Huhuja ja tapauksia.
Macdonoughin ohjeena oli ylivallan säilyttäminen järvellä. Tämän käskyn
hän toteutti seuraavalla tavalla. Isle au Noix'n luona majaileva
brittiläinen laivasto oli jonkun verran vahvempi hänen laivastoaan, ja
sen vuoksi hän perusti laivatelakan Vergennesiin, Vermontiin, seitsemän
mailin päähän järvestä. Telakka oli Otter Riverin rannalla, ja virran
suistamon varusti Macdonough pattereilla. Sitten hän lähetti sanan
Brownille, kuululle newyorkilaiselle laivanrakentajalle. Brown suostui
kuudessakymmenessä päivässä saamaan valmiiksi neljänkolmatta tykin
laivan. Maaliskuun 2 p:nä puut vielä seisoivat metsässä pystyssä,
maaliskuun 7 p:nä oli emäpuu paikoillaan, ja huhtik. 11 p:nä työnnettiin
"Saratoga" vesille, -- neljäkymmentä päivää sen jälkeen, kun vihannat
puut oli kaadettu rannalta.
Toisiakin aluksia aljettiin samalla rakentaa ja ne valmistuivat yhtä
nopeaan. Piankin näkyi, kuinka älykkäästi Macdonough oli valinnut
veistämön paikan. Brittiläiset lähettivät laivastonsa liikkeelle,
hävittääkseen hänen rakenteilla olevat aluksensa, taikka ainakin
upottaakseen kivivenheitä joen suulle ja siten sulkeakseen kuin
tulpattuun pulloon amerikkalaiset laivat.
Mutta nämä yritykset raukesivat tyhjiin, sillä älykäs amerikkalainen oli
ajoissa varustanut joen suun pattereilla.
Chippewan luona amerikkalaiset sitten saivat voiton, mutta Lundys Lanen
luona sitä vastoin kärsivät tappion, ja elokuun 25 p:nä brittiläiset
vallottivat Washingtonin ja hävittivät sen julkiset rakennukset. Nämä
onnettomuudet eivät kuitenkaan armeijan mielialaa masentaneet, ne päin
vastoin herättivät koko kansan vihdoinkin älyämään, että maa kävi sotaa.
Eduskunta myönsi enemmän sotaväkeä ja runsaasti sotatarpeita,
pökköpäitten päälliköitten täytyi erota ja johto annettiin semmoisten
miesten käsiin, jotka sodassa olivat kuntoaan osottaneet.
Mutta samaan aikaan Suur-Britannia, Napoleonin kukistettuaan, saattoi
melkoisesti vahvistaa Amerikassa taistelevia sotavoimiaan ja lähettää
Canadaan Europan mannermaan sodissa koeteltuja joukkoja.
Rolf kuljetti kaiken kesää viestejä. Talven kuluessa hän Kuonabin kanssa
oli rakentanut vartavasten kanuun, jonka suurin avu oli nopeus. Se
kantoi kaksi miestä, jos ei niillä ollut lainkaan tavaroita.
Tällä kanuulla saattoi Rolf suotuisaan aikaan kulkea kokonaista kuusi
mailia tunnissa. Hän olikin jos kuinka moneen kertaan kulkenut Champlain
järven poikki suuntaan ja toiseen ja päästä päähän, niin että hän tunsi
sen joka niemen ja lahden. Moneen kertaan hän oli kulkenut maan poikki
Sackets Harbouriin. Plattsburgin ja Covingtonin polut hän osasi, oli sää
mikä tahansa, ja monta kertaa oli hän neljässäkolmatta tunnissa kulkenut
jalan niiden välimatkan, jota oli kuusikymmentä mailia. Samaa juonta,
jota hän silloin kulki, rakennettiin sitten myöhemmin näiden molempien
leiripaikkain välinen sotilastie.
Mutta Canadan salot Champlain järven pohjoispuolella olivat kuitenkin
hänen toimintansa pääalueet. Hän tunsi tarkkaan Chazyn, Champlainin,
Odelltownin, La Colle Millin, Isle aux Noix'n ja Richelieu joen, ja
näitä maita samoillessaan hän oli oppinut koko joukon ranskaa.
Kenraali Wilkinsonille ominaista oli, että hän jätti käyttämättä
semmoiset oppaat, jotka tunsivat maakunnan; hänen seuraajilleen,
Izardille ja Macombille taas oli yhtä ominaista, että he etsivät ja
käyttivät vain parhaita miehiä.
Rolf toi jälleen monenlaisia tietoja, jotka kaikki viittasivat siihen,
että brittiläiset kokosivat uudelleen joukkoja, tehdäkseen hyökkäyksen
Plattsburgia ja Albanya vastaan.
Plattsburgissa ja Champlainissa ponnisti Izard kaikki voimansa
samoinkuin Macombkin teki Burlingtonissa, voidakseen kohdata vihollisen
tasavoimin. Izardilla oli koolla 4000 miestä, kun hän sai Washingtonista
ylen turmiollisen käskyn lähteä joukkoineen Sackets Harbouriin Ontarion
rannalle, jossa ei ollut hätää mitään. Valtiomiehenä hän pani käskyä
vastaan vastalauseensa ja sotilaana hän sitä totteli, jättäen Macombin
johtamaan Champlain järven seuduille koottua maa- armeijaa, johon
kaikkiaan kuului noin 3400 miestä.
Samana päivänä, jona Izard lähti Champlainista, eteni brittiläinen
sotajoukko Brisbanen johdolla ja anasti hänen leirinsä.
Heti kun Rolf oli nähnyt heidän tulevan ja arvostellut heidän lukunsa,
lähetti hän Kuonabin takaisin sanaa viemään ja peräytyi itse yön aikana
kymmenen mailin verran Chazyyn. Moni uudisasukas tunsi hänet hyvin, hän
oli kaikkialle tervetullut, missä hänet tunnettiin, ei ainoastaan siitä
syystä, että hän oli patriootti, joka taisteli maansa puolesta, vaan
itsensäkin vuoksi, sillä hänestä oli kasvanut uljas, valpas, vaikka
jotenkin vaitelias nuori mies. Tunnettu asia on, että metsämies
salongeissa esiintyy paremmin edukseen kuin maanviljelijä, jos ehdot
muutoin ovat samat. Hänessä on vähemmän mahtipontisuutta, enemmän tyyntä
arvokkuutta. Hän osaa ymmälleen joutumatta liikutella jalkojaan ja
käsiään; hänellä on enemmän synnynnäistä oman arvon tuntoa ja hän vaatii
luontaisemmin muitakin sitä tunnustamaan. Salongeissa Rolf esiintyi
metsämiehenä, niiden seutujen johtavat henkilöt mielellään ottivat hänet
vastaan ja osottivat hänelle kunnioitustaan. Syyskuussa 1814 hän oli
tuomari Hubbellin vieraana Chazyssa. Joka päivä hän liikkui ympäristössä
tiedustelijana ja palasi yöksi tuomarin vieraanvaraiseen kotiin.
Syyskuun 12 p:nä hän arvioi, erään metsäisen harjun kukkulalta, korkean
puun latvasta tähyillen, brittiläisiä joukkoja olevan Champlainissa
10-15 tuhannen miehen vaiheille. Vihollisen etujoukko oli jo liikkeellä
Chazya kohti.
Tuomari Hubbell ja huolestuneet naapurit paikalla kokoontuivat ja
keskustelivat Rolfin kanssa asemasta, ennen kaikkea siitä, "mitä teemme
perheellemme?" Muuan mies puhkesi ankariin vihan purkauksiin ja
soimauksiin brittiläisiä vastaan. "Muistakaa, kuinka he polttivat
Washingtonin ja kuinka he Bladensburgissa kohtelivat naisia."
"Mitä naisiin tulee, niin se kaikki todistettiin valheeksi, yhtä ainoata
tapausta lukuun ottamatta, ja sen rikoksen tekijä ammuttiin, päällikön
käskystä," huomautti siihen Hubbell.
Plattsburgissa toiset väittivät, etteivät brittiläiset tehneet
kenellekään väkivaltaa. Eversti Murray oli antanut ankarat käskyt, että
kaikkea yksityistä omaisuutta oli ehdottomasti säästettävä. Ei mitään
muuta hävitetty kuin virastorakennukset sekä hallituksen omaisuutta, ja
siitäkin ainoastaan semmoista, joka saattoi käydä sotatarve-tavarasta.
Se mikä muuta vahinkoa tehtiin, aiheutui joko tapaturmaisesti taikka
erehdyksestä. Upseerit tosin majautuivat asukkaitten koteihin, mutta he
maksoivat puolestaan, ja kun esim. muuan brittiläinen upseeri oli
tapaturmaisesti tärvellyt lattiamaton, korvasi hän sen täysin vielä
monen kuukauden kuluttua, ennätettyään hankkia tarvittavat rahat.
Päätettiin siis, että Hubbell ja kylän muut isät ja veljet liittyisivät
Rolfin keralla maansa armeijaan, jättäen kotiin naiset ja lapset.
Monta parrakasta poskea oli näitten voimakkaitten, karkeitten miesten
joukossa, kun he suutelivat vaimojaan ja lapsiaan ja varustautuivat
lähtöön, mutta sitten seisahtuivat, kun heidän sisässään nousi kamalia
aavistuksia. "Nythän oli sota", ajattelivat he; mutta sitten taas
jatkoivat mielessään: "Olemme kuulleet, etteivät brittiläiset tee pahaa
vaimoille eikä lapsille." He siis pyyhkivät kyyneleensä, nielivät
kurkkuun kohoavan mielihaikean, heittivät pyssyn olalleen ja lähtivät
kulkemaan armeijan luo, jättäen rakkaansa Jumalan ja hyökkäävän
brittiläisen armeijan armoille.
Ei kukaan saanut syytä katua tätä luottamusta. Sir George Prevost oli
kuolemanrangaistuksen uhalla kieltänyt loukkaamasta vaimoja, lapsia ja
kaikkea yksityistä omaisuutta. Eikä tapahtunutkaan, sen enempää kuin
edelliselläkään retkellä, minkäänlaista vahinkoa semmoisille, jotka
eivät kuuluneet taisteleviin, ja ainoat, jotka näkivät jonkun verran
vaivoja, olivat ne harvat, jotka olivat pahasti pelänneet ja paenneet
vuorille kallista henkeään pelastaakseen.
Sir George Prevost esikuntansa keralla, johon kuului kymmenen upseeria,
oli mennyt asumaan tuomari Hubbellin taloon. Rouva Hubbellin täytyi
valmistaa heille ruokaa, mutta muutoin he kohtelivat häntä täydellisellä
kunnioituksella, ja joka ilta he, kun eivät tienneet kauanko tulisivat
viipymään, jättivät pöydälle täyden maksun ruuastaan ja juomastaan.
Kolme päivää he odottivat, sitten oli kaikki valmiina matkan
jatkamiseen.
"Tällä viikolla Plattsburgiin, seuraavalla Albanyyn, hyvästi siis, hyvä
rouva", sanoivat he kohteliaasti. Ja sitten kääntyi iloinen ja uljas
upseeriryhmä ratsastamaan pois.
"Hyvästi, herrat, mutta vain hyvin lyhyeksi aikaa, sillä minä tiedän
teidän pian palaavan takaisin niska kumarassa", vastasi puolestaan
rouva.
Sir George vastasi: "Jos tuon olisi sanonut mies, niin vaatisin hänet
vastaamaan sanoistaan. Mutta koska sanoja on kaunis nainen, joka on
ollut viehättävä emäntämme, niin lupaan, että jos ennustuksenne
toteutuu, niin jokainen upseeri heittäköön rahakukkaronsa ovenne eteen
ohi kulkiessaan."
Sitten he ratsastivat pois, mukanaan 13,000 miestä harjaantunutta väkeä,
eikä Albanyyn mennessä ollut vastassa muuta kuin 2,000 sotamiestä ja
sama verta nostoväkeä, sekä -- MacDonough järvellä.
Kymmenen kertaa Rolf seuraavan viikon kuluessa kulki edes takaisin
Plattsburgin pohjoispuolella olevan tien, ja joka kerta hän toi saman
uutisen: brittiläinen armeija yhä läheni.