Mc Glassinin urhotyö.
Plattsburgissa vallitsi ihmeteltävä henki kaikessa, ja se tomumaja, joka
oli hengen varsinainen keskusta, oli se pitkä vakava nuori mies, joka
Burlingtonissa oli moittinut Hamptonin menettelyä: kapteeni, nykyisin
kenraali, Macomb. Ei mitään laiminlyöty, kaikkien mahdollisuuksien
varalta oli ryhdytty varokeinoihin; joka mies ken kynsille kykeni, oli
aseissa. Macomb itse oli väsymätön, aina valpas, ja hän näytti tuntevan
joukkonsa joka miehen. Ja joka mies luotti ehdottomasti johtajaansa.
Usein kuullaan sotamiesten yöllä pakenevan piiritetyistä linnoituksista,
mutta tämän johtajan innostava voima oli niin suuri, että miehiä
lakkaamatta valui linnueen sisäpuolelle. Vuorilta tuli harjaantumatonta
ja karkeata väkeä, mutta ne olivat järjestään karaistuja ja ampumaan
tarkkoja miehiä.
Kuvaava esimerkki oli se jäykkä vanha maamies, joka aamusella oli tullut
salolta, täyttääkseen paikkansa varustuksilla muitten mukana, ja jonka
kuultiin sanovan vapiseville säärilleen: "Vaviskaa, sen vietävät,
vaviskaa. Jos tietäisitte, minne teitä nyt vien, niin vapisisitte vielä
kymmenen kertaa pahemmin."
Hänen mielensä oli ruumista urheampi ja hänen mielensä vei voiton, --se
on oikeata urheutta.
Ei kukaan käsittänyt tätä paremmin kuin Macomb. Hän tiesi, etteivät nämä
miehet muuta tarvinneet kuin vähän harjaannusta, niin heistä tulisi
parhaita sotilaita maan päällä. Harjottaakseen heitä hän sekotti heidät
vanhan sotaväen joukkoon ja pani sitten toimeen vähäpätöisiä kahakoita,
yhtä kylmästi ja huolettomasti, kuin olisi hän suunnitellut jotain
iltamaohjelmaa.
Ensimäinen näistä kahakoista tapahtui Culverin mäen luona. Tien varteen
rakennettiin varustus, varustukselle tuotiin tykki, ja monta sataa
tarkk'ampujaa vietiin sinne hajajärjestykseen. Heille annettiin
semmoiset johtajat, jotka hyvin tiesivät, miten vihollista oli
häirittävä, mutta samalla varottava, ettei se päässyt vahinkoa tekemään.
Kuonab ja Rolf olivat niitten miesten joukossa, jotka olivat saaneet
varustuksen puolustamisen huolekseen. Kuonab oli karaistunut Vapaussodan
taisteluissa, mutta Rolf oli nyt ensi kertaa tulessa, ja hänet valtasi
sama tunne kuin useimmat muutkin, vihollisen lähestyessä uljaassa
rintamassa. Kun vihollinen oli ehtinyt kantomatkan päähän, niin
amerikkalainen johtaja komensi tulen. Pyssyt rätisten paukahtivat ja
viipymättä vihollinen vastasi tuleen. Luoteja tulla tuiski varustusta
vastaan tai lensi viheltäen sen yli. Rolfin lähin mies lyyhistyi
koristen kokoon: häneen oli luoti sattunut; eräs toinen kaatui kuolleena
selälleen. Jyske ja kuoleman kauhut olivat liian ankarat. Rolf oli ollut
kyllä hermostunut taistelun alkaessa. Nyt hän aivan herpaantui, melkein
tylsistyi, hänen kätensä ja polvensa vapisivat, hän oli miltei kauhun
lainaamana, eikä voinut olla lyyhistymättä kokoon, joka kerta kun luodit
kiljuivat _murhaa_ hänen päällään. Hän ampua mäikytti minkä joutui,
tähtäämättä, mutta silloin muuan vanha sotamies, huomatessaan hänen
kalpeat kasvonsa ja tutisevan muotonsa, laski kätensä hänen olkapäälleen
ja sanoi ystävällisesti: "Vakaasti, poikani, vakaasti; pääsi on
pyörällä; katsos näin." Ja hän tähtäsi tyynesti, sitten korjaili
pyssyään, laukaisematta, ja asetti sen suun alle pienen kalikan, jotta
se paremmin vakautui, ampuen sitten levollisesti kuin olisi hän ollut
maaliinammunta-harjotuksessa. "Odotappa nyt vähän aikaa. Katsoppas
Kuonabia tuossa. Näet hänen olleen ennenkin tässä leikissä. Hän osaa
joka laukauksella."
Rolf teki, niinkuin oli käsketty, ja muutaman minuutin kuluttua väri
palasi hänen kasvoihinsa, käsi vakautui, ja siitä pitäen hän unhotti
vaaran ja alkoi ajatella vain työtään.
Kun vihdoin huomattiin brittiläisten valmistautuvan hyökkäykseen, niin
amerikkalaiset hyvässä turvassa nopeaan peräytyivät Halseys Corneriin,
jossa oli toinen varustus ja uusi joukko vasta-alkajia tulikastettaan
odottamassa. Ja sama kohtaus silloin uudistui. Viholliselle ei tosin
voitu suurtakaan vahinkoa tehdä, mutta amerikkalaiset hyötyivät näistä
kahakoista suunnattomasti, sillä pari semmoista riitti vakaannuttamaan
tutisevat vapaaehtoiset pelottomiksi sotamiehiksi, luonnonlahjat heillä
olikin jo syntymästään. Siten heidän ruudinpelkonsa kaikkosi kauas.
Samana iltana brittiläiset anastivat sen osan kaupunkia, joka oli
Saranacin pohjoispuolella ja alkoivat umpimähkään pommittaa
vastakkaisella puolella olevia linnotuksia. Pommitus ei ollut kovin
vakavaa, sillä he luulivat voivansa vallata kaupungin millä hetkellä
tahansa, mutta kuitenkin he päättivät paremmaksi odottaa Downien
johtaman laivaston saapumista.
Taistelu kaupungin pohjois-osasta ei ollut ankara, se oli vain Macombin
ennakolta järjestämää harjotuskahakoimista. Mutta kun amerikkalaiset
peräytyivät Saranacin poikki, niin siltalankut revittiin pois, pitkin
etelärantaa rakennettiin varustuksia, joissa oli ampumareikiä, eikä
jätetty käyttämättä mitään keinoja, jotta paikkaa voitaisiin viimeiseen
saakka puolustaa.
Joka mies ken vaan kykeni pyssyä käsittelemään, asetettiin Plattsburgin
puolustuslinjoille. Viisisataa koulupoikaakin oli muodostanut oman
brigadin ja heidät oli asetettu semmoisille paikoille, missä heidän
oravan-ampumistaitonsa nyt saattoi hyödyttää isänmaata.
Brittiläiset olivat sillä välin rakentaneet varustuksen vastapäätä Fort
Brownia. Se saattoi tältä paikalta tehdä koko joukon vahinkoa ja
varsinkin häiritä amerikkalaisia suunnattomasti. Yhdeksäntenä päivänä se
oli melkein valmiina veriseen työhönsä ja kaikesta päättäen se saattoi
jo seuraavana aamuna alkaa. Mutta yöllä tapahtui odottamatonta; siitäkin
saattoi päättää kuinka kaukana pelko oli Plattsburgin kirjavasta
puolustusjoukosta. Muuan jäykkä Vermontin mies, kapteeni Mc Glassin, sai
Macombilta luvan tehdä kokeeksi hyökkäyksen, joka muistutti vanhain
spartalaisten urotöitä.
Hän pyysi viittäkymmentä vapaaehtoista lähtemään hänen kerallaan
uhkarohkealle retkelle. Tuhat ilmottautui paikalla. Sitten hän käski
kaikkia viittäkolmatta vuotta vanhempia ja kahdeksaatoista vuotta
nuorempia peräytymään. Luku siten väheni kolmeksisadaksi. Sitten
poistettiin kaikki naineet miehet ja puolet kolmestasadasta jäi
jäljelle. Sitten hän kehotti poistumaan kaikkia, jotka polttivat
tupakkaa -- hän oli viisas ja elämää kokenut mies, kuten näkyy, --ja
jäljelle jääneistä hän valitsi ne viisikymmentä tarvitsemaansa. Niiden
joukossa oli Rolf. Vasta sitten hän ilmaisi tuumansa. Se ei ollut
enempää eikä vähempää kuin hyökkäys vastarakennettua varustusta vastaan,
johon englantilaiset olivat asettaneet peljätyt tykit; kanuunat oli
naulattava umpeen. Viidenkymmenen miehen siis piti hyökätä leiriin,
jossa oli kolmetoistatuhatta miestä.
Jälleen hän sanoi: "Jokainen joka haluaa poistua, tehköön niin." Ei
ainoakaan mies liikahtanut.
Kahdellekymmenelle näistä, joiden tiettiin tottuneen työkaluja
käyttämään, annettiin vasara ja nauloja. Rolf oli yksi niistä, ja hän
oli kunniasta ylpeä.
Pimeänä myrsky-yönä he kulkivat Saranacin poikki. Kahteen joukkoon
jakautuneina he kahdelta puolelta kenenkään huomaamatta ryömivät
varustuksen päälle. Lähellä nukkui kolmesataa brittiläistä sotamiestä,
mutta ainoastaan vartiomiehet tähyilivät pimeään ja myrskyyn.
Kaikki oli valmiina, kun kajahti Mc Glassinin jyrisevä ääni: "Hyökätkää,
edestä ja takaa!" Kiljuen mäiskien, pitäen niin suurta melua kuin
suinkin taisivat, Amerikan pojat hyökkäsivät esiin. Brittiläiset
kokonaan hämmentyivät, vartiomiehet iskettiin maahan, ja loput, luullen
Macombin koko armeijan hyökänneen, peräytyivät hetkeksi. Kuului sitten
vasarain teräviä iskuja, klikk, klikk, klikk: kuhunkin vänkkireikään
hakattiin naula. Tykeistä ei sitten ollut enempää haittaa kuin
puupölkyistä. Nopeaan peräytyen, välttääkseen englantilaisten
hyökkäyksen, urheat jenkkipojat hyppäsivät alas varustukselta, jonka
olivat tehneet tehottomaksi, ja pääsivät omaan leiriinsä menettämättä
ainoatakaan joukostaan.