Plattsburgin taistelu.
Oli vielä täysi päivä, kun Rolfin kevyt yhdenhengen kanuu lähti
viiltämään Champlain järven pintaa.
Viisi tuntia hän viipyi matkalla. Tähdet paloivat jo taivaalla, kun hän
saapui Burlingtonin satamaan. Kulkukoiran ulvonta kantoi hänen
korviinsa, ja kun hän kulki ääntä kohti, niin kuka seisoi satamasillan
päässä, kuono taivasta kohti? Kuka muu kuin Skookum, yksinään ja
valitellen.
Mikä muutos siinä tapahtui, kun Rolf nousi maihin! Se haukkui, poukki
pystyyn, kiljui, häntä heilui, pää heilui, jalat heiluivat, ruumis
heilui, se hyppi sinne tänne, karkasi ympyröitä, katseli, eikö mistään
saisi kananpoikasta juhla-ateriaksi ja lopuksi puhkesi pitkään
juttelevaan luikutukseen, joka varmaan oli täynnään uutisia jokaiselle,
joka sen ymmärsi.
Rolf paikalla saattoi perille sanomansa. Ne olivat hyviä uutisia,
vaikkeivät tuoneetkaan tietoa ratkaisevasta voitosta. Kaikki riippui nyt
MacDonoughista. Seuraavana aamuna piti kaikkien joukkojen, jotka suinkin
joutuivat, tulla puolustamaan Plattsburgia. Kokonaista tuhatviisisataa
miestä oli valmiina lähtemään heti päivän valjetessa.
Sen yön nukkui Rolf Skookumin keralla leirissä. Aamun koittaessa Skookum
suureksi mielipahakseen teljettiin kellariin, ja sotaväki astui
veneisiin, kulkeakseen niillä sotarintamaan.
Raikas pohjatuuli puhalteli heidän mennessään viistoon järven poikki,
Plattsburgiin saapuakseen. Monta vankkaa miestä oli airoissa, mutta ei
ollut toivoakaan siitä, että he lyhemmässä ajassa kuin viidessä tunnissa
pääsisivät perille.
Puolet matkasta kuljettuaan he kuulivat tykkien jylinää. Jyske kävi
yhtämittaiseksi. Selvää oli, että suuri meritappelu oli paraillaan
käynnissä, sillä juuri tätä pohjatuulta brittiläiset olivat odottaneet.
Soutajat paransivat soutuaan ja veneitten kulku kiihtyi. He tiesivät,
että veljet olivat siellä ahtaalla; heidän täytyi rientää. Pitkät veneet
lensivät yli aaltojen. Tunnin kuluttua näkyivät mastot, purjeet,
tappelun savu, mutta tuloksista oli mahdoton saada minkäänlaista selkoa.
Albany ja New York olivat nyt vaarassa, eikä vain Plattsburg, ja miehet
soutivat, soutivat ja soutivat.
Tykkien jyske kävi yhä kovemmaksi, vaikkei se ollut niin yhtenäistä kuin
aikaisemmin. Nyt näkyivät laivatkin, jotka olivat vain neljän mailin
päässä. Tuon tuostakin pöllähteli tykeistä savua, mastoja kaatui. He
näkivät sen selvään. Soutajat vaan kiristivät huuliaan ja soutivat,
soutivat ja soutivat.
Sir George ei ollut ottanut lukuun muuta kuin yhden esteen Albanyyn
marssiessaan, ja se este oli MacDonough; mutta hän huomasi nyt, että oli
toinenkin este, jonka nimi oli Macomb.
Selvästikin olisi ollut turhaa väenhukkaa koettaa vallottaa Plattsburgia
eturintaman puolelta, kun kerran oli mahdollista kulkea ylempää joen
poikki ja käydä kaupungin kimppuun takaapäin. Ja samoin oli selvää, että
kun hänen laivastonsa saapuisi ja musertaisi amerikkalaisen laivaston,
niin olisi brittiläisten sotalaivain sitten helppo ampua kaupunki
raunioiksi, menettämättä ainoatakaan miestä. Suotuisaa tuulta hyväkseen
käyttäen Downie jo oli päässyt lähtemään Isle au Noix'sta ja purjehti
nyt alas järveä uljaine miehineen, uljaiden purjeiden vetämänä.
Koettuina miehinä, laivoja hoitamaan tottuneina, MacDonoughin joukkoa
lukuisampina, paremmin varustettuina ja etevämpinä joka suhteessa paitsi
merikunnossa, tulivat brittiläiset voitosta varmoina.
MacDonough oli perustanut sotasuunnitelmansa kolmeen pääliikkeeseen. Hän
kävi ankkuriin lahden pohjoispuolelle, niin että laivaston, joka kävi
hänen kimppuunsa, täytyi luovia vastatuuleen, voidakseen hänen kanssaan
taistella. Hän meni niin lähelle maata, että laivaston, joka kävi hänen
kimppuunsa, täytyi lähestyä maavarustuksiakin tykin kantomatkan päähän.
Ja hän jätti ainoastaan yhden näennäisen aukon vihollisen käytettäväksi,
ja sen aukon edustalla oli vaarallinen vedenalainen kari. MacDonoughin
asema oli siis oikea ansa. Kaiken lopuksi hän veti laivoista maalle
rautaketjuja ja viritti köysiä, niin että hän vipulaitoksella saattoi
nopeaan kääntää laivansa ja ampua vihollista vuoroon laivan kummallakin
kyljellä.
Kaikki oli valmiina sinä aamuna syyskuun 11 p:nä, kun brittiläinen
laivasto, taitavasti johdettuna, pyörsi Cumberlandin niemen ympäri.
Jenkkilaivaston nuori komentaja paljasti päänsä ja polvistui kohtaloiden
Herraa rukoilemaan, niinkuin ainoastaan ne osaavat rukoilla, jotka
lähtevät taisteluun. Urhea vihollinen lähestyi kohti, ja kukapa epäili,
etteikö senkin keskuudessa sydämistä kohonnut hartaita rukouksia.
Ensimäinen brittiläisten yhteislaukaus rikkoi "Saratogan" kanahäkin ja
sieltä lensi ulos kukko, lensi tykin nokalle seisomaan, räpytteli
siipiään ja kiekasi. Jenkit hurrasivat ja pitivät sitä hyvänä enteenä.
Sitten seurasi taistelu -- uljuutta ja kauhuja -- sodan eläimellinen
häijyys pääsi raivoamaan.
Aikaisin taistelun alussa joutui "Findr" niminen brittiläinen luuppi
MacDonoughin ansaan ja tarttui vedenalaiselle karille.
Brittiläinen komentaja oli kaatunut, samoin moni hänen upseereistaan.
Mutta kuitenkin brittiläiset ankaralla tykkitulellaan olisivat saaneet
voiton, ellei MacDonough hyvässä huolessaan olisi varustanut laivojaan
käännettäviksi. Kun yksi sivu oli ammuttu, niin laiva köysillä ja
ankkuripelillä käännettiin, jotta voitiin laukaista toinenkin kylki.
Se oli epätoivoisimpia meritappeluita, mitä on milloinkaan taisteltu.
Brittiläisen lippulaivan kolmestasadasta miehestä säilyi vain viisi
haavoittumatta, niin vakuutettiin. Ja lopulta ei kahdeksasta laivasta
ainoassakaan ollut pystyssä mastoa, johon olisi voinut purjeen vetää,
eikä purjetta, joka olisi pitänyt tuulta. Vähemmässä kuin
puolessakolmatta tunnissa taistelu oli voitettu ja brittiläinen laivasto
hävitetty.
Taistelujen Jumalalle kumpikin puolue oli asiansa uskonut ja taistelujen
Jumala oli sanansa sanonut.
Kaukana etelässä olivat veneissään Vermontista tulevat joukot, kenraali
ja Rolf ensimäisessä. He olivat seuranneet taistelun vaiheita
tuskallisella jännityksellä, sillä olihan siinä heidän maansa kohtalo
miekan terällä.
Kello oli neljännestä yli yhdentoista, kun jyrinä vaimeni. Vermontin
miehet olivat lähestyneet rantaa, voidakseen nopeaan nousta maihin, jos
tarve vaatisi, kun samalla Union Jack[27] vaipui alas brittiläisen
lippulaivan mastosta ja tähtilippu kohosi sen paikalle.
"Jumalan kiitos!" kävi hiljainen humiseva huokaus kautta veneiden ja
moni ahavoitunut ja parrakas poski kastui kyynelistä. Jokainen kätteli
naapuriaan, heidät kaikki valtasi syvä mielenliikutus, ja samoin kuin
teatterissa kuulijakunta unhottaa paukuttaa käsiään, kun sen mielet ovat
sulaneet, samoin ei tässäkään kukaan halunnut puhjeta meluisiin
mielenosotuksiin.