Verinen Saranac.
Sir George Prevost ei ollut aikonut vallottaa Plattsburgia ennenkuin
Plattsburgin laivasto olisi anastettu. Mutta Mc Glassinin urhotyön
moralinen vaikutus oli niin suuri, että se oli paikalla tyhjäksi
tehtävä. Hän päättikin vallottaa kaupungin väkirynnäköllä ja arveli sitä
kolmen tunnin asiaksi.
Hän asetti yhden rykmentin kutakin brigadia kohti, yhden kutakin
kaupungin lähellä olevaa kaalaamoa kohti, yhden kulkemaan joen poikki
Pikes Cantonmentin läheisyydestä, ja lähetti vielä yhden joen poikki
kahtakymmentä mailia ylempää, jossa sen tuli ahdistaa amerikkalaisen
sotavoiman jäännöksiä niiden paetessa Plattsburgista.
Plattsburg heräsi sinä aamuna uudistettuun pommitukseen. Ankara ammunta
tuotti surman muutamalle miehelle, muutamia seiniä ja savupiippuja
sortui, mutta varustukset eivät kärsineet suuriakaan vaurioita.
Oli hämmästys kaikille, että puolustajat niin nopeaan tottuivat tuleen.
Yksin koulupojatkin sisarineen kulkivat tyveninä kouluun, huolimatta
tykinkuulista ja pyssynluodeista, joita ilmassa vinkui, sattuen seiniin
ja akkunoihin ja joskus, vaikka harvoin, kaataen jonkun pyssymiehenkin,
joka oli liian varomattomasti noussut valleille ja varustuksille
kävelemään.
Brittiläisessä leirissä valmistettiin suurta yritystä -- rykmentit
marssivat heille määrätyille paikoille -- pyssynluoteja ja tykinluoteja
tuiski kuin rakeita myrskyssä. Kello kymmenen aikaan taistelu hetkeksi
hiljeni. Amerikkalaiset asettuivat kukin paikoilleen, isoisät samoin
kuin nuoret koulupojatkin, kullakin pyssy kädessään ja kukkaro täynnä
luoteja. Kalpeita kasvoja ja hermostuneita sormia saattoi huomata
nuorukaisparvessa, mutta paikaltaan ei väistynyt ainoakaan. Monikin
mies, joka isänmaallisen innostuksen valtaamana oli pyssyineen rientänyt
riveihin, toivoi tosin sydämessään takaisin kotiin, kun hän oli hetken
ollut verisessä rintamassa. Mutta ei kukaan lähtenyt. Jokin voima, mikä
lienee ollutkin, piti heitä vakaina paikoillaan.
Vaikka rivit olivat täydet pitkin varustuksia, niin oli kuitenkin neljä
paikkaa, joissa miehiä oli koolla enemmänkin. Nämä paikat olivat virran
rannat siltain ja kaalaamoitten vastapäätä. Sinne asetettiin parhaat
tarkk'ampujat, niiden joukossa Rolf ja ne muut, jotka olivat olleet
mukana Mc Glassinin retkellä.
Siltalankut oli revitty pois ja ne oli käytetty varustuksien
rakentamiseen, mullan pidättämiseen vallitusten reunoilla. Mutta siltain
niskapuut olivat paikoillaan, ja kun punatakit lähestyivät, niin kävi
piankin selville, mikä tarkotus niillä oli.
Pisin tehokas pyssyn kantomatka arvosteltiin niihin aikoihin sadaksi
jardiksi (91 metriksi). Amerikkalaisia käskettiin olemaan ampumatta,
kunnes viholliset olivat saapuneet tammilehtoon, joka oli pääsillasta
sadan askeleen päässä joen toisella rannalla.
Brittiläiset lähestyivät upeassa järjestyksessä, kuin paratiin menossa.
Hiljaisuus valtasi rivit joen kummallakin puolen. Komentavan
brittiläisen upseerin kuultiin selvään antavan käskyjä. Kummalta mahtoi
tuntua Espanjassa, Ranskassa ja Rheinin rannoilla taistelleista
veteraneista, kun heidän nyt täytyi marssia vihollista vastaan, joka
puhui heidän omaa kieltään.
Mc Glassinin matala ääni kajahti nyt kautta puolustuslinjain: "Älkää
ampuko, ennenkun käsken."
Punatakit lähestyivät juosten ja saapuivat pian sadanviidenkymmenen
askeleen linjalle.
"Nyt, tähdätkää alahaksi ja ampukaa!" huusi Mc Glassin. Jenkkien pyssyt
räiskähtivät ja punatakkien rivit horjuivat tammien sekaan.
"Hyökkäys!" karjasi brittiläinen upseeri, ja punatakit hyökkäsivät
siltaa vastaan. Mutta amerikkalaisten varustuksista tuiski taukoomaton
tuli, ja hyökkäävän osaston tie jäi täyteen kaatuneita.
"Eteenpäin!" ja urhea brittiläinen kapteeni juoksi sillan keskimäiselle
niskapuulle, miekkaansa heiluttaen johtaen joukkoaan. Paikalla muodostui
kolme miesjonoa, yksi kullekin niskapuulle.
He olivat ainoastaan viidenkymmenen askeleen päässä varustuksesta, josta
viisisataa pyssyä tähtäsi samoja niskapuita. Ensimäiseksi kaatui
kapteeni, luoti oli lävistänyt hänen rintansa, ja virran vesi vei hänet
mukanaan. Mutta yhä eteenpäin kulkivat nuo kolme jonoa, päin viheltävää,
tuhoisaa lyijytuiskua. Se oli kuin lammasten teurastusta. Mutta puolen
tuntia he marssivat ja marssivat vakaasti eteenpäin. Ei ainoakaan mies
seisahtunut eikä kääntynyt takaisin, vaikka kaikki tiesivät, että he
kulkivat varmaan kuolemaan. Ei ainoakaan päässyt edes sillan keskelle,
ja ne, jotka jokeen haavotettuina putosivat, nieli paisunut virta.
Kuinka monta urhoollista miestä sinä päivänä uhrattiin, sitä ei kukaan
tullut koskaan tietämään. Se, joka antoi hyökkäyskäskyn, oli kaatunut ja
samoin ne, jotka toiseksi ja kolmanneksi hänen jälkeensä ottivat johdon,
ja ennenkun sen jälkeen saapui uutta johtajaa käskyä muuttamaan, oli
joki verestä punaisena, ja sitä sanottiin siitä pitäen "veriseksi
Saranaciksi". Rykmentti tuhottiin, ja hyökkäys keskeytyi siksi kerraksi.
Rolf oli tähdännyt ja ampunut muitten mukana, mutta häneen koski kovin
kipeään, kun näki niin paljon urheutta hukkaan tuhlattavan. Se oli niin
kamalaa työtä, että hän oli erinomaisen iloissaan saadessaan sanan, että
häntä tarvittiin pääkortteerissa. Tunnin kuluttua hän oli järvellä,
matkalla Burlingtoniin, jonne hänen piti viedä komentavalle upseerille
uutisia ja ohjeita.