Van Trumperien luona uudelleen.
Mitä syytä on ottaa paremmin vastaan semmoinen airut, joka tuo hyviä
uutisia, kuin semmoinen, joka tuo huonoja? Eihän hän tee uutisia, hän
vain tekee velvollisuutensa, saman kummassakin tapauksessa. Hän ei ole
muuta kuin postin kuljettaja. Mutta niin sen asian laita aina kumminkin
on. Faarao löi kuoliaaksi huonon sanoman tuojan; sellainen on
ihmisluonto. Ja kenraali Hampton taas kutsui kookkaan nuorukaisen omaan
pöytäänsä aterioimaan, kunnioittaakseen häntä, saadakseen tarkempia
yksityistietoja, ylpeilläkseen joka seikasta, ikäänkuin se olisi ollut
hänen ansiotaan. Tieto Rolfin ihmeteltävästä matkasta kulki miehestä
mieheen, kaikkialla siitä kerrottiin, ja Albanyyn lähetetyissä sanomissa
häntä kiittäen mainittiin erinomaisen ansiokkaista palveluksista
viestien kuljettajana.
Kolme päivää oli Lentävä Kittering paikan sankari; sitten saapui toisia
sanantuojia, joilla oli toisia uutisia, ja elämä jatkui edelleen.
Tiedustelijat eivät olleet tähän saakka käyttäneet minkäänlaista
virkapukua, mutta kun brittiläiset olivat saaneet kiinni yhden heistä ja
muka vakoojana hänet ampuneet, niin tuli käsky, että tiedustelijain tuli
ruveta armeijan jäseniksi ja käyttää virkapukua.
Moni sen vuoksi hylkäsi koko toimen; toiset, kuten Kuonab, suostuivat
vastahakoisesti, mutta Rolfissa oli sotainen into virinnyt, ja hän oli
ylpeä uudesta puvustaan.
Harjotukset olivat kylläkin ikävät, mutta niitä ei kauaa kestänyt. Oli
sitten lähetettävä viestejä Albanyyn. Kenraali, osaksi halusta osottaa
Rolfille kunniaa, valitsi hänet tätä viestiä viemään.
"Oletteko valmis lähtemään uudelle retkelle, Kittering?"
"Kyllä, herrani."
"Valmistautukaa sitten lähtemään niin pian kuin suinkin Fort Georgeen ja
Albanyyn. Tarvitsetteko toveria?"
"Haluaisin saada melojan Fort Georgeen saakka."
"Hyvä, valitkaa mies."
"Kuonab."
Ja kun he sitten lähtivät matkaan, _niin oli Rolf ensi kerran perässä_,
ohjaajan ja käskijän paikalla. Siten he jälleen olivat yhdessä matkalla
ja Skookum oli kanuun keulassa. Oli iltapäivä, kun he lähtivät. Hitaasti
he kulkivat neljän mailin taipaleen pitkin jokea alas järvelle, mutta
George järven pitkää hohtavaa pintaa he matkasivat niin sukkelaan kuin
kanuu suinkin vettä viilsi, viisi mailia tunnissa. Viisikolmatta mailia
oli tätä uljasta vesitietä saanut kuljetuksi, kun he sytyttivät rannalle
yöksi nuotionsa.
Haukan kiljuessa aamun koittoa he olivat uudelleen matkassa ja
nousevasta tuulesta huolimatta kulkivat kahdessa tunnissa kuusi mailia.
Heidän lähestyessään Van Trumperin talon tuttua rantaa, alkoi Skookum
osottaa mitä kiihkeintä mielenkiintoa, joka muistutti sen entisyyden
mustimpia lehtiä. "Kuonab, parasta köyttää tuo veijari", ja Rolf ojensi
nuoran, jolla Skookum sidottiin. Siten saavutti Skookum uuden
ennätyksen, sillä tämä oli ensi kerta sen elämässä, jolloin se nousi Van
Trumperin luona maihin, uhraamatta kananpoikaa tämän ilotapauksen
muistoksi.
Heidän astuessaan huoneeseen istui perhe parhaillaan aamiaisella.
"Voi daevas! voi daevas! Rolf ja Kuonab, -- ja misää on se girottu goer?
Martta, misää kananpoja ova? Rolf, snää ole oikke jättiläin ny. Hyvä
Jumal, onpas täsä iloa! Mnää jo ole luulL, ett te olet sorass syäryt.
Eiks ne kanadalaisse oi oikkeit ihmissyäjji?"
Martta itki, pienokaiset kiipesivät Rolfin polvelle, ja Annette, joka
nyt oli pitkä kuusitoistavuotias, seisoi kainostellen syrjässä, odottaen
sopivaa tilaisuutta saadakseen hänkin vieraita kätellä.
Koti on niitten tyyssija, joita rakastamme. Olkoon se linna taikka
luola, mökki taikka palatsi, liikkuva vankkuri, wigwami, kanava-alus,
taikka vain pensaan varjopuoli, se on aina koti, jos siellä kohtaamme
kasvot, jotka alati ovat sydämessämme, ja jos löydämme kädet, joiden
kosketus meissä synnyttää ystävällisen hehkun. Oliko maan päällä toista
paikkaa Rolfille, kussa hän saattoi tulen ääressä istua ja tuntea, "nämä
ovat minun väkeäni, nämä ovat ne, joita rakastan?" Rolf tunsi sen nyt --
Van Trumperin talo oli hänen kotinsa.
Puhuttiin sodasta, maalla sattuneista tappioista, merellä saaduista
kunniakkaista voitoista, joissa Englanti, aaltojen valtijatar, oli yhä
uudelleen ja uudelleen nöyryytetty lännen merisankarien urotöiden
kautta, puhuttiin kansan suurista töistä, ja vielä enemmän matkamiesten
pienistä teoista, ja aamiainen päättyi aivan liian äkkiä. Nuori
viestinviejä nousi, sillä hän oli virkamatkalla; mutta järvellä vyöryi
suuria aaltoja, ja ne kielsivät lähtemästä. Vanin talo oli hupaisa
odotuspaikka, mutta kuitenkin Rolf harmitteli viivytystä; hänen
kunnianhimonsa vaati nyt, että joka matkan olisi pitänyt olla ennätys.
Mutta odottaa hänen täytyi. Skookum, lujasti sidottuna häpeäpaaluun,
vinkui harmistuneena -- ja pää toiselle puolelle kallellaan valitsi
kanaparvesta juuri sen kanan, jonka se mieluimmin anastaisi, paikalla
kun pääsisi väliaikaisesta pulastaan. Kuonab lähti eräälle kalliolle
polttamaan vähän tupakkaa ja rukoilemaan tyyntä, ja Rolf, alati
toimessaan, kulki Vanin keralla katselemassa laihoja ja rakennuksia ja
kuulemassa vähempiä huolia. Savupiippu pyrki tänä vuonna
selittämättömällä tavalla savuttamaan. Rolf otti kirveen ja hakkasi
parilla iskulla pois rehevät pensaat, jotka olivat kasvaneet savupiippua
korkeammiksi lännen puolelle, ja paikalla savutus taukosi. Buck härkä
oli kipeä, yksi jalka oli rampa, eikä se edes päästänyt likikään
katsomaan, mikä sitä vaivasi. Mutta taitava häränhoitaja helposti sitoo
härän, saa sen kyljelleen kallistumaan jonkun pienen puun ääreen, ramman
jalan puuhun sidotuksi, niin että hän sitten voi sitä vapaasti hoitaa.
Vamman syy olikin helppo keksiä; ruostunut naula oli vajonnut syvälle
kavioon. Kun naula oli vedetty pois ja haava pesty kuumalla
suolavedellä, niin sai sitten ystävällinen luonto pitää lopusta huolta.
Sitten he kaartoivat takaisin talolle. Tuomo juoksi vastaan, huutaen
jotain hollannin ja englannin sekasotkua ja pitäen kansista Annetten
kirjaa "Hyvästä tytöstä". Mutta oikea omistaja saikin tämän kalliin
aarteen pelastetuksi ja korjatuksi sen hyllylle talteen.
"Oletko sen läpi lukenut, Annette?"
"Olen kuin olenkin", vastasi tyttö, joka oli oppinut lukemaan ennenkun
he lähtivät Schuylervillestä.
"Mitä siitä pidät?"
"En vähääkään; 'Robinson Crusoesta' minä pidän", vastasi tyttö suoraan.
Tuli puolenpäivän aika, mutta vielä hyökyivät rantaan valkoiset aallot.
"Ellei sää asetu kello yhteen, niin lähden jalan."
Ja niin hän lähtikin myttyineen ja Kuonabin piti yksin kulkea kanuulla
Fort Georgeen ja siellä odottaa häntä. Yötä Rolf oli Schuylerin kylissä
ja seuraavana päivänä hän jo puolenpäivän aikaan oli Albanyssä.
Kuinka hänen mieltään liikutti nähdä jälleen kaupungin hyörivän ja
joukkojen marssivan, laivain purjehtivan, ja varsinkin kuulla uusia
viestejä merellä saaduista voitoista! Mitä merkitsivät pohjoisella
rajalla sattuneet tappiot, kun pöyhkeä vihollinen, joka oli kansaa
ärsyttänyt ja loukannut maailman edessä, nyt oli yhä uudelleen ja
uudelleen nöyryytetty?
Nuori Van Cortlandt oli poissa, mutta se tapa, jolla kuvernöri otti
Rolfin vastaan, kuvasti ilman sähköisyyttä, -- maan ylpeyttä pojistaan.
Rolfilla oli omastakin puolestaan asia ajettavana. Hän kysyi
kirjakaupasta "Robinson Crusoeta" ja saikin tämän kuulun teoksen
ostetuksi. Sykkivin riemun tuntein hän siihen kirjotti Annetten nimen ja
pisti kirjan laukkuunsa.
Seuraavana päivänä hän aamun ensi sarastuksen aikana lähti Albanysta.
Virkapuku auttoi häntä pääsemään viisikolmatta mailia erään matkustajan
keralla, joka ajoi nopealla kaksivaljakolla, ja järven sininen pinta
kuvasti taivaan tähtiä, kun hän Fort Georgessa yhdytti Kuonabin,
kuudenkymmenen mailin päässä Albanysta.
Yötyvenen aikana, ennen auringonnousua, he jo olivat matkalla takaisin.
Suuri oli viettelys poiketa jälleen hetkeksi Hendrikin taloon, mutta
aamiaisen aika oli mennyt, vesi oli tyynenä ja velvollisuus käski
eteenpäin. Hendrik huhusi ja sen kuullessaan he ohjasivat niin lähelle
rantaa, että saattoivat antaa hänelle kirjan. Skookum murisi, arvatenkin
kanoja ajatellen, ja perhe viuhtoi esiliinoillaan, heidän jatkaessaan
matkaansa. Kolmekymmentä mailia järveä ja neljä mailia Ticonderogan
jokea kuljettiin, ja viestimytty tuotiin perille neljä päivää ja kolme
tuntia sen jälkeen, kun he olivat Ticonderogasta lähteneet matkaan.
Kenraali hymyili eikä muuta sanonut kuin: "tepä olette kunnon poika".
Mutta siinä olikin kiitosta kyllin.