaan, niin tarjosin henkeni. Minä mielelläni kuolen, mutta tämä
ei ole se kuolema, jota minä olen halunnut", ja siunattu unohdus valtasi
taas hänen mielensä.
Mutta hän oli sitkeäsäikeistä rotua; hänen hengenkipinäänsä ei niinkään
vähällä sammutettu; sen leimuava tuli saattoi häälyä, heikontua, ja
kasvaa uudelleen. Sinä kylmänä ja pimeänä hetkenä, jona elämän lamppu
enimmän häälyy, hän heräsi kuullakseen suloista suloisempaa soitantoa,
koiran äänekästä haukuntaa; minutin kuluttua se kuului lähempää, pian
aivan vierestä, ja Skookum, harhaileva omapäinen, uskollinen Skookum
hyppi hänen ympärillään ja haukkui hurjasti kohti tyveniä,
tuikkaamattomia tähtiä.
[Kuva: Koleana hämärän hetkenä ... hän kuuli Skookumin haukun
suloisen soinnin.]
Läheltä kuului ihmisääni "halloo". Sitten toisia huutoja ja Skookum yhä
haukkui ja haukkui.
Nyt kahahtivat pensaat aivan lähellä, niistä astui mies, joka polvistui,
laski kätensä kuolevan sotilaan otsalle, ja hänen sydämelleen. Tämä
avasi silmänsä, mies kumartui hänen ylitsensä ja sanoi lempeästi:
"Nibowaka! tässä Kuonab."
* * * * *
Kun voitokkaat maanmiehet sinä iltana olivat palanneet Plattsburgiin,
niin olivat kaupungissa kaikki sydämet kiitollisia ja iloisia ja
inhimillisen rakkauden aallot kohosivat korkeiksi. Kerrottiin päivän
jännittävät seikkailut ja havaittiin kuinka aina ratkaisevalla hetkellä
joku ikäänkuin luonnollinen ihme oli tullut heidän puolelleen ja
auttanut maan asiaa. Puhuttiin pakenevan jälkijoukon takaa-ajosta,
mäelle asetetusta väijytyksestä, ja kuinka viime hetkessä eräs
amerikkalainen tiedustelija oli ilmestynyt heitä varottamaan,
-- ampumisesta, hänen katoamisestaan, -- kaikesta puhuttiin.
Sitten iloinen Seymour ja vaitelias Fiske kertoivat tiedusteluretkestään
voitetun vihollisen kintereillä, ja kaikki kysyivät: "Missä on
Kittering?" Puhe oli siis kypsä ja muuan näytti puukkoa, jonka hän oli
löytänyt maasta väijytyspaikan läheltä; puukonpäässä oli kirjaimet R.K.
Tummaihoinen tiedustelija silloin nousi ylös, tuijotti puukkoon ja lähti
nopeaan huoneesta. Kolmen minutin kuluttua hän seisoi kenraali Macombin
edessä, hänen sanansa olivat harvat, mutta ne lähtivät sydämestä:
"Se on minun poikani Nibowaka; se on Rolf, sydämeni sen sanoo. Antakaa
minun mennä. Minä tunnen, että hän kutsuu minua tulemaan. Antakaa minun
mennä, kenraali. Minun täytyy lähteä."
Vain suuri mies voi arvata semmoisen miehen tunteet, joka harvoin puhuu.
"Menkää vaan, mutta kuinka voitte löytää hänet näin yöllä?"
"Ugh, minä löydän", ja intiani osotti pientä, pystykorvaa keltaista
koiraa, joka seurasi hänen kintereillään.
"Onnea matkalle, hän oli parhaita miehiämme", sanoi kenraali, kun
intiani poistui. Ja hän lisäsi sitten: "Ottakaa mukaanne pari miestä, ja
tässä, ottakaa tämä", ja hän ojensi intianille pullon.
Ja siten tapahtui, että Rolf päivän koitossa makasi paareilla, joita
kolme tiedustelijatoveria kantoi. Skookum juoksenteli edellä, nuuskien
ja vilkuillen suuntaan ja toiseen, -- varmaankaan he eivät tällä kertaa
joutuisi väijytykseen.
Ja siten oli puukon hukkuminen, -- onnettomuuksista suurin, joka ennen
muita oli Rolfissa herättänyt kapinallisia ajatuksia, muuttunut hänelle
elämän tieksi, hänen vankilansa avaimeksi, kultakahleeksi, joka hänet
turmasta pelasti.