Tiedusteluretkellä Canadassa.
"Kaksi asiaa", sanoi Si Sylvanne senatille, "huomataan joka kerran, kun
kansa on hädässä. Ensiksikin, että päällikköinä on joukko pökköpäitä, ja
toiseksi, että riveissä on paljon suuria päälliköitä. Ja onneksi joutuu
kaikki paikoilleen, ennenkuin hätä on päättynyt, ja jokainen muovautuu
asemaan, joka hänelle on tuleva."
Amerikan kansa alkoi juuri oppia, kuinka totta tämä oli. Ne pökköpäät,
jotka johtivat, olivat jo itsensä ilmaisseet, ja kesällä 1813 saatiin
jos kuinka paljon lisätodistuksia. Toukokuu, kesäkuu ja heinäkuu saivat
kuluneeksi, ja monet viestit Rolf sillä ajalla kuljetti, monia
surullisiakin niiden joukossa. Stony Creekin, Beaver Damin ja Niagaran
tappiot olivat ankaria iskuja läntisellä rajalla taistelevalle
armeijalle. Kesäkuussa urhea mutta varomaton luutnantti Sidney Smith
joutui Champlain järvellä kahden aluksensa keralla väijytykseen.
Amerikkalaiset siinä menettivät "Growlerin" ja "Eaglen" ja järvellä
oleva brittiläinen laivasto sai niistä vahvistusta.
Näitten menestysten rohkaisemina brittiläiset joukot tekivät Champlain
järven pohjoispuolelta hyökkäysretken toisensa jälkeen amerikkalaiselle
alueelle, hävittäen, mitä eivät voineet mukanaan kuljettaa.
Rolf ja Kuonab lähetettiin tiedusteluille niille seuduin, jotta he,
mikäli mahdollista, voisivat ajoissa antaa tiedon suuremmista
hävitysretkistä.
Amerikkalaiset eivät mielellään käyttäneet intianeja sodassa;
englantilaisilla taas ei ollut semmoisia epäilyksiä, ja paljon
punanahkoja taisteli heidän liittolaisinaan. Kuonabin suhteen tapahtui
kuitenkin amerikkalais-riveissä poikkeus, koska valkoinen toveri takasi
hänen puolestaan, ja Canadan rajoilla hänestä oli hyvä apu, koska hän
osasi vähän ranskaa ja saattoi vapaasti kuljeskella Canadan kylissä,
jossa häntä ei osattu epäillä amerikkalaiseksi tiedustelijaksi.
Hän siis lähti yksin matkaan ja kulki laajalti. Hän tunsi maan melkein
Montrealiin saakka ja hiiviskeli heinäkuun lopulla Odletownin seuduilla,
jossa hän kuuli muutamia semmoisia hajanaisia lauseita, että paikalla
halusi saada enemmänkin tietoja. "Eversti Murray --tuhatkaksisataa
miestä -- neljäsataa miestä -"
Rolf sillä aikaa lymysi La Colle Millin seuduilla metsissä. Hän näki
sinne tulevan sotaväkeä komppanian toisensa jälkeen, kunnes kylässä oli
koolla noin viisisataa miestä. Yön tullen hän päätti mennä lähemmäksi.
Hän lähti metsästä ja kulki varovasti avoimen maan poikki.
Heinä oli tehty ja suurin osa jo latoonkin vedetty, mutta vainion
keskellä oli vielä heinäruko. Rolf oli juuri lähellä tätä rukoa, kun hän
samalla kuuli sahalta päin sotamiesten ääniä. Pian sieltä tuli näkyviin
suuret joukot, kantaen peittojaan mukanaan. Nähtävästi sahassa ei ollut
kaikille sijaa, jonka vuoksi osa aikoi majautua vainiolle.
Tiedustelija alkoi peräytyä, kun samalla takaapäin kuului toisia ääniä,
jotka ilmaisivat sieltä päin olevan tulossa toisen joukon, niin että
Rolf joutui kahden tulen väliin. Muuta paikkaa ei ollut, mihin
piiloutua, kuin heinäruko. Hän kohotti sen reunaa ja ryömi alle, mutta
se oli täynnään ohdakkeita ja okapensaita. Siinä olikin syy, miksi ruko
oli jätetty pellolle, ja Rolf sai nyt tyytyä näitten piikkien tarjoomaan
mukavuuteen.
Nopeaan hänen sydämensä jyskytti, kun hän kuuli aseitten kalskeen ja
jalan poljennan lähenemistään lähenevän; sitten alkoi kuulua miesten
ääniä. Hän kuuli myös selvin sanoin, että kumpikin osasto aikoi jäädä
siihen yöksi, ja hän huomasi olevansa melkein kokonaan piiritetty.
Miehet puhuivat ääneensä, alkoivat sitten valmistaa vuoteitaan, ja hän
kuuli jonkun sanovan: "Tuolla on heinäruko, ota siitä heiniä."
Sotamies lähestyi, ottaakseen sylillisen heiniä, mutta puhkesi
sadatteluihin ja kirouksiin, kun hänen paljaat kätensä saivat naarmuja
ohdakkeista ja okaista. Toverit nauroivat hänelle ja silloin hän palasi
tulelle ja uhkasi suuttuneena sytyttää heinäruon palamaan. Heti tulikin
mies takaisin palava kekäle kädessään.
Rolf oli valmiina juoksemaan henkensä edestä, paikalla kun hänen
katoksensa syttyisi tuleen, ja hän katsoi sotamiestä suoraan vasten
kasvoja, tämän puhallellessa kekälettään. Mutta siitä oli tuli sammunut,
eivätkä ohdakkeet olleet vielä niin kuivia, että ne olisivat helpolla
syttyneet; polttamisesta ei sen vuoksi tullutkaan mitään. Muristen, mitä
lienee murissut, sotamies jälleen heitti maahan savuavan kekäleen ja
palasi tulelle. Kun hän oli turvallisen matkan päässä, niin Rolf otti
kourallisen multaa ja peitti sillä hehkuvan hiilen.
Se oli jännittävä hetki, ja vain tyyni odotus pelasti Rolfin.
Tuli sitten pari sotamiestä, jotka alkoivat levitellä peittojaan aivan
lähelle rukoa. Jonkun aikaa he tupakoivat ja juttelivat. Toisella heistä
ei ollut tupakkaa; toinen siihen sanoi: "Mitäpä siitä, saammepa
Plattsburgista enemmänkin", ja sitten he purskahtivat nauruun.
Sitten Rolf kuuli erinäisiä katkonaisia lauseita: "Paikalla kun
eversti...", ja muuta sen tapaista.
Rolf oli peräti tukalassa asemassa. Ohdakkeet repivät hänen kasvojaan ja
niskaansa. Hän ei uskaltanut muuttaa asentoaan, ja epätietoista oli,
kauanko hänen täytyisi siinä olla. Hän päätti yrittää pakoon, kun ei
enää kuuluisi ääniä.
Lähimmät sotamiehet asettuivat nyt levolle. Kaikki oli sangen hiljaista,
kun Rolf tirkisti suojastaan ja näki kaksi kamalaa tosiasiaa: ensinnäkin
pari vartiomiestä, jotka käyskentelivät edes takaisin pitkin leirin
reunaa, ja toiseksi, että kuu nousi kirkkaana ja täytenä. Rolf ei
koskaan ennen voinut aavistaakaan, että kaunis kuu saattaisi olla niin
kamalan näköinen.
Mitäpä neuvoksi? Hän oli joutunut satimeen keskellä sotilasleiriä, ja La
Colle Milliin oli epäilemättä keräytynyt joku tärkeä retkikunta ennen.
Hänellä oli runsaasti aikaa sitä ajatella. Varmaankin hän pääsisi
poistumaan ennen päivännousua. Virkapuku ehkä pelastaisi hänen henkensä,
mutta sotamiesten tapana on jakaa pelottavan nopeaan oikeutta vakoojille
-- ja vasta jäljestäpäin huomata, että mies onkin univormuun puettu.
Vähän väliä hän kurkisti piilostaan, mutta kaikki oli ennallaan: nukkuva
rykmentti, edes takaisin käyskentelevät vartiomiehet, yhä kirkastuva
kuutamo. Sitten vaihdettiin vartioita ja kaikki toimesta päässeet
vartiomiehet valitsivat makuupaikakseen juuri Rolfin ru'on viereisen
rinteen. Jälleen tuli muuan siitä heiniä ottamaan, mutta jälleen
uudistui sama naurettava kiukun purkaus, kun ru'ossa olikin paljaita
ohdakkeita. Kuinka kiitollinen Rolf nyt oli piikeistä ja okaista, jotka
pistelivät hänen niskaansa.
Hän oli nyt joka puolelta saarrettuna, ja kun ei tiennyt, mitä tehdä,
niin ei hän mitään tehnytkään. Pari tuntia hän makasi aivan hiljaa, ja
nukahti sitten. Hän heräsi pieneen kahinaan, jota kuului aivan hänen
päänsä vierestä, ja katsellessaan ulos näki hän pari kisailevaa
peltohiirtä.
Kuutamo oli nyt sangen kirkas ja hiirien liikkeet näkyivät selvään. Ne
söivät ru'ossa olevien ruohojen siemeniä ja juoksivat tuon tuostakin
heinien alle. Sitten ne karkeloivat edemmäksi ja riemukseen löysivät
kimpun virnanpalkoja, kun samalla äänetön valohämy kiiti yli kentän.
Väläys, räväys, pieni rääkäys, ja toinen hiiristä oli höyhenellisen
vihollisensa kynsissä ja tämä lensi sen keralla pois. Eloon jäänyt
hyökkäsi rukoon ja piiloutui, Rolfin kasvojen yli kiiveten, heiniin.
Yön kuluessa Rolf tavan takaa lyhyeen nukahti. Aamun koittaessa soi
torvi, ja sotamiehet nousivat aamiaistaan valmistamaan. Jälleen lähestyi
muuan, ottaakseen kourallisen heiniä valkean sytöksi ja jälleen
ystävälliset ohdakkeet tekivät tehtävänsä. Yhä enemmän kuuli Rolf nyt
samaa puhetta "Plattsburgista" ja "everstistä".
Aamiainen tuoksui ihmeteltävän houkuttelevalta -- Rolf parka oli kovin
nälissään. Kahvin kutkutteleva tuoksu tunkeutui heinärukoon. Kuivattua
lihaa hänellä oli kerallaan, mutta hän kaipasi vettä. Hänen janonsa oli
polttava, jäsenet kankeat, ruumis vaivaantunut. Se oli kovin taistelu,
mitä hän oli siihen saakka taistellut henkensä edestä. Vaikka sotamiehet
tuskin viipyivät puolta tuntia aamiaispuuhissaan, niin kävi aika hänestä
kuitenkin ylen pitkäksi. Sitä suurempi oli hänen ilonsa, kun hän kuuli
jalkain töminää ja äänet hälvenivät etäisyyteen.
Peittäen päänsä heinillä hän hitaasti kohotti itseään ja saattoi nyt
katsella ympärilleen. Oli kirkas, auringonpaisteinen aamu. Heinäruko,
tahi ohdakeruko, oli ehkä neljännesmailin päässä metsänreunasta.
Sotamiehet näyttivät kaatavan puita ja rakentavan sahan ympärille
paaluaitaa. Mutta vainiolla kierteli pieni koira, etsien ruuantähteitä
sotamiesten aamiaispaikalta, ja se Rolfia pelotti. Jos koira lähestyi
hänen piilopaikkaansa, niin silloin ei auttanut muu kuin lähteä
juoksuun. Miehen voi niin lyhyellä matkalla pettää, mutta ei koiraa.
Mutta onneksi oli aamiaisen tähteitä runsaasti, ja koira lähti sitten
sahalle, tehdäkseen toisen koiran kanssa mieltäkiinnittäviä
hajututkimuksia uuden hirsiaidan patsaitten juurella.