Miksi Plattsburg hävitettiin.
"_Mistä pöllö on viisaan nimen saanut? Ei mistään mausta kuin siitä,
että se näyttää niin viisaalta ja ymmärtää pitää suunsa", sano' Si
Sylvanne_.
Tämä huuhkaja-seikkailu kuului heidän elämänsä huvihetkiin, mutta nyt ei
sitä jouduttu kauaa muistelemaan, nyt oli käytävä toimeen. Kun Kuonabin
saamat hajanaiset tiedot ja Rolfin kuulemat liitettiin yhteen, niin
ymmärsivät he selvästi, että eversti Murray aikoi tuhannen miehen
keralla tehdä hävitysretken Plattsburgiin.
Heidän velvollisuutensa oli antaa siitä viipymättä tieto kenraali
Hamptonille.
Pääkortteeriin, joka oli Burlingtonissa, oli matkaa neljäkymmentä
mailia; Plattsburgiin, jonne retken piti tapahtua, kaksikymmentä.
Mutta vielä heidän tuli vähän täydentää tietojaan: oliko retki tapahtuva
maisin, vaiko vesitse? Jos se oli määrätty vesitse tapahtumaan, niin
heidän tuli vielä saada selville, mitä valmistuksia tapahtui
brittiläisten laivastoasemalla, joka oli Isle au Noix'n luona. Kaiken
yötä he kulkivat kautta pimeiden metsien sinne päästäkseen, vaikka
matkaa oli ainoastaan seitsemän mailia, ja kun aamu valkeni, niin he
näkivät muhkeassa jonossa kaksi sotalaivaa, kolme tykkivenettä ja noin
viisikymmentä pitkää soutuvenettä, kaikki valmiina, epäilemättä odottaen
vain tuulen kääntymistä, sillä tähän aikaan vuotta kävi Champlainilla
melkein aina etelätuuli.
Kolmessa tunnissa he sitten kulkivat kymmenen mailin taipaleen kautta
metsien Big Chazyn pohjoispäähän, jonne olivat kanuunsa kätkeneet, ja
lähtivät viipymättä melomaan Burlingtonia kohti, jonne oli matkaa
kolmekymmentä mailia. Tuuli oli vastainen, ja kun he neljän tunnin
kuluttua pysähtyivät päivällistä syömään, niin oli vasta kaksitoista
mailia kuljettu.
Kaiken iltapäivää heidän täytyi taistella ankaraa aallokkoa vastaan. Se
pakotti heitä pysymään lähempänä rantaa siltä varalta, että kanuu
kaatuisi, ja matka sen takia venyi; mutta heitä samalla ilahutti tieto,
ettei vihollinen lähtisi liikkeelle, ennenkuin tuuli asettuisi. Vasta
kello kuuden aikaan illalla tiedustelijain venho saapui Burlingtonin
satamaan ja molemmat partioretkeläiset kulkivat suoraa päätä Hamptonin
pääkortteeriin.
Ajutantti otti heidät vastaan ja kuullessaan heillä olevan uutisia, vei
heidät kenraalin puheille. He kuulivat, kuinka tämä suuri mies
sisähuoneessa tarpeettoman kovalla äänellä antoi käskynsä: "Kutsukaa ne
tänne."
Pullot pöydällä ja hänen sinipunakat kasvonsa ja tylsäkielinen puheensa
ilmaisivat, kuinka hyvin perusteltuja olivat ne kuiskeet, joita alkoi
kulkea kautta maan.
"Vai hävitysretki Plattsburgiin! Ha haa! Toivon heidän tulevan. Hyvät
herrat", ja hän kääntyi esikuntansa puoleen, "minä en sen parempaa pyydä
kuin päästä heihin käsiksi. -- Ha haa! Valakaa lasiinne, Macomb", ja
kenraali työnsi pullon vakavan näköiselle nuorelle upseerille, joka
seisoi vieressä.
"Ei kiitoksia, sir", vastasi tämä lyhyeen.
Kenraali viittasi kädellään, molemmat tiedustelijat lähtivät ulos,
hämmästyksissään ja häpeissään. Tämäkö nero se johti armeijaa? Oliko
ihme, että amerikkalaisia suotta teurastettiin?
Macomb rohkeni nyt kysyä: "Onko teillä käskyjä, sir? Näitä
tiedustelijoita pidetään aivan luotettavina. Ymmärsin heidän puheestaan,
että brittiläiset vain odottavat tuulen kääntymistä. Heitä on tuhannen
ja parintuhannen miehen vaiheilla."
"Huomenna on aikaa sitä ajatella. Plattsburg on oleva ansani syötti, ei
ainoakaan heistä palaa takaisin hengissä", ja kenraali lähetti luotaan
esikunnan, voidakseen vahvistaa itseään uhkaavaa pakkasta vastaan.
Muuan toinen nuori mies, luutnantti Thomas Macdonough, amerikkalaisten
sota-alusten komentaja, koetti nyt saada kenraalin liikkeelle. Ensin hän
huomautti, että hänen pitkät haahtensa ja tykkiveneensä olivat valmiina
ja että hän kuudessa tunnissa saattoi kuljettaa Burlingtonista
Plattsburgiin kolmetuhatta miestä. Sitten hän rohkeni huomauttaa, että
oli välttämätöntä ryhtyä toimeen.
Champlain järvi on kahden tuulen järvi. Kaksi viikkoa oli tuuli ollut
etelässä; nyt saattoi minä päivänä tahansa tuuli kääntyä pohjoiseen.
Macdonough terotti tätä seikkaa, mutta kaikki oli turhaa.
Loukkaantuneena ja nöyrtyneenä nuori mies totteli käskyä, että "hänen
oli paras odottaa, kunnes hänen neuvoaan kysyttäisiin".
Seuraavana päivänä kenraali Hampton käski toimittaa _paraatin_, eikä
laivausta; mutta hän ei itse ollut niin hyvissä voimissa, että olisi
saattanut siihen saapua.
Koko armeija tiesi nyt, millä kannalla asiat olivat, varsinkin nostoväki
lausui sanoja säästämättä julki mielipiteensä.
Seuraavana päivänä, 30 p. heinäkuuta, tuuli kääntyi. Hampton ei tehnyt
mitään. Kesäkuun 31 p. kuultiin aamulla tykkien pauketta pohjoisesta, ja
illalla tiedustelijat toivat sanoman, että englantilaiset olivat
lähteneet liikkeelle. Plattsburgin vallotti ja hävitti joukko, joka oli
vain kolmasosa siitä mitä Hamptonilla oli Burlingtonissa.
Miesten kesken lausuttiin katkeria, vihaisia sanoja, ja nuoret upseerit
tuskin viitsivät lausua moitteen sanaa, vaikka sattuivatkin niitä
kuulemaan. Kieltämättä Si Sylvannen sanat nyt olivat toteen käymässä:
"Pökköpäät johtajina, johtajat riveissä".
Ja pian saapui tietoja uusistakin onnettomuuksista, Beaverdamin, Stony
Creekin ja Niagara Riverin tappeluista. Se oli sama juttu melkein joka
tapauksessa: sotamiehet urhoolliset, huonosti harjotetut, mutta sitä
tarkemmat ampujat; päälliköt kykenemättömiä, johtaen joukkojaan
satimiin.
Syyskuussa luutnantti Macomb määrättiin komentamaan Plattsburgia. Se oli
yhtä hyvä enne kuin viisas tekokin. Heti sen jälkeen, kesken näitä
synkkiä tapauksia, saapui tieto Perryn kuulusta voitosta Erie-järvellä.
Se oli käännekohta koko sodankäynnissä; sitä seurasi paikalla
Morawiatownin hävitys ja tätä kaupunkia puolustavan brittiläisen osaston
tuhoutuminen.
Kenraali Wilkinsonkin heräsi vihdoin ja lähetti Hamptonille sanoman,
että hänen tuli hyökätä Montrealia vastaan. Retken täytyi onnistua, hän
väitti, sillä Montrealissa ei ollut kuin 600 merimiestä puolustusväkeä.
Hänen armeijassaan oli 8000 miestä ja Hamptonilla oli 4000. Jos nämä
molemmat osastot yhtyivät Chateaugay joen suulla, niin niistä tulisi
voittamaton armeija.
Siltä näytti. Rolf ei vielä ollut nähnyt oikeata taistelua, ja hän alkoi
haluta sotarintamaan. Mutta viestien kuljettamisessa oli toistaiseksi
täysi työ. Näin oppi hän tarkalleen tuntemaan matkat Sackets Harbouriin
ja sieltä Ogdensburgiin ja Covingtoniin ja takaisin Plattsburgiin, ja
kanuullaan hän oli käynyt Champlain ja George järvien kaikki kolkat. Hän
oli poissa Albanyssa lokakuun jälkipuoliskolla ja marraskuun alussa,
mutta pahat sanomat kulkivat nopeaan. Hampton käski Macdonoughia
tekemään hyökkäyksen Isle aux Noix'ta vastaan. Käsky oli järjetön, sillä
siitä olisi aivan varmaan seurannut amerikkalaisen laivaston perikato.
Macdonoughin yleiset ohjeet olivat: "Toimikaa yhdessä armeijan kanssa,
mutta joka tapauksessa säilyttäkää valta järvellä", ja siitä syystä hän
ei ollut tietävinään Hamptonin käskystä.
Hampton uhkasi kostaa ja haastaa hänet sotaoikeuteen palatessaan, ja
lähti sitten maisin matkaan. Mutta Chateaugayn luona hän kohtasi paljoa
pienemmän joukon canadalaisia, jotka vastustivat häntä niin hyvällä
menestyksellä, että hän antoi käskyn peräytyä ja palasi armeijoineen
Plattsburgiin.
Kenraali Wilkinsonin oli sillä välin käynyt vielä huonommin. Hänellä oli
8000 miestä, joista 2500 muodosti jälkijoukon. Vain 800-miehinen joukko
canadalaisia häiritsi hänen yhteyksiään. Amerikkalaiset kääntyivät
häätämään kintereiltään vihollisparvia, mutta kärsivät Chrystlerin talon
luona täydellisen tappion ja luopuivat sitten hyökkäyksestä Montrealia
vastaan. Wilkinson kulki Laurentin joen poikki ja asettui talveksi
Chateaugayhin.
Joulukuussa amerikkalaisten asema parani melkoisesti, kun Hampton
menetti päällikkyytensä.
Kevään lähestyessä oli Wilkinsonin ensi tehtävä selvästikin La Colle
Mill'in valtaaminen. Kaupunki oli muutettu melko vahvaksi linnotukseksi,
ja brittiläiset pitivät sitä tukikohtanaan hyökkäyksissä Yhdysvaltain
rajaa vastaan, joka olikin vain viiden mailin päässä.
Kaikista tiedustelijoista tunsi Rolf parhaiten sen seudun, mutta siitä
huolimatta juuri hänet jätettiin käyttämättä; sen sijaan lähetettiin
hänet Plattsburgiin kirjeitä viemään. Hyökkäys hutiloitiin alusta
loppuun; Wilkinsonin täytyi peräytyä, ja hänen oli kiittäminen Macombia
siitä, että peräytyminen saattoi tapahtua edes jonkinlaisessa
järjestyksessä.
Mutta tästä kunnottomasta yrityksestä oli muuan hyväkin seuraus.
Wilkinson erotettiin ja Sylvannen ennustus oli käynyt melkein toteen:
kykenemättömät johtajat olivat saaneet väistyä. Kenraali Macomb johti
maa-armeijaa ja järvellä komensi Macdonough.