Rolfin ennätys.
Kaksitoista mailia hän oli jälkeensä jättänyt, kun aamunkoitto --päivän
ensimäinen kylmä valo -- kirkasti taivaanrantaa ja loi kuulaan
kajastuksen matkamiehen tietä katkovan mahtavan joen vierivään pintaan.
Oppaanaan Coodenow Peakin kukkula, joka alkoi olla hänelle hyvin tuttu,
läheni hän jokea, uljasta Hudsonia. Hänen vanha lauttansa oli
paikoillaan hyvässä turvassa, mela ja sauvoin lähellä, ja nuoren
tarmonsa voimalla hän sysäsi sen rannasta. Keikkuen ja kallistellen
vuolaassa virrassa, teki lautta karaistun kuljettajansa työntämänä monet
mutkat ja ympäripyörähdyksetkin, mutta pitkä sauvoin pohjasi melkein
kauttaaltaan, eikä kulunut kymmentä minuttia, ennenkun matkamies jälleen
hyppäsi maihin, kiinnitti aluksensa, ja alkoi taas harpata ja hölkätä.
Yli Vanderwhackerin vuorien, alitse Boreaksen metsien: trampp, trampp,
molskis, trampp, ponnistaen ja huohottaen, mutta voimakkaana ja kuumana,
trampp, trampp, trampp, trampp. Sepelpyy ryöpsähti lentoon hänen
tieltään, harmaa hirvi puhaltaen pakeni, pantteri hiipi loitommalle.
Trampp, trampp, hölkk, hölkk, jo siinti Washburnin selänne
auringonnousun alta. Hölkk, hölkk, mailittain tasaista, vienosti
kallistuvaa alamaata; ja kun päivän jumala sai vuorenselänteen yläreunan
hehkumaan, niin hän jo oli ruskealla Tahawus joella ja oli tehnyt
taivalta kahdeksantoista mailia.
Joelle hän seisahtui juomaan. Kaatuneen puun rungolla astua patsasteli
urospyy kevätpöyhkeänä. Rolf otti pistoolinsa ja ampui sen, teki tulen
ja paistoi päättömän linnun; kauraleipänen, pyy ja jokivesi, siinä hänen
aamiaisensa. Himo olisi ollut lähteä oitis matkaan, mutta järki sanoi:
"ei liika hoppu hyväksi". Hän siis lepäili viisitoista minuttia. Sitten
hän lähti jälleen, aluksi hitaasti astuen ja vähitellen yhä parantaen.
Puolen tunnin kuluttua hän jo kulki harpaten ja tunnin kuluttua tasaista
hölkk-hölkytystään, hiljentäen vain ylämaissa ja soiden poikki
kulkiessaan. Tunnin kuluttua hän oli Washburnin selänteellä ja näki
kaukana idässä Schroon järven, jonka vesi laskee Schroon jokeen; ja
rientäessään eteenpäin, voimistaan ylpeänä, hän sydämessään viritti
ilolaulun. Jälleen harmaa susi piintyi hänen jäljilleen, ja juoksija
nauroi eikä hänen mieleensä juolahtanutkaan pelon ajatus. Hän näytti nyt
tuntevan elukan paremmin; tunsi kuin veljekseen, koska se ei päästänyt
vihamielistä ääntä vaan näytti vain vilkkaavan siitä ilosta, kun sai
juosta kilpaa viestinviejän kanssa samoin kuin pääsky taikka antilooppi
pyrkii kiitävän junan keralla nopeusvoitteluihin. Tunnin tai enemmänkin
se pysyi hänen kintereillään, sitten heitti, ikäänkuin jo olisi
riittänyt yhden kerran huviksi, ja Rolf yksin jatkoi ja ponnisti.
Kevätaurinko kaarsi jo korkealta, puolenpäivän aikaan ilma oli lämmintä.
Schroon joki oli hänen tiellään aivan sillä kohdalla, missä se järvestä
lähti, hän pysähtyi sen rannalle. Siinä hän söi viimeisen ateriansa,
loput kauraleivästään ja teestään. Kolmekymmentäkahdeksan mailia oli hän
kulkenut siitä kun oli matkaan lähtenyt; hänen vaatteensa olivat
repaleina, mokkasinit puhki kuluneet, mutta säärissä oli vielä voimia ja
tahdossa lujuutta. Vielä kaksikolmatta mailia, niin oli työ tehty;
kunnia voitettu. Mitä piti hänen tehdä, jatkaako suoraa päätä? Ei, hän
aikoi tunnin verran levätä. Pienen allikon ääreen hän teki hyvän tulen,
repi maasta suuren tukon poronjäkälää ja hieroi sillä koko ruumiinsa.
Sitten hän otti käsille alati valmiin neulansa, eikä aikaakaan, niin
mokkasinit jälleen olivat hyvässä kunnossa; hän kuivasi vaatteensa ja
makasi selällään, kunnes tunti oli melkein loppuun kulunut. Sitten hän
vyöttäytyi loppukoetukseen. Väsynyt hän kyllä oli, mutta ei vielä
likimainkaan lopen uupunut. Ja rautainen tahto, joka oli vuosi vuodelta
voimistunut, oli hänelle voittamattomana tukena.
Jälleen hän alkoi hitaasti, pitensi sitten askeliaan ja piankin juoksi
tuota tiedustelijain kuuluksi tullutta hölkkää. Taivas lopulta peittyi
pilviin ja kade, ulvova itätuuli toi sateen. Vihmasta vettyi maa; rankat
kevätkuurot kastelivat hänet; mutta käärö oli hyvässä turvassa ja hän
juoksi juoksemistaan. Sitten oli tiellä pitkiä pehmeitä lepikkösoita, ja
vain kompassi oppaanaan Rolf ponnisti sisään, poikki ja eteenpäin, alati
itää kohti. Tiheimmässä osassa hän tuskin pääsi mailia tunnissa, mutta
ei silti hellittänyt, eteenpäin vaan, märkänä ja kipein jaloin, hikisenä
ja repaleisena, mutta itsepintaisesti ja vakaasti. Kolmen aikaan hän
tuskin oli seitsemää mailia kulkenut; sitten hän saapui Thunderboltin
tasaiseen harvaan metsään ja siinä alkoi jälleen juoksu. Hölkk, hölkk,
hölkk, kuusi mailia tunnissa; ja jäljellä oli vain viisitoista mailia.
Kiinteänä, intoisena, hyvien sanomain tuojana hän ei vääjännyt eikä
seisahtunut, vaan ponnisti ja yhä ponnisti.
Trampp, trampp, trampp, trampp, -- herkeämättä, väsymättä, tunti
toisensa jälkeen. Kello viiden aikaan hän oli Ukkospuron luona; tuskin
enää oli kahdeksaa mailia matkan päähän; hänen jäsenensä olivat hellät,
jalat olivat arat, hän oli luihin ja ytimiin saakka väsynyt, mutta hänen
sydämensä oli iloa täynnään.
"Sanomia taistelusta, sanomia voitosta", -- tämä ajatus antoi voimia.
Viisi mailia jäi jäljelle; matkat olivat nyt tasaiset, pitkin ajettuja
valtateitä, mutta sanansaattaja olikin jo uupunut. Hän astui pitkin
askelin, juostavansa hän oli juossut; aurinko oli matalalla lännessä,
hänen jalkansa vuosivat verta, turtunut oli airuen ajatus, turtuneet
hänen säärensä, mutta hän harppasi harppaamistaan. Hän kulki ohi kotien,
mutta ei niistä välittänyt.
"Tule huoneeseen ja lepää", kutsui joku, joka ei nähnyt muuta kuin
väsyneen matkamiehen. Rolf pudisti päätään, mutta ei sanaa suonut vaan
harppasi edelleen. Vielä maili -- yksi lyhyt maili enää, hänen _täytyi_
kestää; jos hän istahti, niin hän pelkäsi, ettei enää pääsisi nousemaan.
Vihdoin tuli linna näkyviin. Kooten silloin kaikki voimansa hän rynnisti
juoksuun heikkona, niin heikkona, että jos hän olisi kaatunut, niin
tuskin olisi nousemaan päässyt. Hitaasti, mutta sittenkin _juoksua_
eteenpäin, -- ja vihdoin, punaisen auringon laskiessa, hän kulki
portitse. Hänellä ei ollut oikeutta antaa tietojaan kenellekään muulle
kuin kenraalille, mutta ne luettiin hänen silmistään. Vartio puhkesi
hurraahuutoon, ja yhä juosten, vaikka horjuen, Rolf oli pitänyt sanansa,
tehnyt pikamatkansa, tuonut sanomat ja onnellisesti päässyt perille.