Kaksintaistelu.
Toistaiseksi hän siis oli pelastunut, mutta mitenkä päästä pakenemaan?
Rolf makasi paikoillaan melkein puoleenpäivään saakka, kärsien yhä
enemmän vaikeasta koukistuneesta ruumiinasennostaan ja janosta, ja oli
kokonaan ymmällä, mitä hänen piti tehdä.
"Kun et pidä siitä paikasta, jossa olet, niin lähde pois aikailematta,
ja mene sinne, kunne haluat", oli Sylvanne hänelle kerran sanonut, ja
Rolfin mieleen tämä nyt juolahti melkein koomillisena. Sotamiehet
puuhasivat metsissä ja pajoissa. Puolen tunnin kuluttua päivä olisi
puolessa ja he ehkä palaisivat takaisin päivälliselle.
Rolf nousi, koettamatta enää salata itseään, kokosi sitten kantamuksen
ru'osta, joka oli häntä suojellut, ja lähti rohkeasti kulkemaan vainion
poikki metsään.
Hänen tiedustelijaunivormunsa oli hyvinkin tavallisten vaatteiden
näköinen, sitä ei matkan päästä niistä erottanut. Brittiläiset
tiedustelijat, jotka olivat sahalla, epäilemättä luulivat häntä yhdeksi
heikäläisistään, joka kantoi hevosille heiniä.
Hän pääsi kenenkään huomaamatta metsään saakka. Astuttuaan muutaman
askeleen sen ystävälliseen suojaan hän heitti maahan okaisen
kantamuksensa ja lähti nopeaan kulkemaan omaa leiripaikkaansa kohti,
Mutta hän ei ollut kulkenut kuin satakunnan askelta, kun kuuli
ranskalaissävyisen äänen, joka huusi "seis!" ja samalla hänen edessään
seisoi vartiomies, pyssy ojennettuna häntä kohti.
Nopeat katseet ja sitten kumpikin huudahti toisensa nimen.
"François la Colle!"
"Rolf Kittering! Mon Dieu! Minä pitäisi amputa teidät, Rolf; en voi, en
voi! Mutta juoskaa, juoskaa! Minä ampu teidän pään yli", ja hänen
ystävälliset silmänsä täyttyivät kyynelistä.
[Kuva: "Juokse! Ammun pääsi yli."]
Rolf ei kaivannut toista kehotusta. Hän juoksi kuin hirvi ja pyssyn
luoti räiskyi oksissa hänen päänsä päällä.
Muutaman minutin kuluttua saapui siihen juosten muita sotamiehiä, ja La
Colle heille kertoi, että leirissä oli ollut vihollisen vakooja.
"Minä ampu; ehkä ei sattu. Oleko verta siellä? Ei, ei mittä."
Leirissä oli sekä pikajuoksijoita että jälkien seuraajia, ja niinkuin
verikoirat he lähtivät seuraamaan pakolaisen jälkiä. Mutta Rolf oli nyt
omassa elementissään; hän oli "Lentävä Kittering". Mutkittelevia jälkiä
oli vaikea seurata ja monta mutkaa ja koukkua hän jätti jälkeensä,
tehdessään pitkillä koivillaan nopeaan taivalta. Pari mailia häntä
seurattuaan takaa-ajajat palasivat sahalle, ja pakeneva sammutti,
virralle tultuaan, kiireettä tuskastuttavan janonsa; se suuresti
virkisti hänen voimiaan. La Collen ja rajan välistä tiheää metsää oli
viittä mailia leveältä. Hän tapasi puron, Richelieu joen syrjäpuron, ja
seurasi sitä aina pääjoelle saakka; molempien jokien yhtymäpaikalla
hänen piti sopimuksen mukaan tavata Kuonab.
Oli ilta hänen lähestyessään mainittua paikkaa, ja kauan ja tarkkaavasti
kuunneltuaan hän huhusi huuhkajan huudon:
"Ua, uah, ua, uah...
Uu, uah, ua, huuuu-oo."
Hän saikin oikean vastauksen, jona oli jälkimäisen rivin toistaminen, ja
minutin kuluttua molemmat tiedustelijat kohtasivat toisensa.
Mutta siinä seistessään he äkkiä kuulivat uuden vastauksen, joka
tarkkaan matki ensimäistä kysyntähuhuamista. Rolf oli ottanut esille
pyssynsä piilopaikastaan ja molemmat valmistautuivat paikalla kohtaamaan
jonkun viholliskuljeskelijan. Sitten Rolf, pitkän aikaa vaiettuaan,
jälleen huusi huhunnan loppuosan "huuu-oo", joka metsässä merkitsi: "Ken
olet?"
Paikalla kajahti vastaus:
"Ua, uah, ua, uah...
Ua, uah, ua, huuuu-oo."
Mutta se oli väärä vastaus. Ainoastaan jälkimäinen säe olisi kuulunut
vastaukseen. Mutta äänen matkinta oli täydellinen, ehkä lukuunottamatta
loppuvenytystä, jolla oli hieman liiaksi ihmisäänen sävy. Mutta
sittenkin oli matkinta erinomaista; varmaankin oli siellä joko intiani
taikka joku vanha taitava metsämies. Kuonabia ei hän kuitenkaan voinut
pettää; punainen mies kosketti poskeaan ja takkiaan, joka tiedustelijain
kielellä merkitsi "punatakki", s.o. brittiläinen.
Rolf poistui toverinsa kera ääneti näkyvistä, pyssy kummallakin
vireissä, valmiina tekemään reiän jokaiseen punaiseen univormuun taikka
merkkinauhaan, joka tulisi näkyviin. Sitten alkoi sangen ihmeellinen
kaksintaistelu, sillä vihollinen selvästi oli yhtä viekas kuin hekin ja
yhtä halukas saamaan heidät lähtemään pois piilopaikastaan.
"Ua, uah, ua, huu-oo", kutsui vieras, antaen oikean vastauksen väärällä
kohtaa. Ääni kuului tuskin sadan askeleen päästä, ja jännittäessään
kuuloaan, saadakseen selville huhuilijan olinpaikan, he kuulivat pienen
naksauksen, joka ilmaisi hänen lähestymisensä.
Rolf käänsi päätään ja huhusi jälleen puun takaa "Ua, uah, ua, huu",
niin että vihollinen äänen vaimennuksesta, se kun kuului puun takaa,
saattoi luulla hänen peräytyvän. Vastaus tuli paikalla ja entistä paljoa
lähempää:
"Ua, uah, ua, huuuu-oo."
Hyvä! Taika tehosi. Rolf sen vuoksi vielä enemmän heikensi ääntään, ja
Kuonab valmistautui ampumaan.
Tällä kertaa kuului vastaus "Ua, ua, huuuu-oo" hämmästyttävän selvänä ja
kovana ja äänensävy oli melkein täydellinen, mutta loppuäänessä "oo" oli
nytkin ihmisäänen soinnahdusta. Vielä minuutti tai pari, niin tapahtuisi
yhteentörmäys.
Vielä jonkun aikaa odotettuaan Rolf vaimensi äänensä ja huhusi vain
"huuu-oo", ja samalla suuri leveäsiipinen huuhkaja liukui kautta metsän,
istahti puuhun aivan heidän päänsä päälle, katseli ympärilleen ja sai
heidät sävähtämään, huhutessaan yöhön omituisen maanittelunsa:
"Ua-huu, ua-huu...
Ua-huu, ua-huuuu-oo..."
Viime äänessä oli nytkin sama inhimillinen soinnahdus, joka oli heidät
niin pahasti pettänyt.