Macombin tiedustelijana.
Kenraali Macomb tiesi, että Sir George Prevost oli varovainen ja kokenut
johtaja. Laivaston menetys varmaankin saisi hänet perin pohjin
muuttamaan suunnitelmansa, -- mutta millä tavalla? Tekisikö hän
sivustaliikkeen hyökätäkseen Albanyn kimppuun, vai peräytyisikö
Canadaan, vai varustautuisiko Plattsburgin luo odottamaan apuväkeä, vai
yrittäisikö korjata häviönsä vallottamalla kaupungin ylivoimaisella
väkirynnäköllä?
Mikä hänen suunnitelmansa olikin, varmaan hän pian ryhtyisi sitä
toteuttamaan, ja Macomb tutki vihollisen leiriä terävällä tarkkaavalla
katseella, mutta ei minkäänlaista muutosta ollut huomattavissa, auringon
vaipuessa sateiseen länteen.
Mutta hänen oli tärkeätä tietää milloin suurempia liikkeitä alkoi
tapahtua, ja heti yön tullen kutsuttiin joukko nopeimpia tiedustelijoita
koolle. Kaikki olivat nuoria miehiä, useimmat olivat olleet mukana Mc
Glassinin retkellä. Rolf näkyi muita kookkaampana, mutta erästä Seymour
nimistä Vermontin poikaa mainittiin kaikkia muita nopeimmaksi.
Heille annettiin kaksi tehtävää. Ensinnäkin heidän piti saada selville,
oliko Prevostin armeija tosiaankin peräytymässä, toiseksi, miten oli sen
rykmentin käynyt, jonka hän oli lähettänyt Saranacin yläjuoksulle
kiertoliikettä suorittamaan.
Kukin lähetettiin niille maille, jotka hän parhaiten tunsi. Toisia kulki
länteen päin, toiset seurailivat virran juoksua ylöspäin. Rolf, Seymour
ja Fiske, Vermontin mies hänkin, lähtivät hämärässä veneellä
Plattsburgin satamasta, kaarsivat Cumberlandin mutkan ja nousivat yön
tullen maihin Point au Rochessa, Treadwells lahden pohjoispuolella.
Sinne he piilottivat kanuunsa, sopivat siitä, että puolenyön aikaan
jälleen tavattaisiin, ja lähtivät sitten kulkemaan länttä kohti kolmeen
eri suuntaan, tavatakseen valtatien kolmelta eri kohdalta. Seymour
nopeimpana lähti pohjoista kohti, Rolf sai keskivälin kuljettavakseen.
Vielä sovittiin merkeistä: metsässä huuhkajan huhuaminen; veden
partaalla kuikan uikutus. Sitten he erosivat toisistaan.
Metsät tuntuivat Rolfista sangen juhlallisilta tänä historiallisena
syyskuun yönä, kun hän nopeaan astui niiden kautta, silloin tällöin
pysähtyen kuuntelemaan luullessaan jonkun etäisen merkin osuneen hänen
korvaansa. Silloin hän avasi suunsa, jottei hengitys eikä sydämen
sykintä voinut häiritä rumpukalvon herkkyyttä.
Puolen tunnin kuluttua hän saapui valtatielle. Se oli tyhjä. Sitten hän
kuuli huuhkajan huhuavan:
Ua, uah, ua, uah...
Ua. uah, ua, huuuu--oo.
Rolf huhusi vastaukseksi jälkimäisen säkeen, mutta toinen vastasi taas
molemmilla säkeillä, josta saattoi päättää, että se oli joko oikea
huuhkaja tai joku vieras. Toveri se ei ainakaan ollut, sillä viimeiseksi
vastaukseksi olisi riittänyt pelkkä "huuuuu--oo". Rolf ei saanut koskaan
tietää, mistä se tuli, mutta hän ei sen kommin kiinnittänyt asiaan
huomiota.
Kauan aikaa hän sitten istui muutamassa pimeässä kolkassa, josta hän
saattoi nähdä tien. Plattsburgin puolelta kuului ääniä. Vähää myöhemmin
ammuttiin paljoa lähempänä pari laukausta. Hän sai jälestä päin kuulla,
että ne laukaukset tarkottivat erästä hänen toveriansa. Vihdoin kuului
heikkoa etäistä kumahtelua: _tumpp ta-ta tumpp ta-ta_... Hän otti
tupesta puukkonsa, pisti sen syvään maahan ja kosketteli sitten
hampaillaan vartta. Se vahvisti ääntä ja nyt hän erotti selvään: sieltä
tuli täyttä laukkaa nelistävä hevonen, mutta se oli vielä niin etäällä,
että kului viisi minuttia, ennenkuin hän seisaaltaan erotti selvästi
kavionkopseen. Hälyn lähetessä hän kuuli aseitten kalsketta, ja
ratsastajan ohi ajaessa huomasi Rolf, että se oli brittiläinen upseeri.
Mutta minne ja miksi?
Saadakseen tietää ratsastajan matkan määrän Rolf seurasi häntä juosten
mailin verran. Hän saapui siten kukkulalle ja sinne pohjatuuli jälleen
kantoi saman kumahtelevan äänen.
"Matkalla Canadaan, all right," hykerteli Rolf itsekseen. Mutta ei
mikään osottanut, oliko hän vain sananviejä, vaiko etujoukon
tiedustelija, vai oliko hänet lähetetty kutsumaan lisäväkeä.
Jälleen hän odotti kauan. Puoli yhdentoista aikaan kuului etelästä taas
ääntä. Maahan pistetyn puukon avulla hän jälleen kovensi sen, mutta ei
sittenkään erottanut tarkoin mitä se oli. Yö oli kuutamoton ja pimeä, ja
huoletta saattoi istua sangen lähellä tietä, pelkäämättä tulevansa
nähdyksi. Kahdenkymmenen minutin kuluttua ääni oli tullut sangen lähelle
ja pian sitten musta joukko matkasi tietä pitkin. Ajomiesten kielestä ei
ollut epäilystäkään; englantilaisen upseerin tuntee helposti
puhetavastaan. Raskaita pyöriä vieri tietä pitkin; etujoukosta sanoi
joku kovalla äänellä muutaman sanan ja hänen puheensa oli kaikuvaa
ranskaa. Siinä selväänkin kulki joukko, jossa oli satakunta brittiläistä
soturia, parit kolmet vaunut, tykkejä ja ranskalainen oppaana. Rolf
luuli tuntevansa äänen; niin, hän oli melkein varma siitä, että opas oli
François la Colle.
Tämä oli tärkeä huomio, mutta ei vielä ratkaiseva. Kello oli nyt
yksitoista. Puolenyön aikaan hänen piti olla kanuulla. Hän lähti sinne
niin nopeaan kuin pääsi, mutta kun yö oli niin pimeä, oli hänen kulkunsa
pakostakin hyvin hidasta. Silloin tällöin pilkisti taivaalla tähtiä, ja
niiden johdolla hän pääsi järvelle, seisahtui muutaman kymmenen askeleen
päähän rannasta ja matki siinä kuikan vaikeroivaa uikutusta:
Hu-u-u-u-uuu-u...
Hu-u-u-u-uuu-u.
Huu-uuu...
Kymmenen sekunnin kuluttua kuului vastaus:
Hu-u-u-u-uuu-u...
Huu-uuu.
Ja jälleen kymmenen sekunnin kuluttua Rolfin vastaus:
Huu-uuu...
Hänen molemmat toverinsa olivat jo yhtymäpaikalla. Fisken käsivarren oli
luoti lävistänyt. He päättivät parhaimmaksi lähteä oikopäätä
pääkortteeriin laihoine tietoineen, samalla saadakseen hoitoa
haavotetulle toverilleen. Mutta Fiske ei ollut milläänkään haavastaan,
sanoi sitä vain naarmuksi ja muistutti heille, että heidän
velvollisuutensa oli saada varma tieto vihollisen liikkeistä. Päätettiin
sen vuoksi, että Seymour veisi takaisin Fisken ja saadut tiedot, Rolfin
taas piti jatkaa tiedustelujaan.
Kello yhden aikaan yöllä hän oli jälleen samalla mäellä, jolta oli
nähnyt yksinäisen ratsastajan matkan sekä tykistö- osaston, joka oli
saapunut hänen perässään. Hänen siinä odottaessaan kuului pohjoisesta
päin yhä heikkeneviä ääniä ja etelästä käsin toisia, jotka kasvoivat.
Tunnin kuluttua hän näki vielä suuremman osaston sotaväkeä
kuormastoineen ja lotisevine vankkureineen. Ainoastaan kaksi selitystä
oli mahdollista. Joko kokosivat brittiläiset joukkojaan Chazyn satamaan,
jonne he, pohjatuulen suojatessa heitä MacDonoughia vastaan, saattoivat
koota riittävästi varastoja ja joukkoja pohjoisesta käsin, marssiakseen
Albanya vastaan maan poikki; taikka sitten oli vihollinen kaikin
peräytymässä Canadaan. Siitä voi saada selvyyttä ainoastaan yhdessä
paikassa: Chazyn kylän tienristeyksessä. Hän sen vuoksi lähti
juoksujalkaa Chazyyn, jonne oli matkaa kuusi mailia.
Edellä kulkeva sotaväenosasto matkasi kolme mailia tunnissa'; Rolf kulki
viisi mailia. Parinkymmenen minutin kuluttua hän oli sen saavuttanut,
mutta joutui nyt pulaan sen hitauden vuoksi. Mitä piti hänen tehdä? Oli
melkein mahdotonta kulkea pimeässä metsän kautta niin nopeaan, että
olisi saanut joukon sivu kaarretuksi. Hänen täytyi sen vuoksi tyytyä
siihen, että kulki vähän matkan päässä joukon jäljessä. Kerran tai pari,
jonkun ryhmän hiukan jätättäessä, hän sattui niin lähelle, että joutui
vaaraan, sillä hän saattoi helposti kuulla heidän puheensa.
Siitä, mitä hän kuuli, kävi selvään ilmi, että armeija peräytyi. Mutta
se oli kuitenkin ainoastaan rivien pakinoita. Hän malttoi levotonta
mieltään ja seurasi verkalleen joukon jäljessä. Kerran muuan mies jäi
jäljelle piippuaan sytyttämään ja hän melkein kosketti Rolfia.
Huomatessaan kulkijan hän kysyi englanniksi, mutta ranskaksi murtaen:
"Kuuleppas, toveri, onko sinulla tulta." Rolf matki Canadan
englantilaisten puheenpartta, johon hän jo oli jonkun verran perehtynyt:
"Ei ole, minä kun en polta", ja väistyi sitten vähän syrjempään, niin
ettei häntä huomattu.
Kului melkein puolen tuntia, ennenkun he olivat Chazyssa, ja siellä he
poikkesivat sille tielle, joka kulki _suoraan pohjoista kohti_. Ei
epäilemistäkään, armeija oli matkalla Canadaan! Rolf istui aidalla aivan
lähellä, kun heidän askeleensa kulkivat ohi trampp, trampp, trampp, ja
vankkurit kolisivat klink, klunk, klonk, klank, ja äänet sitten
hälvenivät pohjoista kohti.
Hän oli nähnyt ehkä kolmisensataa miestä; mutta brittiläisessä
armeijassa oli kolmetoistatuhatta, hän sen vuoksi istui odottamaan.
Kauaa hänen ei tarvinnutkaan vartoa. Puolen tunnin kuluttua lähestyi
etelästä päin kaikesta päättäen paljoa suurempi joukko. Lyhtyjä kiilsi
etupäästä, jonka vuoksi Rolf lymysi aidan taakse, mutta kun se oli
matala, niin se tarjosi huonon suojan. Vähän syrjässä siitä oli tuomari
Hubbellin tuttu talo taajoine pensasaitoineen. Sinne hän riensi, ja
piiloutui pensaihin. Lähestyvä joukko oli hyvinkin samanlainen kuin se,
joka oli edellä kulkenut, mutta paljoa suurempi. Siinä oli vähintäin
kokonainen rykmentti, ja kun se oli kylätien täyttänyt, niin muuan
upseeri huusi: "Seis!" ja antoi uusia ohjeita. Selväänkin joukon aikomus
oli jäädä siihen yöksi. Muuan sotamies lähestyi aitaa, ottaakseen siitä
polttopuita, mutta eräs upseeri häntä nuhteli ja kielsi. Löydettiin
muita polttoaineita, huonompia aitoja ja valtatiellä ja läheisillä
niityillä loimusi tuota pikaa kymmeniä tulia. Rolf huomasi joutuneensa
satimeen, sillä parin tunnin kuluttua valkenisi päivä.
Yksinkertaisin pelastumiskeino oli lähteä taloon. Hän ryömi hiljaa talon
ympäri rouva Hubbellin akkunan alle. Ajat olivat levottomat, mielet
jännittyneet, ja pari kolme hiljaista napausta akkunanruutuun riitti
herättämään kunnon rouvan. Hänen miehensä oli useammin kuin kerran
tullut sitä tietä taloon.
"Kuka se on?" kysyi hän akkunanraosta.
"Rolf Kittering", vastasi toinen, "talo on sotamiesten piirittämä,
ettekö voi minua piilottaa?"
Voisiko hän? Kukahan amerikkalainen nainen olisi siihen aikaan vastannut
kieltäen?
Rolf luikahti taloon hiljaa.
"Mitä uutisia?" kysyi rouva. "Sanotaan MacDonoughin voittaneen järvellä,
mutta että Plattsburg on vallotettu".
"Ei, ei, Plattsburg on hyvässä turvassa ja MacDonough on anastanut
brittiläisen laivaston. Olen melkein varma siitä, että koko brittiläinen
armeija paraillaan peräytyy Canadaan."
"Jumalan kiitos, Jumalan kiitos", sanoi rouva kuumasti, "minä tiesin,
että niin piti käydä. Naisväki on joka päivä, aamuin ja illoin,
kokoontunut tänne rukoilemaan. Mutta hiljaa!" hän laski sormen
huulilleen varottavaksi merkiksi ja osotti erästä huonetta
--"brittiläinen upseeri."
Hän toi sitten kaapista kaksi peittoa ja opasti Rolfin erääseen
ullakkohuoneeseen. Katon alaosassa oli pieni ovi, joka johti puuvajaan.
Sinne Rolf levitti peittonsa ja oikaisi uupuneet jäsenensä, ja pian hän
oli vaipunut syvään uneen.
Päivänkoitossa torvet soivat, leiri nousi jalkeille. Talossa oleva
upseeri nousi ja asettui portaitten eteen, suojellakseen taloa. Muut
upseerit yhtyivät häneen.
Rouva Hubbell valmisti aamiaisen. Se syötiin montakaan sanaa
vaihtamatta, kuuli Rolf myöhemmin. He maksoivat kukin puolestaan,
asettuivat rykmenttinsä etupäähän ja lähtivät pohjoista kohti. Mutta
talossa asuva upseeri jäi vielä ovelle.
Rolf kuuli sitten ullakkohuoneesta hiljaisia askeleita, suljettu ovi
työnnettiin auki ja rouva Hubbellin tyynet, sievät kasvot tulivat
näkyviin. Rauhottavasti päätänsä nyökäten hän asetti Rolfin eteen
kahvikupin, leipää ja kupin maitovelliä. Ja ainoastaan se, joka on
kaksitoista tuntia kulkenut ruuatta yhdeksäntoista vuoden iällä,
ainoastaan se voi vähän aavistaa, kuinka hyvältä se maistui.
Pienestä luukusta Rolf saattoi nähdä edessään olevan tien. Yhä
kasvavasta jyminästä saattoi arvata, että sotaväkeä oli enemmänkin
tulossa, mutta siitä huolimatta hän hämmästyi, nähdessään kymmenen
rykmentin marssivan ohi kaikkine varastoineen. Se oli urhea armeija,
mutta sen mielentilasta sillä hetkellä ei saattanut olla epäilystäkään:
joukot oli vallannut kaikkineen peräytyvän armeijan masentunut mieliala.